Takaisin kotomaassa jo perjantaista, minä laiskimus

Milanossa oli ihan kaunista, sillä tavalla kuin pölyisissä miljoonakaupungeissa on tapana. Paljon upeita vanhoja rakennuksia, paljon tuhrittuja talojen seinuksia. Merkkivaatteita ja vuittonin laukkuja niin paljon että ne meinaavat menettää merkityksensä, ja itsensä tuntee niin maalaiseksi kuin olla ja saattaa. 

Materialistin mekka, laukkuja, kenkiä vaatteita ja koruja silmänkantamattomiin, ja vaikka joka päivä tuleekin käveltyä yli kahdeksan tuntia, olen vain tyytyväinen. Löysin kaikkea ihanaa, purisen vieläkin.

Tänään on ollut vaikeaa, pitkästä aikaa itkettää enkä tiedä mitä tehdä tällä tunteella. Olen vastustellut ja taistellut, mutta tekee niin paljon mieli, etten tosissani usko pärjääväni tätä päivää loppuun asti viiltelemättä. Kurkkua kuristaa ja vaikka kuinka tukistaisi ei pää selvene, ei vaikka kuinka hampaita purisi yhteen ja hieroisi naamaa.

Lasketaanko sellainen ihminen ystäväksi, jota näkee kerran kuussa? Koska en usko, ja ei minulla kai sitten olekaan ainuttakaan ystävää, ja se on kamalan musertava ajatus käsiteltäväksi.

Minä lähden huomenna Milanoon kummitädin, äidin ja Isosiskon kanssa. Aion tuhlata säästöni ja nauttia siitä!

Feeling boneless, need some skele-gro

Minun tekisi mieli ihastua ensimmäistä kertaa elämässäni, tekisi ihan hurjasti mutta en vain uskalla. Olen hämilläni siitä että olen kiinnostunut miehestä vielä seksin jälkeenkin, niin ei ikinä käy. Minä heitän ne kaikki menemään kuin vanhat villasukat ja poltan ne mieleni takassa, niin että jäljelle jää vain paha haju joka hälvenee puolessa tunnissa. 

Ps. minusta tuntuu että se on totta mitä sanotaan miehen nenästä mittasuhteessa muihin asioihin.

Slaving dragons, that's how mountains are fought

Suljen hotellin ulko-oven jäljestäni ja jään seisomaan paikoilleni kun en osaa muutakaan. Korjaan kaulaan nopeasti heitettyä huivia, puristan korkokenkiä kädessäni ja lähden kävelemään. Soitan henkisessä koomassa Railille, joka kuiskuttaa puhelimeen olevansa eksänsä luona. Minä nieleskelen ja käsken sen olla varovainen, ei kannata tehdä mitään tyhmää, se oli jo edellisyötäkin sen tykönä. Lopetan puhelun vielä piipittämällä anteeksi, enkä ehdi ottaa kolmeakaan askelta ennen kuin kurkustani karkaa nyyhkäisy ja alan itkemään. Kivilaatoitus on kylmää paljaiden varpaiden alla eikä missään näy etiäistäkään, kello kun on kai viisi sunnuntai-aamuna. 

Pyyhin naamaa kämmenselkään ja päässä pyörivät ikuiset ajatukset omasta typeryydestä, kuinka voi ihminen olla lävitse mätä. Että täytyy antaa itsensä niin helpolla kun tietää ettei siitä ikinä mitään irti saa, etteivät ne sikinsokin heitellyt vaatteet korvaa mitään, ettei toinen vieressä täytä ainuttakaan onttoa koloa sisällä.

Taistelen itseni yli junaradan ja väistelen ajatusta aamujunasta joka kuljettaa tukkeja ja muuta rahtia pienen kaupunkimme läpi niin kovaa vauhtia että silmissä vilisee kun yrittää vaunuja laskea. Mutta jos hyppää junan eteen on tajuissaan vielä kolmisen sekuntia, enkä halua että viimeinen näkyni on ruumiinosani pitkin pientareita.

Astun hyytävään lätäkköön ja potkaisen hieman vettä. Se kimaltelee katulamppujen kylmässä valossa ja toivon katkerana kuolemantautia samalla kun pyyhin liinalla viiruja naamaltani. Eikö sen niin kuuluisi saada, paljain, kylmin, märin jaloin. Kiskon villapaitaa ja nahkatakkia tiukemmin päälle kun se järkevä puoleni käskee olla olemati niin dramaattinen, minä toivon että pikkukivet olisivat lasinsiruja ja painan jalkapohjia syvemmälle maahan.

Enää en saa ainuttakaan kyyneltä aikaiseksi ja hyvä niin, tarpeeksi säälittävä näky nuori nainen kulkemassa puoli kuudelta aamulla korkokengät kädessä paljain jaloin. Kurkkua kivistää liika polttaminen mutta valitsen vielä yhden tupakan suunpieleen kun kävelen läpi liikenneympyrän ruohikkokeskustan, sytytän sen ja poimin maasta suuren punaisen apilan. Päätän että yritän saada sen kotiin ehjänä ja laitan sen lasiin. Ensin siitä kuitenkin katkeaa pitkä kaunis varsi kahtia, seuraavaksi loputkin. Pyörittelen kukkasta sormissani ja haistelen sen aamukasteesta kosteaa makeutta. Minua inhottaa sen kauneus ja revin sen pala palalta, astun jokaisen irtonaisen osan päälle ja ajattelen tarinaa siitä prinssistä jonka joka askeleelle syntyi kedollinen kukkia.

Aurinko alkaa nousemaan kun kello lähestyy kuutta, värjää pilvijonoja idässä vaaleanpunaisiksi. Minä näen niin harvoin auringon nousun, että se rauhoittaa mieltä ja harkitsen uudestaan aiettani viillellä heti kotiin päästyä.

Ennen kuin avaan ulko-oven astuakseni sisään kodin lämpöön, käännyn katsomaan vielä kerran punervaa taivasta ja päätän, etten ole sen arvoinen.

Pätkä jota kirjoitin mutta en jaksanutkaan

Olen puoli tuntia ajoissa, kun astun terapeutin vastaanotolle. Vääntelen hihojani ja käsiäni hermostuneena kun tiskiltä neuvotaan jatkamaan käytävää eteenpäin. Istun alas ja yritän keskittyä huonoon lehteen, painan sen sivuun kynnelläni reikiä enkä ymmärrä sanaakaan.

Se ottaa minut aikaisemmin sisälle, se ei ole ihan niin tätimäinen kuin puhelimessa kuulosti, tavattoman rauhallinen vain. Keinutan tuolia hermostuneesti kun se kyselee historiasta, en koskaan pysy hermostuneena paikoillani. Käteni venkoilevat ja hikoilevat kun vastailen sen kysymyksiin asiallisena.
Mitähän tästäkin tulee.