Metsinkäinen

Sekin on sellainen aito ihminen, jotka vetävät minua kuin liekki yökköstä. Se yrittää ja onkin aina ystävällinen, oli kyse kenestä vain ja vielä silloinkin kun itse jo istun pyörittelemässä silmiä tuskastuneena ihmisten heikkoudelle ja typeryydelle. Pakko on sellaista ihastella, sellaista ihmistä keneltä löytyy niin paljon kärsivällisyyttä ja hyvyyttä aikuisten ihmisten kanssa, sellaista jota minulla riittää lapsille. Itse taidan odottaa aikuiselta ihmiseltä jo tiettyä tasoa, ja kun siihen ei yllä ei minulta sellaiselle riitä empatiaa ja sympatiaa. Se että joku sietää sillä tavalla aikuisen miehen jatkuvaa itsesääliä ja syyttelyä on minusta uskomattoman voimakasta. 

Se on muutenkin ihan sellaisen oloinen kuin se olisi kömpinyt esiin metsän sammalikosta, sellainen metsinkäinen. 

Draamakuningatar

Yksin sairastaminen on ikävää. Kaikki nivelet on traktorin alle jääneet, pää sattuu, niska on jäykkä, nenä tukossa, tasapaino on olematon käsite ja rintaa raastaa jokainen henkäys. Yskimisen kera sitä miettii koska keuhkot toteaa että ei käy, ja oksentavat itsensä ulos verisenä möykkynä. Kuumeesta en edes mainitse, kun se saa minut itkemään.

On paljon ihanampaa nutuuttaa peittokasan alla, kun joku muu keittää sitä teetä tai tuo nenäliinan kun itsellä loppuu kesken. Kömpii viereen katsomaan sitä viidettä leffaa ja pitää seuraa ilman että täytyisi olla tippaakaan sosiaalinen. Sellainen jolta saa vähän sympatiaa ja hiustensilittelyä kun itsesäälin vallassa valittaa kurjuuttaan. Lukisi minulle ääneen Tuhannen ja yhden yön satuja. Käy kaupasta ostamassa sen mehukeittotölkin ja uuden nenäliinapaketin kun itselle seisominenkin on vähän riskaapelia hommaa. 

Mutta ei, sitä täytyy itse keittää teensä ja raastaa nenää vessapaperiin. Imeskellä ne viimeiset strepsilsit harkitsevasti ja leikkiä että myntholit auttaa. Ulos minä en lähde, kaadun vielä hankeen ja jään siihen. Jos en tästä viikossa tokene niin sitten harkitsen.

Vihaan olla kipeä ja eniten vihaan olla kipeä yksin.

Para

Ennen lomia koulussa oli tehtävänä tehdä kaksi sivua mytologiasta. Valitsin tarun suomalaisesta parasta. Talon isäntä tai emäntä saattoi kutsua paraa ja paran tehtävänä oli talon vaurastuttaminen ja isäntäväen auttaminen. Toisin kuin kotitontut yms kodin henkiolennot para kuvataan usein voimalliseksi ja pelottavaksi. Suomen tarustossa para useimmiten ottaa eläimen muodon (kissa, lintu tai sammakko), Ruotsin puolella para tavataan usein tuohirullan tai lankakerän muodossa. 

Paran saattoi lähettää varastamaan naapureilta maitoa, kermaa, voita tai munia. 

Paraa pidettiin myös noitien kumppanina tai sielueläimenä ja Suomen noitavainoissa surmattujen ihmisten on usein väitetty omistavan paran. Mikäli paraa vahingoitti, myös sen omistaja loukkaantui.

Koko orionin vyö

Tyhjä päivä, koulussa kuitenkin ihan hauskaa. Luovaa kirjoittamista ja improa. On vaikeaa kirjoittaa yhdessä toisen ihmisen kanssa kun tyylit ovat niin erilaiset ja on tottunut tekemään oman päänsä mukaan. Osasin kuitenkin tehdä myönnytyksiä, ehkä siihen pisteeseen etten jaksanut enää välittää niin hirveästi. Saatiinpahan ainakin tehtyä.

Täällä on hurjat pakkaset, aamulla vaati hirveän määrän rohkeutta lähteä ulos. Kolmet kalsarit, kaksi villapaitaa, kaksi huivia ja kaksi pipoa. Villasukat. Vielä fleecevuoratut tumput ja viisi minuuttia vetkuttelua ennen kuin lähdin kävelemään kouluun. En kuitenkaan myöhästynyt vaikka olin ihan varma. Naama oli jäätyä irti ja lumi narisi jalkojen alla, mutta selvisin hengissä.

En saa mitään oikeaa aikaiseksi, niin hirveät alemmuuskompleksit ja artblockit että tekisi mieli hakata päätä valopöytään. Hirvittää että pitäisi nyt saada kaksi pidempää sarjakuvaa aikaiseksi, kun ei saa edes omaksi huvikseen tuhrittua a4-sta aikaiseksi. Pitäisi palata perusasioihin, tehdä jotain yksinkertaista, mutta aivot sanovat ettei se riitä. Ja jos se ei riitä, parempi kun ei tee mitään. Joten nukuin kolme tuntia pois iltapäivästä ja luin drarrya (Draco In Darkness by Plumeria) loput. 

Mietin pitäisikö pyytää Harun essit itselle, ei se niitä syö ja jos tämä melodraamaelämä loppuisi itselääkityksellä. Onhan minulla ollut samat pöperöt ennenkin, olisi vieläkin kaapit piukassa ellen olisi heikkona (tai vaihtoehtoisesti vahvana) hetkenä kiikuttanut niitä takaisin apteekkiin ja luukusta alas. On ikävä ketipinoreita, niillä voisin nukkua koko päivän ja yön pois, kun melatoniinilla vain nukahtaa ja herää taas.

Memer kuulemma itkee iltaisin ikävää, oli lähellä etten vain hypännyt bussiin ja ensimmäiseen junaan hakemaan sitä kotiin. Sitten meidän ei tarvitsisi molempien itkeä iltaisin.

She's the last true mouthpiece

Tällaisina päivinä minä makaan koko päivän sängyssä. Katson sarjoja ja elokuvia, ehkä luen. Jään ajattelemaan asioita enkä pysy enää kärryillä joten kelaan taaksepäin. Ylös en nouse kuin vessaan ja hakemaan ruokaa kun havahdun siihen että on nälkä. Silloinkin menee keskimäärin kaksi tuntia ennen kuin jaksan kammeta itseni ylös syömään. Mihin se nälkä menisi, samalta se tuntuu parin tunnin päästä kuin nytkin. Typerintä on se että tiedän mitä kuuluisi tehdä - tai paremminkin että kuuluisi vain tehdä asioita. Pakottaa itsensä tekemään, sillä lailla päiväosastolla opetettiin. Mutta miten sitä itseään pakottaa kun ei ole mitään pakkoa, ja on niin paljon helpompaa vain maata tässä.

Huomenna se sitten loppuu, täytyy taas palata arkeen, mikä sekin nyt muka on. Memer jäi toiseen päähän Suomea, ei minulla ole enää mitään arkea, ei ole puoleentoista kuukauteen. Minulla oli ikävä jo seistessä eteisessä kun piti lähteä ja ikävä on vieläkin. Olen hirveä äiti, jättää nyt lapsi siksi että äiti pystyy elämään vapaammin, ei niin tee kuin hirviöt.

Olen yhä hirveämpi ihminen, olen sellainen ihminen joista en itsekään pidä. Joskus pelkään sitä kuinka ilkeä voin olla, kuinka hyvä olen manipuloimaan muita ihmisiä. Se ällöttää minua että teen asioita miettimättä, sanon asioita miettimättä enkä tajua niiden vaikutusta kuin vasta myöhemmin. Joskus olen niin vieras itsellenikin. En tiedä olenko aina ollut tällainen vai onko näin vain siksi että täällä on niin paljon turmeltuja ihmisiä jotka ovat heikko kohde ja se herättää minussa tällaisen puolen, jota en ole ennen tarvinnut. Kun kerran olen yleensä itse ollut se heikko kohde. 

En haluaisi huomata että jotkut ihmiset ovat typeriä. Se kuulostaa jo omassa päässä niin omahyväiseltä. En minäkään ole mikään fiksuin apina tässä häkissä. Olisi ihanaa pystyä katsomaan ihmistä ja nähdä ne hyvät asiat, keskittyä niihin. Sen sijaan minä näen iskukohdat, näen ne asiat jotka voi laskea vain heikkouksiksi. Ja ihan huomaamattani käytän niitä hyödykseni. Kuka tekee niin? Millainen ihminen täytyy olla tehdäkseen niin? Minä en halua olla se ihminen. 

Onko mikään ihme että makaan tässä, ehkä ihan hyvä vain. Itserangaistusta itseinhoon ja itsesääliin, parempi se on maata kuin leikellä paloja irti itsestä tai muista ihmisistä.