En osaa laulaa

copicit a4. Nopea sutaisu pikkuveljelleni Harulle, siinä ollaan me viikonloppuisin.

Katsotaan äidin kanssa X-Factoria ja minä mietin että miksi laulajat ovat niin erityisiä, kun niistä tehdään televisio-ohjelmiakin. Nostetaan sillä lailla jalustalle ihan eri lailla kuin muut taiteilijat. 

Ehkä se on siksi että musiikki on ihmiselle niin tärkeää ja oleellista. Primitiivistä. 

Itse kuuntelen paljonkin musiikkia ja kai voin sanoa että se on minulle melko tärkeää. Voin silti viettää jopa puoli vuotta kuuntelematta tarkoituksella muuta kuin auton radiota, joskus musiikki on pelkkää melua eikä pääni kestä sitä.

Laulan aika paljon, varsinkin silloin kun on tylsää. Ei minulla mitään ääntä ole, mutta eipä se minua paljoa haittaa. Olen sitä mieltä että monet ihmiset eivät uskalla laulaa vain siksi etteivät ole vielä ymmärtäneet ettei sillä ole väliä osaako jos kuitenkin nauttii siitä. Kunhan ymmärtää olla menemättä kokeilemaan Idolsiin, se ei ole viisasta eikä kaunista ja omatunto saattaa kokea suuren kolauksen. 

Osaan kaikki Disney-laulut ulkoa, Pocahontaksen laulut ovat lemppareitani. 

Happy Summer Smile

Copicit käytössä, teki mieli tehdä jotain aurinkoista kun tuntuu että täällä on niin pimeää koko ajan.

Tänään tein pihatöitä sen viimeisen aurinkoisen tunnin, sitä ennen olinkin nukkunut viimeiset kolmetoista tuntia. Sainpa ainakin sellaisen olon että olen jotain tänään tehnyt, viime aikoina ollut niin toimeton olo että ihan hävettää.

Tauko ja uusi alku

Minä pidän nyt tauon. Ehkä jopa lopetan, kopioin jo parin vuoden tekstit itselleni turvaan ja pois täältä. 

Inspiraatio on täysin olematon, lisäksi tietokoneeni on rikki. 

Jos vielä jatkan, uusin koko Hukkiksen sisällön, ajattelin tehdä siitä ennemminkin taideblogin omille piirrustuksilleni. Kuten tämä kaunis merenmies tässä näin.

Valitukseni voisivat olla jo melko lailla valitettu, olen sitä jo melkein neljä vuotta tehnyt. Jossain vaiheessa olisi hyvä lopettaa, tuskin kukaan jaksaa lukea ainaista ruikutusta, en minä ainakaan.

Lisäksi minulla menee juuri nyt melkoisen hyvin, olen viimeisen vuoden aikana oppinut itsestäni paljon ja eloni ja oloni on ollut melko tasaista viimeiset puoli vuotta.

Olen antanut itselleni monia asioita anteeksi ja uusinut elämänkatsomustani, antanut luvan olla onnellinen jos vain haluan.

Nähdään vielä joskus, jos jaksat odottaa :)

Tatskajuttu

Piirsin kaverille tatuoinnin, oli kyllä mallista suurimmaksi osaksi.

Totesin että olen taas lihonut ja lähdin kahdentoista kilometrin lenkille.

Kuolonkorinaa

Tietokoneeni kuolee, tämä on viides läppärini, ja se kuolee. Ehdin jo kiintyä tähän, se on ollut minulla jo vuodenpäivät. Ja nyt se kuolee. 

Minä vihaan muutosta, varsinkin tietokoneissa. Juuri kun olen saanut kaikki ohjelmat koneelle, tottunut niihin ja oppinut käyttämään koko uutta häskää se menee ja hajottaa tuuletusjärjestelmänsä. Tai vain kaatuu yhtäkkiä itseensä juuri kun olen saanut kirjoitettua kolme tuntia tärkeitä papereita tallentamatta. 

Pitäisi viedä se huoltoon, mutta mistä vitusta sitä nyhtää nekin rahat, Kelasta ei ole taas kuukauteen kuulunut mitään. 

Minua kiukuttaa. Pahainen kakara.

Tajusin juuri etten muista miltä miehen nauru kuulostaa.

Jotain luettavaa teille jos minä olen hiljaa seuraavankin viikon. Rakastuin näihin kahteen.
 H/D
Thicker than Blood ja seuraava osa Adamant and Starlight kirjoittanut CorvetteClaire.

Emotional range of a teaspoon

Se on sitä kun pelkkä toisen läsnäolo lähinnä pistää vituttamaan, mutta ei kehtaa eikä hyvän käytöksen nimissä voi sanoa sitä. Kun toinen on niin tyhmä että muutun piikikkään näsäviisaaksi, korjaan kaikki sen väärinkäsitykset niin ilkeällä sivuvireellä että se saattaa olla loukkaavaa.

Se länttää kouransa reidelleni ja minä vain tuijotan sitä. Sen jälkeen laukkuni on sylissä sen käden sijasta.

Minä tahdon vain kotiin.

Varsinkin kun se oletti että ompelen vain siksi että olen nainen.

What's happening now

Ensi tiistaina alkaa taas normaali arki ja terapia kahdesti viikossa. Pitäisi kai taas ajatella että minä selvisin, mutta mitä sillä tekee kun ei se ollut kunnialla suoritettu.

Tänään on hyvä päivä, tänään pystyn hengittämään. Eilen olin tanssimassa, se vie aina osan stressiä ja maailmantuskaa mennessään, ja sitten sain ystävän unikaveriksikin.

En vieläkään pysty ilman lääkkeitä nukkumaan, edellisyönä minua ammuttiin päähän ja jouduin ihmissuden hyökkäyksen kohteeksi.

Ala-aste aikainen kaverini meni kihloihin ja minä haluaisin lapsen.

Paha paha paha asia

Paha ei lähde vaikka pesee pois, valuttaa ulos, juo viinaa tai nukkuu kaksi päivää putkeen. Se on kuin pinttynyt lika, se virtaa suonissa ja kohisee päässä, se ei anna hetkeä rauhaa. Puristaa leukoja yhteen ja oksettaa. Kiehuttaa ja pakottaa, tahtoo taittaa niskat nurin.

Puhelinajat terapeutin kanssa minä vain pidätän itkua ja olen typerä, yritän olla vahva ja muistaa että muutkin ihmiset pystyy elämään kaksi viikkoa putkeen.

Minä haluaisin pois, mutten osaa muuta kuin itkeä.
Tuntuu vain etten jaksa enää.
Olen niin yksin, niin kamalan yksin vaikka tekisin mitä.
Vain se kamala, paha olo joka asuu sisälläni, on tarrannut minuun kiinni.
Viime yönä näin unta että tapoin itseni, tänään haluaisin tehdä sen hereillä.

Ei jaksata yhtään mikään enää koskaan ikinä

Olin kaverin synttäreillä ja yritin kovasti olla kuin en olisinkaa. Se tunne ettei pää vain kestä kohta enää saa pakenemaan lähikauppaan ostamaan röökiä ja sidukkaa, sen voimalla jaksaa hymyillä vähän pidempään vaikka tunteekin itsensä idiootiksi.

Hesalaista en katso päinkään kuin vain inhoten, minä en voi ymmärtää että niin paska ihminen on joskus ollut minulle niin tärkeä. Sekään ei katso minuun, se ei sano minulle mitään, se ei kysy minulta mitään. Ei ole missään välissä. Oikeasti minun pitäisi olla siihen tyytyväinen, mutta miten voin olla kun se ei välitä edes sen vertaa että haluaisi tietää. Tai ehkä se tietää että on ollut minulle huono ihminen.

Olen todella väsynyt, joka päivä. Nukun kolmetoista tuntia ja torkun vielä viisi, en halua nousta ylös. Miksi haluaisin, kun ei siitä mitään hyötyä ole. 

Haluaisin vaan imeytyä patjani sisään ja muuttua pumpuliksi. Sitä minun päänikin on jo valmiiksi täynnä.

Tuntuu niin turhalta tännekin kirjoittaa, harkitsen koko höskän poistamista.

By the sea

Miksi kaikki tuntuu muistavansa esikouluopettajansa. Jotkut pysähtyvät vielä ikäloppuinakin keskustelemaan heidän kanssaan kadulla, tunnistavat heidät kadulla. Minä en muista ollenkaan, mutta luulen että silla oli vaalea, ruma tukka joka oli niin pöyhkeä että täytti koko huoneen. Yhden harjoittelijan minä muistan. Sen nimi oli Mari tai Sari tai jokin sellainen. Sillä oli ruskea polkka ja aina vihreä anorakki päällä, isot ruskeat silmät ja minusta se oli hurjan kaunis.

Minä uskon etten muista eskaristani paljoa sen vuoksi ettei se ollut kovin onnellista aikaa. Muistan vain kaiken mistä en pitänyt ja kaiken vääryyden joka minulle tehtiin.

Ensimmäisenä päivänäni rakensin pienen hiekkalinnan. Keräsin siihen pieniä, pyöreitä kiviä ikkunoiksi ja painoin suuria parvekkeita punaiseen hiekkaan. Samanlaisia kuin Jasminella Aladdinissa.

Sitten siihen tuli isompia tyttöjä, ja niistä etummainen sanoi että minun hiekkalinna piti hajoittaa, se oli liian pieni, se oli ihan ruma, se oli ihan tyhmä. Ne tekisivät isomman.

Minä levitin käteni pienen linnani suojaksi ja sanoin että ne voisi kyllä tehdä omansa, linnoja voisi olla kaksi.

Mutta se etummainen tyttö, sillä oli vaaleat hiukset siansaparoilla ja hehkui siinä koko kiusaajan voimallaan ja sanoi että ei voi. Sitten se astui minun hiekkakasani päälle ja ne kaikki muut tytöt auttoi sitä, keräsivät minun pyöreät kiveni ja kerääntyivät kahden metrin päähän rinkiin tehdäkseen isomman, paremman, kauniimman hiekkalinnan.

Minä istuin pölkylle itkemään ja kun kello soi tuli Isosisko - joka oli kahta huonetta ylempänä eskarissa  - viereeni ja kysyi mikä on hätänä.

Minä niiskustin että nuo tytöt hajottivat minun linnani.

Isosisko katsoi minun olkani yli niitä tyttöjä, antoi minulle halin ja sanoi että nyt pitää mennä sisään.

Iltapäivällä ennen kuin kävelin hoitopaikkaani jäin eskarin pihalle istumaan ja tuijottamaan sitä valtavaa hiekkakasaa joka oli kasattu aivan vanhani viereen. Se oli koristeltu kauniisti ja siitä meni tunneli läpi. Tein siihen ison parvekkeen.

En muista hajotinko sen.

Bon voyage

Lähden huomenna Nizzaan viideksi päiväksi makoilemaan, juhlimaan ja shoppailemaan. Tuijottamaan kirkkaan turkoosia Välimerta kiviseltä rannalta, haahuilemaan pitkin Promenade des Anglaisia. 

Sen jälkeen jään vielä Helsinkiin kolmeksi päiväksi Homssun ja sen siskon kanssa lintsille ja pussikaljoittelemaan.

Kyllä tästä kesästä vielä hyvä tulee.

Nyt kun vielä osaisin päättää mitä vaatteita otan mukaan, kriisi!

vaarallinen juhannus

Minä, Haru ja sen poikakaveri ollaan juhannussaunassa ja jutellaan ihan rauhallisesti uskosta, siitä perinteisestä aiheesta. Minä puollan sitä puolta että mitä tahansa ihminen kannattaa, ajatusmaailmaa, se on uskonto. Bipo on sitä mieltä ettei satanismi ole uskonto, se on kulttuuri. Haru sanoo juuri jotain mihin minä sanon olevani samaa mieltä, kun yhtäkkiä pamahtaa, Bipo lyö molemmat kädet täysillä kylpyammeen reunaan, katsoo minua silmiin ja sanoo

Ny meni yli, mä tapan sut.

Minä en osaa sanoa mitään kun se hyppää ylös ammeen reunalta ja seuraavaksi saunan ovi pamahtaa kiinni sen takana niin että melkein putoaa saranoiltaan. Minä ja Haru vain istutaan lauteilla ihmeissämme, kumpikaan ei ymmärrä mitä juuri tapahtui, kaikkihan oli ihan hyvin.

Valpuri lähtee sen perään, sitten muistakaan muuta kuin että viimeiseksi Bipo huusi ovelta minulle kuole pois.
Sitten minä olen mykkyrässä kodinhoitohuoneen nurkassa enkä saa enää ollenkaan henkeä, Haru pitää minua kiinni hartioista ja käskee hengittää, se näyttää mallia ja minun tekee mieli lyödä sitä.

Istutaan terassilla polttamassa röökiä, minä pyyhin silmiä ja Harun puhelin soi. Se on Bipo ja Haru käskee sitä rauhoittumaan ja olemaan järkevä. Sitten Bipo lyö Harulle luurin korvaan. Haru katsoo minua ja sanoo että se idiootti kertoi olevansa kymmenen minuutin päästä valtatiellä ja aikoo hypätä rekan alle. Minä käsken soittamaan poliisin.

Se käveli kolmekymmentä kilometriä yössä ja pääsi kaverilleen yöksi, mutta idiootti on vieläkin sitä mieltä että hänen uskontoaan on loukattu. Se paskiainen jopa sanoi itse sen sanan. Se haluaa vieläkin että kuolen pois, ja minä toivon sille ihan samaa.

On hyvä sulkea kaksi mielenvikaista yhteen huusholliin kolmeksi päiväksi.

I am titanium

Päivä on ihana, herään ilman ketipinorpöllyä ihan itse ennen herätyskelloa. Ehdin makoilla sängyllä ennen kuin hiippailen keittämään aamun kamomillateen. Keittiön rullaverho räpsähtää nykäisemällä auki ja puutarha näyttää kauniilta aamukasteessa. Tänään on hyvä päivä, minä tiedän sen.

Istun päiväsalissa ja odotan Omahoitajaa joka on taas myöhässä, niillä alkaa kohta ryhmä johon minä en ehdi, minulla on terapia. Se sanoi aikaisemmin että sillä on jotain pikaista asiaa, veikkaan että se antaa minun reseptini, niitä satelee taas joka nurkasta.

Oi kauhee mä iha unohdin! Omahoitaja huudahtaa kun se näkee minut odottamassa, eikä minua yllätä. Jopa oma äitini unohtaa minut toisinaan, olen vain niitä ihmisiä jotka on helppo unohtaa.

Joo ei mitää, mutisen kohteliaana.

Kato se ammatinvalintapsykologi soitti. Sul ois ny tämmöne. Se ojentaa minulle kirkkaan keltaisen muistilapun joka sanoo että minun pitää olla huomenna aamulla yhdeksältä päiväkodissa työkokeilussa. Minä en onnistu sanomaan mitään, tuijotan tekstiä niin kauan että sen mustat kirjaimet muuttuvat pelkiksi madoiksi.

Tunnelukko, ajattelen kun en saa itseäni ollenkaan liikkeelle, tunne nyt jotain. Omahoitaja tuijottaa epäreaktiotani odottavasti, se haluaa että sanon jotain.

Joo, okei, minä kakistan. Se tuijottaa siinä vielä hetken ennen kuin lähtee ryhmään. 

Odotan etten kuule sen askelia ennen kuin harpon vessaan pääsemään yli sarastavasta paniikkikohtauksesta.

Minä haen uuden karpalolonkeron, lyyhistyn terassin penkille ja pistän sätkän suupieleen. 

Väsyttääk? Homssu kysyy ja ynähdän sille vastaukseksi. Istutaan likkojen kanssa terassilla meren äärellä ja lipitetään alkomahoolia, ihan keskiviikon kunniaksi. 

Vituttaa lähinnä. Pitäs ilmesest men huamen aamul sin päiväkotii. Mutisen ja naksautan forwardini. 

Auts, huomen jo?

Joo, sain tietää kaks tuntii sit ja se o yheksält. Omahoitaja vaa anto sen mul muistilapul ja meni vetää ryhmää. 

Kiukuttaa ja on epätoivoinen olo. Haluaisin vetää viinaa unohtaakseni, mutta sen ei koskaan auta unohtamaan sitä mitä haluaisi.

Mikset vaa soit sin aamul ja sano niinko asiat o.

Minä katson Homssua kuin en olisi ennen nähnytkään, onpa viisas nainen. Minun miellyttämisentarpeeni ei olisi antanut minun edes keksiä tuota itse. Se etsii puhelimellaan päiväkodin johtajatädin numeron ja tallennan sen helpotuksen huokauksen kera puhelimeeni. Sitten minä tyhjennän tuoppini ja haen toisen samanlaisen tilalle.

Herään kuudelta, olen nukkunut kaksi tuntia mutten saa enää unta. Vatsaani sattuu, se stressaa jo valmiiksi tulevaa puhelua. Teen sohvalle pesän peittoni kanssa ja nostan sen helmaa että Memer pääsee pujahtamaan sen alle, lämmittämään jalkojani. Tuijotan hopeaa kännykkää seuraavat kaksi tuntia, vasta sitten on soveliasta soittaa.

Selitän Omahoitajalle tilanteen kuin aikuinenkin ikään ja olen ylpeä ettei ääneni värähdä kun katson sen pettyneisiin silmiin. 

Sinun syysi, minun tekee mieli huutaa, mutta varmana sanon vain että haluan tämän pois elämästäni.

Ja niin minä myös tein.

Turhuus suo anteeksi

Olin viime viikonlopun Lahdessa Desuconissa, koska olen sillä lailla lapsellinen etten kasva koskaan aikuiseksi. Harun kanssa pompittiin siellä ympäriinsä kuin aropuput, ihasteltiin upeita pukuja, joihin todella oli käytetty vaivaa ja tuhlasin rahaa jota minulla ei oikeasti olisi tuhlattavaksi. 

Koko viikonloppu meni siis todella mainiosti ja oli ihanaa.

Tänään kävin katsomassa autoa jonka ehkä ostan. 1400e, peugeotti tietenkin. Hopeainen ja upea, sen nimi on James.

Päätä särkee, vihaan ketipinoria.

Laiska syödessä hikoilee

Minä olen ollut vähän poissa. Tietokoneelta ja itsestäni, vähän kaikkialta. Joskus se on vain parempi lopettaa ajatteleminen ja olla kuin ei olisikaan, tehdä asioita mekaanisesti vain päästäkseen eteenpäin. Koska siitähän tässä maailmassa on kyse, etenemisestä. 

Minä vihaan sitä. Haluaisin olla paikoillani tai liikkua taaksepäin. Pysyä tässä hetkessä, olla miettimättä tulevaisuutta. Miksi ihmiset haluavat tulevaisuuden, sieltä harvoin löytää mitä hakee ja on vielä harvemmin onnellinen. Jos minä en nyt ole onnellinen, miksi olisin huomenna?

Näin unta jossa Hesalainen läimäytti minua kummallekin poskelle. Otin vapauden tulkita sen siten, että olen sillekin jo kääntänyt kummankin posken, ei minun tarvitse ottaa ainuttakaan iskua enää vastaan.

Näin sen kahvilassa muutama päivä sitten, kumpikaan ei sanonut kummallekaan mitään, enkä minä katsonut sitä päin. Olisin kai alkanut itkemään.

Teen sitä vieläkin liikaa, olen kuin vesiputous ja ai että kun hävettää.

Minulla on yksinäinen olo.

Se on sitä kun on tarpeeksi tyhmä leikkiäkseen hengellään, kun haluaa kuolla muttei sitten haluakaan, olisi vain kivempi kadota. Haihtua samalla lailla pilvien sekaan kuin paperitehtaan piipuista nouseva valkoinen pumpuli, niin ettei enää erottaisi mikä on minua ja mikä taivasta. Sitä kun ainoa kännikaveri sanoo että täällä on yksiö täynnä meidän tuttuja etkä mahdu mukaan, ja katsot kun ne laittaa älypuhelimella kuvia facebookin seinälle. Mietit haluatko kuolla ihan vain kostaaksesi sille paskalle, niille kaikille jotka ovat sanoneet minulle ei, mutta se vasta olisi säälittävää, kuolla nyt muiden takia.

Liian helppo

MInä katson ihmeissäni vaaleaa käsivarttani, tönäisen sitä terällä ja naurahdan. 

Kokeilut Emlalla vie vain terveyskeskukseen tikattavaksi.

Honey, It's Up the Road, Not Across It

Minä ostin emlaa koska olen nössö, tosissani mietin että tänään sen teen, kun saan olla yksin ja rauhassa. Mutta en minä tee, koska olen kaksinverroin nössö, minä vain kokeilen kuinka syvälle sen kanssa saan ja sitten vähän enemmän koska vihaan itseäni sen takia yhä enemmän. Itkin eilen niin paljon, enemmän kuin koskaan muistan. Koko päivän. 

Minä vihaan taas kaikkia ja kaikkea niin paljon, lääkäriä ja omahoitajaa, ja ehkä vähän sitä ammatinvalintapsykologiakin. Sekin kokous meni niin perseelleen kuin olla ja saattaa, jo huoneeseen sisään mennessä ahdisti niin että piti keskittyä olemaan pyörtymättä. Koko puolisen tunnin aikana omahoitaja ei sanonut enempää kuin viisi sanaa, kaksi lausetta, ei puolustanut saati tukenut mitenkään. Lääkäri, se saatanan botoxnoita vain sanoi

Sunha työkokemuksella tän pitäis olla helppoa.

Ja minä mietin että purskahdanko huutoitkuun vai heitänkö sitä pöydällä päähän. Ei tämä ole helppoa vaikka olisi ollut kuusikymmentä vuotta töissä, menneisyyden työnteon määrä ei vaikuta tämän hetken tilanteeseen yhtään.

Mutta minä en osaa enää sanoa mitään, istun siinä mykkänä ja puristan itseäni kokoon ja paitaani ruttuun ja ammatinvalintapsykologi näyttää siltä että tosissaan miettii mitä ihmettää tekee täällä. Sitä ihmettelen minäkin, mutta tämä on suurvirastotoimintaa, kun kerran papereihin on kirjoitettu että minä lennän sieltä ulos juuri silloin, niin jumalattomat, niinhän ne minut heittävät vaikka niska-pers-lenkillä. 

Kun botoxnoita vihdoin sanoo että juu eiköhän tää oo ny tässä ja antaa sen alentuvan hymynsä, minä ponkaisen ylös tuolista ja lukkiuduin tunniksi vessaan itkemään.

Ainoastaan toinen potilas käy oven takana koputtamassa kolmen vartin päästä ja kuiskaa oven läpi jotta olenko ok.

Joo, minä raspaan vaikken ole ja vedän lisää vessapaperia rullasta että saan niistettyä nenäni. Sitten minä hiivin ulos ja kuvahuoneeseen, nappaan rasiasta sakset ja nostan sormen huulille kun toinen viiltelijä katsoo minuun. Se nyökkää ja minä hiivin takaisin vessaan.

Keskustelussa omahoitaja ei sano mitään kun kerron olevani ahdistunut ja pääni olevan täynnä teriä. Se haluaa keskittyä siihen etten osaa ottaa negatiivista palautetta, enkä ymmärrä mistä se oikein höpisee. Olen aina ottanut vastaan negatiivista palautetta, ja vielä oikein rakentavasti. Minä piirrän, maalaan ja kirjoitan harrastuksekseni, siinä on aika pakko ottaa vastaan kritiikkiä. Siinä minä sitten istun ja parun kuin vesiputous ja lopulta olen niin kiukkuinen ja väärinymmärretty etten sen takia sano enää sanaakaan.

Jään siihen paikoilleni istumaan kun seuraavan ryhmän pitäisi alkaa ja tunnen todellista epätoivoa.

The Versatile Blogger Award hell yeah

1. Nimeä 15 bloggaajaa

2. Kerro heille tunnustuksestasi

3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäåsi

4. Kiitä bloggaajaa jolta sait sunnustuksen 

5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

Umm, olen mahdoton ja laitan tähän sellaisten nimet joita seuraan viikoittain. Heitä ei ole hurjan montaa koska olen laiska. Olen pahoillani, älkää lyökö. Olette kaikki silti ihania yhtä lailla ja saman verran ja ja ja.

Tashee

Anttu

Kelvoton

Alex

Varislapsi

rokpeikko

Jep, juu-u. Tosnoi olis jepulisjee.

7. Vuorokaudessa vietän keskimäärin 4 tuntia tietokoneella. Viikonloppuisin noin 6. Viikossa se tekee noin 32 tuntia. Kuukaudessa sen 128 tuntia, jolloin vuodessa istun koneella keskimäärin (luultavasti pahasti alakanttiin) 1536 tuntia. 

6. Minä säästän rahaa laserkarvanpoistoon, voi kyllä. Ei enää ikinä höyläystä, vahaa, saati geeliä!

5. Ensi syksynä menen kurssille, jossa uusin täysin antiikkisohvasettini päällykset. Ajattelin vaaleaa, että voin sitten hakata päätäni seinään kun Memer tulee kuraisena ulkoa nukkumaan viereeni sohvalle.

4. Olen diagnosoinut itselleni epävakaan persoonallisuushäiriön.

3. Huumorini on epämääräistä, varsinkin Harun kanssa. Silloin kukaan ei tunnu ymmärtävän meitä ollenkaan. En ihmettele.

2. Olen täysi materialisti. Kun eilen digiboxini piti kummallista ääntä ja aloin ajatella että se kohta räjähtää, ajatukseni harhautuivat siihen mitä tapahtuisi jos heräisin sairaalassa. Ensimmäinen ajatukseni oli että olisivatko kasvoni pahasti palaneet, toinen menivätkö huonekaluni pihalle ja ai niin, onko Haru kunnossa?

1. With a great mustache comes great resposibility!

Kiitos paljon rirille tästä näin!!

Ja hyvää äitinpäivää kaikille äideille ja äidillisille, ja miksei äidittömillekin. Minä tein äidille kortin, huovutin sille kovakorut ja annoin iittalan oranssit tuikut Harun kanssa. Avattiin Fresitapullo ja käytiin kiinalaisessa syömässä.

Tänään elämä on hyvää.

Myrkynlykky

Kun minä en kestä ja hermostun ja ahdistun riidellessäni jonkun kanssa, minun pakkoeleeni on painaa päätäni käsillä. Molemmin puolin ohimoita ja siitä takaraivolle, ihan kuin siten voisin helpottaa sitä painetta joka pyörii kallossani ja niskassani ja kiertää koko kroppaa sieltä alas spiraalia pitkin. 

Tänään minä haluan viillellä, haluan niin uskomattoman valtavasti. Pahinta on olla antamatta itselleen lupaa, enkä tänään voi kun huomenna on töitä, enkä voi olla zombi. Sellaiseksi minä muutun kun olen viillellyt, se sulkee kaikki tunteet päiväksi ja hidastaa toimintoja kahdellakymmenellä prosentilla. Ei sillä tavalla voi olla lasten kanssa tekemisissä, lasten kanssa täytyy reagoilla sillä siunaaman sekunnilla kun jotain tapahtuu.

Niinpä minä kirjoitan asian tänne ylös, hakkaan näppäimiä hulluna ja soitan musiikkia liian kovalla. 

Minä en halua nähdä ketään, kuulla ketään, puhua kenellekään. Suljin facebookin ja kirjauduin ulos sähköpostista. Annan iskän ja äidin katsoa koirien kanssa jääkiekkoa olohuoneessa keskenään ja puhelimeni on äänettömällä.

Juuri nyt minä olen näkymätön. Mutta pääni on silti täynnä teriä.

Sankareita kaikki tyynni

Valtava, ruskea hämähäkki roikkuu katosta minun edessäni ja minä tuijotan sitä silmät lautasen kokoisina. Se on varmasti auton kokoinen ja sen seitti on hehtaarin mittainen Minä vihaan hämähäkkejä, sillä on pihtihampaat ja pitkät, sätkivät koivet. Ihan kuin se vaistoaisi minut siinä ja kai se näkeekin, eikö niillä ole tuhat silmää, hirviöt. Ahdistaa ja katson ympärilleni, pitikin tulla kesken päivän käymään kotona kun ei täällä ole ketään.

Hengitä, pidä sydän tasaisena. Valtava tukku paperia käsiin ja litistän sen sormieni väliin. Jopa kymmenen talouspaperin alta tunnen sen rusahduksen ja minua oksettaa ja inhottaa ja loikin tuskissani vessaan, katson kuinka se huuhtoutuu alas ja pesen kymmenen kertaa käteni. Minä tein sen!

Oikea arjen sankari, pöljä.

Vappua, simaa ja puutarhanhoitoa

Minä kokeilen uutta terapiamuotoa, olen kuullut että sitä kutsutaan puutarhanhoidoksi. Se on ihanan raskasta ainakin tässä vaiheessa, kun minä myllerrän kaksikymmentä vuotta paikoillaan olleen mullan uusiksi. Jättömaata on valtavasti, ja sen olen vasta laittanut syrjään, sellainen siivoaminen on ihan yliarvostettua. Olen saanut jos aikaiseksi kivipuutarhan ja kahteen penkkaan uuden maan. Toisessa on reunalla karpaattienkelloja, valkoisia ja sinisiä ja ylempänä ritarinkannuksia violetteina ja vaaleanpunaisina, gladiousseja purppurana ja vaaleanpunaisina ja keltapunaisina. Kääpiöivän luumupuun haen huomenna, samoin kun vähän kesä- ja syyskukkia lisää. Ja multaa, multaa tarvitaan aina lisää.

Tätä minä ehdotan kaikille joille on vaikeuksia rentoutua ja nukkua. Tee sen kolme tuntia kasaan painuneen maan lapioimista, sen jälkeen mitä terapeuttisinta suunnittelua ja sitten paras kohta: uuden mullan kaivuu ja uusien taimien ja siementen ja sipulien istutus.

Ulkoa kun tulen kävelen suoraan saunaan makaamaan lauteilla ja meinaan nukahtaa. 

Ihanaa, loma ja kukat ovat ihania.

Hyvää vappua kaikille, juokaa paljon simaa (vähän kirkasta sekaan) ja kokeilkaa kuinka monta pyöreää pikku munkkia saatte yhtäaikaa suuhunne (minä saan vain kolme)!

Minua pelottaa

Ihmiset haluavat aina olla liikaa ja enemmän, niin paljon että koko maailma paisuu eikä siihen mahdu enää mitään muuta kuin minä itse. Ja sitten se kutistuu äkkiä ja pysyvästi, eikä sisälle jää enää mitään.

Minun terapiatäti ja omahoitaja aina ihmettelee mitä minä ajattelen, koska sanon aina ajattelevani. En minä osaa koskaan selittää, koska ei ajatuksissani ole järkeä. Ne ovat ja kiertävät kehää, ne pomppivat ja poukkoilevat ja joskus niitä ei ole ollenkaan. Ajatteleeko ihminen oikeasti koko ajan? En minä ainakaan. Eikö koko ajan asioiden ajatteleminen olisi kamalan työlästä ja surullista, minä ainakin tulen aina surulliseksi kun ajattelen liikaa. Olo muuttuu raskaaksi ja haluan lopettaa, mutten aina osaa. 

Sitten minä menen nukkumaan.

Minulla oli hoitokokous, melkein myöhästyin. Lääkäri on yhtä pelottava kuin ennenkin eikä sitä näytä kiinnostavan, ei yhtään mikään. Minä mietin pitäisikö sen istua tässä minun paikalla, mutta tuijotan mieluummin ikkunasta ulos. 

Sitten se kysyy mitä olen ajatellut tehdä kun osastohoito päättyy ja minä hätkähdän. En minä ole miettinyt ollenkaan, olen juossut pakoon koko ajatusta kuin mustaa surmaa enkä kertaakaan ole vilkaissut taakseni. Se sanoo että miten olisi työkokeilu ja minua itkettää. Enhän minä sellaiseen pysty, en ihan varmana pysty, katso nyt minua. 

Miksen sitten suoraan lähtisi työelämään, sieltä saisi edes rahaa käteen?

Sitten minä lähden siitä huoneesta enkä puhu koko päivänä yhtään mitään.

Syntymäpäiväskumpppaisku

Odotan että kello lyö kahtatoista, virnistän Harulle, vinkkaan sen perääni ja kipitän jääkaapille. Sieltä minä vedän pullon kylmää skumppaa ja kaksi lasia. Sanon että hyvää synttäriä murupieni ja sitten me molemmat yritetään pulloa auki, kun ei meidän pienet kätöset oikein toimi. Minä lopulta pamautan korkin ilmaan ja kikatetaan molemmat käsien takana kun porukat on jo nukkumassa.

Tää o ny sun pullo, minä sanon ja kaadan meille molemmille täydet lasit ja kilistellään ennen kuin kömmitään takaisin olkkarin sohvannurkkaan katsomaan 1994 vuoden Veren vangit. Hihitellään Tom Cruisen ja Brad Pittin vampyyrisuhdetta ja siemaillaan makeaa alkomahoolia hienoista laseistamme yömyöhään.

Haru on ainoa ihminen josta oikeasti pidän, kaikessa. 

Minun aikuinen suuri pikkusiskoni.

Alaspäin

Ne haluaa laittaa minut suljetulle, mutta minä sanon etten halua, etten suostu. Että minä voin ihan hyvin, kaikki on hallinnassa. Suljetulla on kamalaa ja pelottavaa, siellä ei ikinä voi yhtään paremmin kuin ulkopuolellakaan. Lukitut ovet ahdistavat minua ja se, etten tiedä sieltä ketään. Yksinäisyyden puute saa minut hakkaamaan päätäni seinään ja kiipeämään kaappiin piiloon. 

Jos ne minut sinne sulkevat, sitten minä ainakin kuolen.

Ohforfuckssake

Minä minä minä en pääse Audiosta eroon, tein sen typerän, idioottimaisen, kana-aivoisen virheen että viinapäissäni lauantaina menin koppiin ja pyysin siltä anteeksi, itkin sitä ja halasin ja nyt se taas facessa sanoo että me päästään tästä yli, pitkästä aikaa tuntuu että joku välittää ja luv u ja tahdon olla sun kanssa minä hakkaan päätä näppiksiin koska olen niin uskomattoman tyhmä. Mikä tässä päässä on niin vialla, mikä on miehen päässä niin vialla. En minä sanonut mitään rakkaudesta, en minä sanonut mitään välittämisestä, en minä sanonut että haluan palata yhteen. Minä sanoin että olen pahoillani, voi jumalauta. Nyt kadun niin etten ole pahoillani kuin omasta järjettömyydestäni.

Minä en lähde tästä talosta enää ikinä ulos.

Tatuointini ja päiväosasto

Keskiviikkona olin tatuoitavana. Selvisin kunnialla, oli hyvä päivä monen pahan päivän keskellä. Sattui vasta kun niskaan päästiin, muuten olin oikein urhoollinen, mitä nyt yhdessä kohtaa alkoi heikottaa. Haru oli minun tukena, se on lomilla nyt ja tuli kuolaamaan kun haluaisi omansa. 

En ymmärrä, tulen päiväosastolla vain surullisemmaksi. Itken taas, itken joka pirunmoinen päivä vaikka olin sitä vältellyt jo useamman vuoden. Kun vihdoin pääsen kotiin päivän päätteeksi, en voi muuta kuin lyyhistyä lattialle väsymyksestä ja parkua.

Torstai oli kamala. Ensimmäisessä ryhmässä kerroin etten enää jaksa yrittää ja että olen väsynyt kaikkeen, johon omahoitajani ei sanonut mitään. Minä tietysti aloin itkemään ja tunsin paniikkikohtauksen alun, joten lähdin pois. Ehdin lukita vessan oven ennen kuin aloin hyperventiloida, yritin hengittää paperipyyhkeen läpi enkä saanut henkeä. Mietin haluanko hukuttaa itseni vai työntää märän käteni pistokkeeseen. Kiipesin kylpyammeeseen koska siellä oli turvallisempaa ja etenin huutoitkussani tunnin ennen kuin sain itseni tarpeeksi kasaan uskaltautuakseni ulos ja mennäkseni nurkkahuoneeseen rauhoittumaan.

Puolen tunnin jälkeen - ryhmän loputtua - Omahoitaja koputtaa oveen ja tulee sisään ja kysyy vihaisena Mitä toi nyt sit oli?

Ensin minua hävettää ja pelottaa, mutta sitten yritän selittää että haluan taas vain kuolla, etten halua olla enää, että haluan luovuttaa mutta se luulee että puhun vain sosiaalisten tilanteiden pelostani eikä ota minua tosissaan. Minä vain annan periksi koska en jaksa. 

Ehkä olisi vain parempi olla menemättä enää päiväosastolle.

Hei hei mitä kuuluu

Lauletaan Apulantaa Harun kanssa autossa niin lujaa kuin kurkusta lähtee ja meitä molempia naurattaa. Katson pikkusiskoa odottavasti, kohta, kohta, kohta ja sitten vain karjutaan Tonin kanssa, kilpaa auton kaiuttimien kanssa ja melkein voitetaankin. Sekoitan Harun oranssit hiukset pörröön ja korjaan ohjaustani ettei suistuta ojaan sataakahtakymppiä. Se nauraa, virnistää minulle ja suitsii sitten tukkansa takaisin paikoilleen.

Tästä minä pidän.

Ikuisesti hyvä olla

Makaan ohuella patjalla ja kuuntelen stereoista soljuvaa miehen rauhallista ääntä, joka kehottaa rentoutumaan, rauhoittumaan, hengittämään. Minä en haluaisi kuunnella, on niin paha olla etten halua keskittyä siihen, en haluaisi maata tässä paikoillani hetkeäkään ja antaa ajatusteni tulla. 

Mutta silti ne tulevat, hiipivät ihan hiljaa vaikka se voisi yhtä lailla olla tsunami ja minä käännän kasvoni pois ryhmää vetävästä harjoittelijasta ettei se näe että itken. Yritän keksiä syytä miksi missään olisi mitään järkeä, jotain syytä miksi elää ja ainut mielessäni on syyllisyys.

On hyvä olla. On rauhallinen olla, sanoo mies nauhalla ja piano soittaa hidasta, kevyttä sävelmää ja minä haaveilen hautajaisista.

Hupinarri, kurtisaani vai vain huora

Pistän Audiolle viestiä ja sanon pääseväni puoli neljältä, että voitaisiinko puhua. Se ei halua, Luulin et koko juttu meni jo pipariks, mist muka haluisit puhuu?

Sanon että haluaisin selittää, eihän se vielä tiedä mistään oikeasti mitään, ei mitään ole sanottu ääneen. 

Se ei vastaa puhelimeen mutta facebookissa aloittaa kuulustelun. Tyydyn siihen, jos toinen kerran haluaa hoitaa asian näin naurettavasti, minkä minä sille mitään voin.

Se ei usko minua kun yritän saada sen päähän ettei se sovi tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni, että olen masennukseni takia päivittäisessä hoidossa.

Puhun Womban kanssa samaan aikaan puhelimessa ja nauretaan ja päivitellään Audiota samaan tahtiin kun se loukkaa minua chatissa. Sanoo että hänelle käy jos ollaan kavereita ja pidtään hauskaa siinä välissä, mutta minä en halua seksisuhdetta hullun kanssa. Sitten se sanoo: Olihan se kivaa niin kauan kun sitä kesti. Luen sen epäuskoisena Womballe puhelimeeni ja se suuttuu puolestani, sanoo ettei tollasta tarvitse enää koskaan katsella ja hyvä vaan että annoit lapikasta. Minä vastaan Audiolle että hienoa että olin viihdyttävä ja sitten en sano enää mitään.

Myöhemmin se pyytää anteeksi ja ehdottaa että voisin puhua sen kaverille joka on käynyt kurssin hollannissa. Kieltäydyn kunniasta.

Haluuks jumppaa mun kaa kultsi?

Audio on lapsellinen, vaikka onkin kaksitoista vuotta minua vanhempi. Toisinaan en käsitä sen ajatuksenjuoksua, sitä ajatusmaailmaa joka sulkee ulos kaiken sen todellisuuden. Se kuulee minkä haluaa ja olettaa ja keksii loput. 

Minä kysyin mikä sen unelma-ammatti  oli lapsena ja se vastasi että muusikko. Minä sanoin että sillehän kävi hyvin. Sitten se kysyi minulta ja minä sanoin ettei minulla koskaan oikeasti ollut, etten halunnut olla mikään. Siihen se sanoi että ainakin teen nyt sitä mitä haluan. Minä en hetkeen ymmärtänyt ollenkaan mitä se tarkoitti, koska unelmanani ei ole koskaan ollut kuukausia kestävä sairasloma ja osastohoito. Sitten tajusin ettei se ollut koskaan kysynyt tekemisistäni mitään. Ei se ole kysynyt minusta yhtään mitään,ei se tunne minua ollenkaan. Kerroin etten todellakaan tee sitä mitä haluan. Se ei kysynyt enempää. Kun sanoin aloittavani päiväosastolla, seuraavan kerran nähdessämme se kysyi oliko töissä kivaa.

En tiedä onko liikaa olettaa että sinusta oikeasti kiinnostunut ihminen kyselisi sinusta, haluaisi tietää enemmän, muistaisi edes osan mitä olet kertonut, vai onko se vain yleinen väärinkäsitys. 

Oikeastaan uskon sen johtuvan siitä että Audio polttaa joka yö pilveä.

Lisäksi, mitä Womban kanssa nauroimme eilen katketaksemme oli viesti jonka Audio lähetti:

Haluuks jumppaa munkaa kultsi?

Voi kyllä, miten korvia hivelevää romantiikkaa. Tai sitten vain yksinkertaisen irstasta ja naurettavaa, eikä edes hyvällä tavalla. Noin vanhan miehen luulisi - noh, sanotaan nyt vaikka että jopa kaikkine virheineni koen ansaitsevani paremman.

Lisäksi se kutsuu minua bebeksi, vaikka olen sille suoraan sanonut etten ole leivos, enkä myöskään kenenkään baby, beibi tai babe. Se ei vain osaa kirjoittaa sanaa oikein, eikä kykene sisäistämään kuinka naurettavalta kuulostaa.
Isosisko, Womba, Haru ja Harun poikaystävä ovat kaikkii neuvoneet minua pääsemään siitä eroon.

Kyllä Anttu, naiset vasta ovatkin kusipäitä.

Misandria

Miesviha on urospuolisen ihmiseen kohdistuvaa vihaa ja/tai syrjintää. Tätä ei toki pidä sekoittaa misantropiaan, joka tarkoittaa ihmisvihaa sanan laajassa merkityksessä. 

Miesvihaajalle on ominaista leimata tai mahdollisesti vain todeta ja sisäistää miesolennot pelkureiksi, pettureiksi, hyväksikäyttäjiksi, hylkääjiksi ja tappajiksi. Nainen esineellistetään nyky-yhteiskunnassa aivan yhtä hyvin kuin menneinäkin aikoina, siitä puhutaan ja se nähdään. Nykyään Euroopassa mies ei tietenkään virallisesti naistaan omista, eikä tämä ole hänen kotiorjansa, mutta minun kokemusteni mukaan vain paperi puuttuu. Orja on orja jos ei siitä edes palkkaa saa. Mikä on toki muuttunut on naisen ääni, jos sen uskaltaa ääneen puhua. Sekään ei kuitenkaan auta, sillä mikäpä mies se sellainen olisi, joka ei saavutuksillaan prakkaile. 

Niin siis, en pääse Audiosta eroon vaikka se ei juokse minkään muun kuin pilulilulaan perässä.

Se, mikä ennen tunnettiin lähinnä kuumana raivona on vaihtunut kylmäksi vihaksi.

PS. Pelkään pahoin, että olen muuttamattomasti luonnevikainen.

Niin ja anteeksi, en halua loukata, ellet tunne itse syyllisyyttä. Olen vain vähän vihainen, niin kuin aina kun miehistä on kyse.

Suru, tuska, kipu

Omahoitaja tahtoo puhua sosiaalisuudestani, koska hänestä olen koko viikon näyttänyt voivan hyvin. Minä en ymmärrä, koska olen koko viikon ollut kuin zombie, tai sitten kävellyt levottomana huoneesta toiseen. Se että minulla on musta silmäkulma ja että torstaina myönsin haluavani tappaa itseni lukeutuvat ilmeisesti parempiin päiviini.

Hillintäni pettää kun se olettaa että minun on helppo lähestyä ihmisiä ja että minun pitäisi alkaa aloittaa keskusteluja. Yritän pidättää itkua, enkä saa enää sanaakaan suustani, en ikinä itkiessäni saa. Ja se yrittää saada minut puhumaan, minä vain pudistan päätäni ja kätkän kasvot käsiini. En halua että se näkee, en halua että kukaan näkee kuinka heikko olen. Saan ulos että haluan pysyä siinä huoneessa rentoutusryhmään asti, se nyökkää. Pysyn paikoillani kuin patsas ja pidätän nyyhkäystä niin että pallea nytkähtelee kunnes Omahoitaja sulkee oven perässään ja minä taitun kaksin kerroin, valun lattialle ja itken itken itken. 

Makaan pöydän alla ja painan poskeani viileään jalkaan. Yritän nähdä kellon, mutten näe mitään, en pysty enää kokoamaan palasia kun ne ovat kerran eronneet liitoksistaan. Mielessäni pyörii vain kuinka yksin olen, kuinka yksinäinen ja petetty, kuinka vihainen ja katkera ja itken itseni vuoksi, kun ei kukaan muukaan sitä tee.

Tein tämän ajan ultimaten kotiin päästyäni, ja poistin Hesalaisen facebookistani ja nyt lähden ryyppyreissulle naapurinpojan kanssa.

Tapa minut, rukoilen mutta elän yhä vain edelleen

Minä leikkaan ihoni ja lihani auki, ja tiedän että siihen tulee vielä kaunis arpi. 

Sinä olet aina kanssani, ajattelen ja syvennän.

Sinä et ole kuten ne kaikki paskapäät, sinä olet ikuinen.

Minä vihaan niin paljon, vihaan niin että se joskus uhkaa hukuttaa minut ja haluaisin hukuttaa ne kaikki siihen samaan, koska olen varma etteivät ne osaisi uida yhtälailla. Katsoisin kuinka ne uppoisivat ja häpeäisivät mitä ovat tehneet minulle, häpeäisivät ja huutaisivat tuskastani. Muuttuisivat hulluiksi eivätkä muistaisi nimeään.

Enkä minä katuisi ainuttakaan punaista kyyneltä.

Vastauksia, sun muuta

Hmm, olenpa supersuosittu ja ihana ja kysymysten arvoinen.

Wampire sanoi:

Minua jäi joskus sinun eräs aikaisempi teksti vaivaamaan. Puhuit siinä kuinka hait jo lapsena itsellesi kauniita ystäviä, itsehän en sitä ala-asteella ollut. Tästä siis juontaa kysymykseni: Miksi minä olin ystäväsi silloin? Tai siis, miksi kutsuit minut aina teille yöksi tai vain leikkimään jotain? 

Olin jo mukulana sellainen kaikkien kaveri, niin kuin ehkä muistat, tulin toimeen kaikkien luokkalaistemme kanssa. Niin hyvin kuin se joskus oli mahdollista. En tykännyt valita puolia riidoissa ja jousuin aina siihen välikäteen. 

Muistan sen päivän kun tapasin sinut ensi kertaa. Olimme iltapäiväkerhossa ja olimme rakentaneet suurista pehmeistä palikoista suuria majoja ja sokkeloita pöytien alle. Meitä oli tyttöjä siinä varmaan seitsemän ja leikimme kissoja ja omistajia. Sinä - noh, haluan olla rehellinen - olit muiden mielestä vähän outo, eivätkä ne halunneet leikkiä sinun kanssasi. Minä näin sen, istuin viereesi pöydän päälle ja kysyin että oletko kissa. Sinä sanoit että joo, ja hetken mietittyäni sanoin että okei, voin olla sinun omistaja. Sitten sinä nuolaisit poskeani.

En ole koskaan tykännyt siitä, että joku jätetään ulkopuolelle, koska koin sitä samaa jo kerhossa ihan taaperona. Et ehkä ollut luokkamme kaunein, mutta en ollut kyllä minäkään, ja minulla oli seurassasi hauskaa. Et puhunut toisista pahaa tai juonitellut yhtä lailla kuin muut, olit rehellinen ja osasit arvostaa ystävyyttäni.

Siksi olin sinun ystäväsi.

Sitten kun riri joskus kysyi siitä uskonnosta ja minä vähän laiskistuin, niin ajattelin hiukan avata sitä tässä samalla, etten pääse sitä enää pakoon.

Eli riri sanoi:

Olisi kiva tietää mikä tää uskonto on johon olet päätynyt.

Niin. Eli. Siis. Minä olen kristillisen luterilaisen kirkon kirjoilla, olen käynyt rippikoulun ja ollut mukana kirkon toiminnassa aika paljonkin nuorena. Jo silloin tykkäsin vertailla eri uskontoja ja tutkia raamatun epäkohtia.  Lapsena minulla on kuitenkin aina ollut mukana Suomen vanhaa uskoa, joka tulee äidin äidin puolelta. Nykyään lyhykäisyydessään olen samaistunut jälkimmäiseen enemmän, ja sekoittanut siihen erilaisia omia näkemyksiäni.

Olin tänään ekaa päivää päiväosastolla taas. Olen siellä seuraavat kolme kuukautta. En kyennyt keskittymään mihinkään, etsin hiuksistani kaksihaaraisia, vääntelin käsiäni ja revin paperia huomaamattomiksi riekaleiksi.

Kai minä siellä pärjään, vaikka tulikin taas jonkinmoisena shokkina kun ihmiset oikeasti puhuvat mitä tuntevat, koska voi kauhia eihän niin saa tehdä.

Minulla meinaa aina välillä mennä hermo kun juttelen Harun poikakaverin kanssa. Se on niitä joiden elämänfilosofia pyörii lähinnä pisteessä "En välitä paskaakaan ja se tekee minusta ubercoolin, ihan sama, whatever". Sillä on toki vaikea menneissyys, johon kuuluu huumeita ja väkivaltaa, mikä on opettanut sen toimimaan kyseisellä kaavalla. Silti, en näe kyseisessä elämäntavassa mitään hienoa tai ihailtavaa. Minun tekisi mieleni selittää sille ettei se tee siitä uniikkia, että 99 prosenttia ihmisistä ei välitä paskaakaan, mutten usko että se välittäisi. 

Vaaleanpunaisia ruusuja kastemekossa

Olin tänään serkun tyttären kastajaisissa. 

Se on kaunis pieni tyttö mustalla tukalla ja suurilla sinisillä silmillä. Se sai kauniin nimen, enkä olisi halunnut laskea sitä sylistäni ollenkaan. Se tuoksui pehmoiselle ja puhtaalle kun piirsin sille suojelevan tähden, Raunin rauhan ja Ukon vahvuuden otsaan ja suutelin sen pehmoisia hiuksia, jättäen vaaleaan ihoon punaiset huulenjäljet.

Olen aina pitänyt lapsista kovasti, jo itse lapsena tiesin haluavani vielä joskus olla äiti. Lähiaikoina olen yhä enemmän ja enemmän miettinyt asiaa. Pelkään etten koskaan onnistukaan siinä, se etten löydäkään ketään jonka kanssa haluaisin lapsia tai että minussa on niin paljon vikaa etten kykene saamaan lapsia. Pelkään että olen niin masentunut etten kiinnostukaan lapsestani, etten jaksa nousta ylös ruokkiakseni ja hoitaakseni ja rakastaakseni. Pelkään että kaikki sairauteni periytyvät sen pienen olennon harteille ja se joutuu elämään yhtä tuskallisen elämän.

Minä haluan olla hyvä äiti, haluan olla toisenlainen kuin omani. Olla mukana lasteni elämässä ja tietää mitä heille tapahtuu. Haluan sen arjen joka lapsi mukanaan tuo, kakkavaipat ja kaikki. Oma lapsi ei ole ollenkaan huono syy elää.

Vielä kotonakin käteni tuoksuvat vauvalle.

Kysymyksiä jookos?

Tämä on minun kahdessadasviideskymmenes teksti. Olenpa laiska kirjoittamamaan, kahdessa vuodessa en ole saanut edes vuoden vertaa tekstejä.
Vähän kuitenkin pikkaisen ajattelin sellaista, että kun kuukaudessa täällä on noin kolmesataa kävijää, joista neljätoista ainakin lukee pölötyksiäni, niin haluaisin tehdä kysymyspostauksen ja kokeilla jos se vaikka onnistuisi. Niin että viikon ajan eli 4-11.3 saisi ja olisi ihastuttavaa jos jättäisit kysymyksen minulle. Ihan mitä vain maan ja taivaan ja avaruudenkin väliltä mieleesi putkahtaa, mitä haluat tietää minusta tai mielipiteestäni tai ihan mistä vain. Olit sitten lukijani, kirjautunut, anonyymi tai stalkkeri, kaikki on tervetullutta.

Kiitos kaikille lukijoilleni, arvostan teitä todella, enkä sano sitä tarpeeksi usein.

Ota nyt niistä selvää

Olin viikonlopun Womban luona Örmykkään kanssa. Meillä oli uskomattoman hauskaa ja nautin olostani. Unohdin tosin lääkkeeni ja illalla makasin Womban vieressä ja yritin hengittää.

Tunsin syyllisyyttä kun tanssin miehen kanssa baarissa ja mietin Audiota, vaikkemme ole edes sopineet minkäänlaisesta seurustelusuhteesta. Mutta se oli silti melko mielenkiintoista, en ole sellaista koskaan ennen tuntenutkaan. En ensin edes tajunnut mistä on kyse, sitten pakenin tupakalle ja tajusin. 

Kotona Audio sanoi että olisi kiva olla kesällä jossain kanssani, se on kai sen tapa sanoa että olen kiva. Minä tuijotan ylös sen ruskeita silmiä, silitän sen vaaleaa reittä ja painan paljaat varpaani auton kylmään, huuruiseen ikkunaan, ja sanon etten pidä hyttysistä.

Mutta siitä taidan pitää, ihan vain pikkaisen.

Ongelmamöykky

Sain lähetteen takaisin päiväosastolle, olen lääkärin mukaan alkanut taas oirehtia niin pahasti. En sano ettenkö olisi itsekin miettinyt sitä, kyllä minä tiedän että hirttosilmukkaohjeen etsiminen netistä on aika lailla mielenterveyden rajalla. 

En tiedä mitä pitäisi tehdä tai mitä tapahtuu, kaikki on taas ihan perseelleen enkä saa mistään kiinni. Olen uskomattoman väsynyt, hämmentynyt ja neuvoton. En jaksa itkeä, ainoastaan maata paikoillani ja yrittää olla ajattelematta sitä olemattomuuden toivetta, joka syö takaraivoani hetki hetkeltä ontommaksi. 

En ole pitkään aikaan viillellyt, mutta terät houkuttavat minua piiloistaan. En kuitenkaan suostu, en halua  enempää ongelmia Audion kanssa, sen jota olen tässä tapaillut. Se ei tosin ole edes kysynyt minulta arvista, mutta ei se minulta paljoa muutakaan ole kysynyt. En tiedä mitä se haluaa ja se ahdistaa minua. Se sanoo että sillä on hauskaa kanssani vaikken ole sanonut sanaakaan kahteen tuntiin sen höpöttäessä omiaan, se sanoo että olen kaunis muttei ota minua kainaloonsa, se sanoo vain moi ja halaa nopeasti kun se heittää minut kotiin, vaikka vasta aiemmin illalla meillä oli molemmilla todella hauskaa. Minä seison hetken pakkasessa ulkona kun se kipuaa autoonsa jossa sen kaksi kaveria jo odottaa sitä ja kävelen sitten hitaasti sisään.

Minä veikkaan taas seksiä, sen perässä ne kaikki tuntuvat minun perässäni juoksevan. Viestien ja juttujen perusteella.

Enkö minä muka ole muun arvoinen, miksei minusta voi välittää, mikä minussa on vikana? Tai miksi minä olen niin helvetin viallinen.

Odotan missä kohtaa saan oikeasti tarpeekseni, missä kohtaa minä heitän jok'ikisen näkemäni miehen alas parvekkeelta, kaadan öljyä kannusta päälle ja heitän vielä tulitikun perään. Ehkä pitäisi vain tyytyä naisiin, mutta naiset vasta kusipäitä osaavat ollakin.

Ehkä menen vain naimisiin itseni kanssa ja tyydyn parhaimpaan mahdolliseen järjestettyyn avioliittoon.

Ostin itselleni tänään keltaisia ruusuja.

Minä tapasin miehen. Sellaisen aika mielenkiintoisen ja vähän oudon, mutta mukavan.

Hiukan pelottaa mitä tästäkin tulee vai tuleeko mitään, mutta haluan yrittää parhaani. Se on niin komeakin.

Vihaa, pettymystä, loukkaantuneisuutta

Tänään Hesalainen teki sen taas. Ihan vain ilmoittaakseni etten ole pelkästään katkeroitunut ja vainoharhainen. Se sanoi minulle olevansa Hipsuttajan kanssa.

Soitin äsken Womballe joka kertoi olevansa kahvilla Hipsuttajan kanssa.

Minä menen nyt vetämään Railin kanssa perseet.

Transparent

Joskus minä mietin olenko olemassa, sillä samalla tavalla kuin kaikki muut. Vai onko minun lävitseni helpompi katsoa, onko minut jotenkin helpompi unohtaa. Luisunko minä mielestä ihan vain vahingossa vai olenko minä siellä ollenkaan missään vaiheessa.

Hesalainen teki minulle tänään oharit, oltiin suunniteltu menevämme neljän porukalla katsomaan vanhojen tansseja, koska minä tein tänään tuttavaperheen tyttärelle kampauksen ja meikin ja olisin sitä mennyt katsomaan ja kaksi jätkää - Hesalaisen luokkakavereita - eivät ole paikkakuntalaisia ja halusivat mennä katsomaan. Aamulla kun sitten pistin viestiä ja kysyin homman nimeä, sanoi hän että toinen jätkistä on töissä ja toinen humalassa ja että hän menee kaverinsa kanssa. 

Aha. Just.

Minä olen niin täynnä vihaa ja pettymystä ja loukkausta, haluaisin olla sille ilkeä ja huutaa ja lyödä. Miten se voi aina tehdä minulle näin, miten se voi aina unohtaa minut, miten? Joka helvetin kerta. Ja minä en osaa suuttua sille, pääni lyö tyhjää shokista vaikka pitäisi olla jo ymmärtänyt että ihmiset nyt ovat mätiä, ettei kukaan pidä lupauksiaan ellei sitten kiristämällä tai lahjomalla. 

Minä olen niin väsynyt tähän touhuun, ihmisiin. Siihen etten jaksa enää luottaa, siihen että kaikkiin joutuu pettymään. Siihen että minä teen kaikkeni ja yritän, yritän ihan tosissani vain saadakseni lyijyä niskaani.

Minuun sattuu.

Minun kanarianlintuni kuoli tänään

Minun kanarianlintuni kuoli tänään. Se oli ollut jo jonkin aikaa vähän huonommassa kunnossa, se oli niin vanhakin.

Aamulla minä join teetä ja katselin sen syövän siemeniä. Sillä oli kauniin oranssi höyhenpuku ja se uskalsi laulaa vain yksin. Sitten minä lähdin kotoa kahdeksi tunniksi ja kun palasin löysin sen häkkinsä pohjalta. Sen kauniin persikkainen  nokka oli jo muuttunut siniseksi ja silmät olivat kiinni. Otin sen käteeni ja silitin, sen untuvahöyhenet olivat pörrössä tiukkaan puristettujen siipien alla. Se ei tuntunut lainkaan kylmältä ja silittelin sen pehmoista kylkeä enkä tiennyt mitä tehdä. Äiti kaivoi säilytetyn jäätelölaatikon kuppikaapista ja tajusin kastelevani koko lintuparan kyynelilläni.
Vuorasin kopan pehmeillä, valkeilla nenäliinoilla ja laskin sen pienen ruumiin niille, sitten painoin kannen naksahtaen kiinni. Jätin sen terassille koska ei minulla ole sydäntä heittää lintuani roskikseen ja maa on roudassa.

Suny oli minulla kuusi ja puolisen vuotta, iältään se oli jo varmasti kahdeksan. Viimeisen vuoden aikana se on muuttunut koko ajan vanhemmaksi, sitä ei enää voinut edes päästää lentämään kun sen koordinaatiokyky oli niin sumentunut. Joten en voi sanoa ettenkö sitä olisi odottanut, eivätkä pienlinnut ikuisuuksiin elä. Mutta on se silti kamalaa kun lemmikki kuolee, varsinkin jos se on ollut sinulla niin pitkään, oli se sitten lintu, kani, koira tai hevonen. minä jotenkin aina ajattelin, etten suuremmin surisi sen kuolemaa, onhan minulta ennenkin kanarianlintuja kuollut. Niin käy usein kun ulkomailta tuotuja lintuja ostaa, ne eivät ole kehittäneet tähän ympäristöön soveltuvaa vastustuskykyä ja niiden sieltä hankkiminen on aina riskipeliä.

Mutta kun tottuu siihen että ovesta sisään katsoessa näkee kirkkaan oranssin höyhenpallon valkoisessa häkissä, näyttää tyhjä häkki lohduttoman pimeältä. 

Jumala on selvä diktaattori

Minä raotan silmiäni väsyneenä ja yritän hahmottaa punaiset numerot digikellossani ilman silmälaseja. Seitsemän ja minä vihaan nukkumista ja sitä kuinka vaikeaa se on, kuinka se on hankalaa lääkkeillä ja ilman. Pistän itseni kauniiksi, sidon nutturan niskaani ja keitän aamuteen, ilman sitä en enää pääse minnekään. Sitten ajan kansanopistolle ja etsin epätoivoisena oikeaa luokkaa, ulkomaalainen poika ei ymmärrä pätkääkään kun yritän kysyä siltä ohjeita ja kun viimein löydän perille, hymyilen ja tervehdin, otan vaatteet pois ja kiipeän korokkeelle. 

Ilma täyttyy hiljaisesta lyijyn kahinasta paperia vasten ja toisinaan vähän höpsähtäneen näköinen nainen selittää minulle omiaan. Pidemmällä tauolla se tulee kertomaan kuinka senkin tytär on joskus ollut surullinen ja viillellyt ja että jos haluan puhua niin hän asuu tuossa ihan lähellä. Somaahan tuo, mutta ei kiitos. Varsinkaan siinä vaiheessa kun se kertoo kuinka ei tietäisi missä tyttärensä olisi jos hän ei olisi rukoillut sen vuoksi niin paljon, että olisi hyvä rukoilla aina ja jos joku pelottaa niin kädet ristiin ja isä meijjän ja se katsoo minua suoraan silmiin. Minä hymyilen kohteliaasti ja käännän katseeni takaisin ulos ikkunan takana seisovaan mäntyyn ja lumisateeseen.

Minä en kestä, en vain kestä tuollaisia ihmisiä. Kiehun vain hiljaa ystävällisen ja kuuntelevan ilmeeni takana ja nielen jokaisen ilkeän sanan joka nousee jo pitkin kurkkuani. Minä pidän siitä että uskonnoista ja uskonnollisuuksista jutellaan, mutta minä en siedä oletuksia, sitä kuinka joka helvetin ihminen olisi ensinnäkään kristitty tai enää tätä maailmaa rukoilisi joka ilta. Sitä että "Kyllä kaikki vaa tarvittee Jumalaa joka antaa voimaa ja valoa kun meitä kuitenki koetellaa niin palijo. Sen takija kannattaa aina, vaikkei isä meijjää ihan ulkoa muistaiskaa." Ja merkitsevä katse.

Minun on kuitenkin sanottava että muistan Isä meidän -rukouksen ulkoa, mutta niin muistan myös karjankutsu-loitsun. 

Juteltiin tänään terapiassa minun viikonlopustani ja miehistä ja suhtautumisestani ihmissuhteisiin. Terapiatätiä ihmetytti kun kerroin ihastustunnustustilaisuuksissa sanovani automaattimesti Ei must saa tykätä. Mutta niin se vain on, ei minusta saa tykätä - romanttisessa mielessä siis - se on kiellettyä. Sellainen saa minut ahdistumaan ja ajattelemaan mitä se toinen haluaa, mitä se minulta odottaa. En minä halua antaa itsestäni toisellekin ihmiselle, minä hädin tuskin riitän itsellenikään. Ja se ajatus että joutuisin näkemään jotakuta ihmistä joka päivä, joka ikinen päivä on jotenkin ylitsevuotavan ahdistava. Se että joku olisi minun reviirilläni ja tunkisi minun asioihini ja vaatisi minulta jotain. Miten sellainen muka onnistuu? Mieluummin istun viisi tuntia putkeen tietokoneella, teen keramiikasta teepannun ja pusuttelen koiraani. Eikö se muka riitä? 

Itkuparkurakkaus

Käytiin Memerin kanssa tänään eläinlääkärillä. Kaksivuotias poikani joutui käymään läpi nukutuksen, kastroinnin ja kamalampaakin kamalamman kaulurin, jota joutuu pitämään yötä päivää kymmenen vuorokautta. Minä en tiedä miten päin olla kun poika itkee kipulääkkeistä huolimatta, ei halua mennä ulos eikä juoda vettä. Se sai jo kerran irrotettua laastarinkin paikoiltaan, pitkäkuonolainen. Siskonsa on ihan kummissaan kun ei pikkuveli halua leikkiä ja juosta, eipä tuo ihmekään kun muniin sattuu.

Aika säälittävät kipulääkkeet annettiin, iltaisin puolikas tabletti, on siinäkin sitten tasainen kipulääkitys. Minun pääni ei kestä kohta kun en tiedä mitä voisin tehdä kun lapsi itkee lattialla.

Ostin uuden kirjan, Peter Franzenin Tumman veden päällä ja sitä olen nyt pari päivää lukenut. Upeasti kirjoitettu, melko surullinen tarina. Kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja keskittyy siis niihin asioihin jotka lapsi huomaa. Hajut, värit, lämmöt. Kaunista ja surullista.

Mikä sul o ko sä oot koko päivän ollu tämmöne, sanoo äiti ja vetää naamansa nyrpylleen ja pitää typerää ääntä. Tällä äitini tarkoittaa että olen sarkastinen ja tyly. Minä katson sitä hiljaa hetken ja tukahdutan haluni alkaa riidellä. Sen sijaan että kerron että minulla on tänään todella huono päivä, että oloni on raskas, väsynyt ja masentunut, olen levoton enkä voi keskittyä mihinkään, että haluan juoda pullon suomiviinaa ja mennä makaamaan lumeen yöksi, sanon että olen aina ollut tällainen.

Katsotaan pressan vaaleja ja minä kyden raivossani hiljaa äidin ensin pilkatessa Haaviston seksuaalisuutta ja sitten sanoen perään että eihän se tietenkään haittaa. Luulen että se pelkää minun olevan homo ja loukkaavansa minua, ja tietyllä tavalla nautin siitä että se tuntee tarpeekseen olla varovainen seurassani. Ylempi käsi äiti-tytär -suhteessamme on aina ollut väännön ja tuskan takana ja sen kerran saatuani olen varma tehdäkseni kaikkeni pitääkseni asian niin.

Kuolen joka yö yhä uudelleen

Olen viime öinä nähnyt painajaisia, koko pitkän yön. 

Minä melkein kuolen koko ajan, minua poltetaan raudoilla ja haistan palaneen lihan hajun, kuolleet ihmiset uhkaavat häpäistä minut, enkä uskalla katsoa niitä silmiin.

Kiemurtelen itseni ylös pelosta hereille ja nukahdan taas vain jatkaakseni siitä mihin jäin.

William, would you like to die? Ne kysyvät ja minä vastaan
I don't know, ja pyyhkäisen tummat hiukseni kasvoiltani.

What freaking normal people

Minä olen tässä vähän miettinyt. Päivässä on kaksikymmentäneljä tuntia. Minä nukun niistä vähintään kaksitoista, useimmiten enemmän. Olen kuullut että normaalit ihmiset nukkuvat keskimäärin kahdeksan tuntia. Se tarkoittaa, että minun päivässäni on ainakin neljä tuntia vähemmän kuin heidän.

Ongelma on, että ne samat normaalit ihmiset valittavat ajan loppuvan kesken. Ehkä odottavien aika vain kuluu hitaammin.

Näin unta että Matruusi kuoli syöpään. Aamulla kysyin siltä oliko se vielä hengissä ja se vastasi että niiden perhe on syöpäaltis.

En ollut alasti

Jotkut poseeraa alasti, kurssin ohjaaja sanoo ja katsoo minuun sillä lailla läpitunkevasti kuin vain jotkut osaavat. Minä mietin kuumeisesti sekunnin sadasosan ennen kuin sanon pitäväni alusvaatteet päällä. Se nyökkää ja hymyilee. Ota vaan vaatteet pois.

Mallina oleminen on yllättävän hauskaa. Kurssilla on seitsemän henkeä ja minä istun, makaan ja seison pehmustetulla korokkeella korsettiliiveissäni ja stringeissäni ja poseeraan. Ensin kolmen minuutin luonnoksia ja sitten puolitoista tuntia yhdessä asennossa.

Siinä sitten istuessani ohjaaja tulee ja kohentaa lämpöä puhaltavaa metelöivää kojetta, joka estää minua jäätymästä. Nostaa katseensa ja kysyy: Oho, sä oletkin satuttanu itsesi.

Se puhuu minun silvotusta oikeasta reidestäni ja minä sanon vain että juu, kun en muuta jaksa. Nykyään en jaksa nolostella tai suuremmin häpeilläkään arpiani, siinä ne ovat ja pysyvät, paksuina punaisina viivoina ihollani. 

Mist se on tullu?

Onnettomuudesta, minä sanon niin kuin aina kun joku arvistani suoraan kysyy ja katson sitä pitkään. 

Aijai, auto vai skootteri? Se kysyy ja hyppää mieluummin siihen järkevämpään sananselitykseen.

Skootteri.

Sen silmistä näen ettei se usko, enkä ihmettelekään. Kyllä ihmisen aika tyhmä täytyy olla jos sellaisen uskoo, suoria pitkiä viivoja ei ihan helposti liikenneonnettomuudesta saada.

Yritän olla keskittymättä siihen kuinka varpaani alkavat pistellä, mahdollisimman luonnollinenkin asento on hieman hankala, laulan mielessäni Imogen Heapia kun ohjaaja keskeyttää kertosäkeeni.

Millon sun onnettomuus tapahtui?

Hmm siis mä sain ajokortin viistoist vee nii... joku viitise vuot sitte? Ja vasta sitten lasken mitä se tekisi. 

Onks sulle mitää traumoja jääny?

Ei oo onneks, on mulla ajokorttiki. Ja tul sil skotullaki viel ajettuu. Sen verra hurjapää et ei ko takas satulaa, naureskelen ja se naureskelee kanssani.

Joskus minua hämmästyttää kuinka helppoa valehteleminen voikaan olla.

Melankolinen vesimeloni

Minä selaan avoimia työpaikkoja ja opiskelumahdollisuuksia ja tunnen kuinka ahdistukseni nousee vatsasta kyynelkanaviin. Kieltäydyn itkemästä kun äiti ja iskä istuu kolmen metrin säteellä, mutta ei se paljoa pelasta kun käsi painaa päätä ja sormet harovat hiuksia.

Minä vihaan elämää hetki hetkeltä enemmän, vihaan sitä niin että sattuu. En tiedä mitä haluan vai haluanko mitään, eikö olisi vain ihanan helppoa leijua pois ja unohtaa ihan kaikki? 

Pakko sitä rahaa on saada, pakko sitä on kai hanttihommia tehdä ennen kuin voi yrittää saada opiskelupaikan. Olla yksi viidestäsadasta samaan paikkaan hakijasta, viidestäsadasta joista ei selviä kuin korkeintaan 30 henkeä, onnea yritykseen. Mietin kannattaako se edes hakea vai tehdä jotain aivan muuta.

Ei se maailma jaksaisi loppua juuri nyt.

Huomenna menen eläväksi malliksi piirrustuskurssille, saa siitä lantin pari.

Kolottaako?

Minä olen ollut saamaton. Kaikilta muilta elämäni osa-alueilta kuin siltä että matkustin viettämään viikonlopun Womban luo. Huonon vastustuskykyni ansiosta olen lisäksi taistellut nenäliinojen ja Finrex-kylpyjen kanssa, mikä on toiminut mitä mahtavimpana tekosyynä kaikenlaiseen saamattomuuteen.

Kaappasin silti ihania asioita alennusmyynneistä, katseltiin How I Met Your Motherin ykköskausi kahdessa ja puolessa päivässä ja käytiin testaamassa toisen lääkäriopiskelijan uusi espressokeitin.

Nyt minulla on kai hyvä olla. En osaa oikein sanoa, se tulee ja menee, niinkuin näköjään kaikki tässä maailmassa. Ainakin minulla oli hyvä fiilis kun ajoin tänään terapiaan. Sieltä tullessa se oli melkoisen taitavasti karkoitettu. Juuri ennen kellon loppuunjuoksemista päädyimme taas pettymykseeni ihmisistä, ystävyyssuhteista ja mentorisuhteista. Ensimmäinen sellainen muistoni on hoitoajaltani, mahdoinkohan olla neljän. Minä vihasin haalareita, ja vielä niitä enemmän minä vihasin kurahousuja. En muista kunnon syytä, yksi oli että housuntrumput nousivat inhottavasti. Toinen oli luultavasti vain sen vuoksi, etten koskaan ole pitänyt komentelusta. Surullista on, etten muista kertaakaan että hoitajani olisi yrittänyt kysyä minulta syytä. Sen sijaan hän nappasi minua kiinni käsivarresta ja roikotti portaita alas. Venäytin käteni, ja uskon että sain hoitajan tuntemaan olonsa kivuliaammaksi kuin itse koskaan tunsin.

Mitäs kävi käsiksi, sanonpahan vain.

Kävin tänään hakemassa piilolinssit, melkoisen viekkaat vekottimet. Olin aika ylpeä kun sain ne kerralla silmään ja ulos.

Sweet dreams are made of this

Saaksä yhtää kii niistä ajatuksista?

Istun hetken hiljaa kallonkutistajahuoneen vaappuvassa nojatuolissa ja kerään rohkeutta.

Semsii itsetuhosii, mumisen ja se kehottaa jatkamaan. No ainaki aina ko ajan, pidempii matkoi. Et painais vaa kaasuu ja rysähtäis puuhu.

Toinen on nuo lääkkeet, jotka kummittelevat kaapissani. Lukitsin ne sinne piiloon, ihan kuin se etten näkisi niitä tekisi niistä olemattomat. Ihan kuin ne eivät sieltä huutaisi minulle ihan yhtä kovaa kuin pöydältäkin.

Ideaaliha olis et sairastuis vaa syöpää ja kuolis, sit kukaa ei vois syyttää ketää.

Pillerinpyörittäjä

Lääkäri käyttää etunimeäni useammin kuin kolmesti ja mietin että yrittääkö se inhimillistää, minua vai itseään. Sain sairaslomaa tämän kuun loppuun.

Se puhuu ja puhuu ja puhuu, enkä jaksa keskittyä sen sanoihin, suoraan sanottuna en jaksa keskittyä mihinkään. Ajatukseni ajelehtivat ja seuraavan kerran rekisteröin sen vetäessä reseptivihkonsa esiin.

Nii että ottaisiksä mieluummi sit sen sadan ko ne kympin, tuleeha se edullisemmaks.

Minä nielaisen ja yritän rassata aivojani. Sata pilleriä lisää omistukseeni, onkohan se ihan viisasta, mutta nyökkään silti, halvempihan on aina parempi.

Uskomaton listaus H/D fanficcejä, jos joku muukin kokee elämänsä sijaitsevan ennemmin Hogwartsissa kuin kotosuomessa.

Minä en halua että vuosi vaihtuu. En halua tätä tulevaa vuotta, josta en tiedä mitään. En sitä mitä teen huomenna enkä mitä tapahtuu vuoden päästä. Pelkkä ajatuskin selviytymisestä pelottaa. Mitä minä nyt teen?

Yksi punerva pilleri ei anna minun herätä kuutentoista tuntiin.