Rakkauskupla

Minulle tapahtui yksi Ensimmäinen tänään, sellainen hetki joka tapahtuu ensimmäistä kertaa elämässä ja se ensimmäinen kerta on syystä tai toisesta tärkeä juuri tässä elämässä. 

Serkkuni kolmevuotias tyttö, minun kummityttöni isosisko soitti minulle iltapuhelun. Luulin että sieltä soitti mummu kysyäkseen että ehtisinkö likkoja nähdä mutta alkoi epäilyttää kun ensin oli aivan hiljaista. Sitten kuuluu valtava HALOOO ja tajuan että puhelimessahan on pirpana. Siinä sitten höpöteltiin iltapalasta ja saunasta ja villasukista juuri siten kun kolmevuotiaan kanssa nyt puhutaan. Sitten kun sanon että hyvää yötä, se huutaa Nähdään! ja odotan jos mummu ottaisi puhelimen ja pyytäisi käymään, niin takaa kuuluu mummun ääni: Oho ai soitikko sää Mikille? 

Joo.

Ja katki meni. Minä olen pakahtua onnesta ja hupsuudesta ja ylpeydestä. Se höpö päätti itse mummon puhelimella soittaa minulle. Minulle ja kertoa että on reippaasti syönyt iltapalansa. 

Ehkä vähän hassua että tulin näin onnelliseksi, mutta niin se vain on että jos pienen pieni lapsi haluaa soittaa minulle illalla kertoakseen että on mummulassa ja että ei käynyt saunassa mutta suihkussa kävi, niin en voi muuta sanoa kuin että on ihanaa olla juuri se ihminen.

En edes tiedä

Yhä yritän saada vesivärejä haltuuni, vieläkin koko homma vähän krinnaa. Mutta tuossa on tänään valmiiksi suhertamani juttu jossa kokeilin erilaisia tekniikoita ja juttuja. En vaivautunut edes puumerkkiäni nurkkaan laittamaan, en erityisesti pidä hänestä.

Pahoittelut, jotain meni pieleen

En päässyt kouluun. En ainoaankaan niistä. Eniten kurjuuttaa se että vaikka kerroin itselleni koko ajan että minä tuskin pääsen, niin sattuu se silti että on sellaisella varasijalla ettei mitään toivoakaan ole. Vaikka niin toitotin itselleni ettei se maailma siihen kaadu, töihin vain ja taiteita lisää, jos sitä vaikka oikeasti oppisi maalaamaan.

Semmoisia oikeita töitä, koska yrittäjyys on perseestä, siinä ei rikastu kuin vahingossa ja aniharva. Hyvä kun saa vuokran maksettua ja kuukauden ruoat ostettua, muuhun ei juuri rahaa käteen jää. Silti tehdään neljänkymmenen tunnin viikkoa, sitä vain ei voi suurimpaa osaa ajasta muuta tehdä kuin keittää teetä ja istua perseellään ja toivoa että puhelin soisi tai joku kävelisi sisään. En voi kehottaa ketään nuorta (saati aikuista) alkamaan yrittäjäksi, ei siinä saa mitään muuta kuin elämänketutuksen ja ihmisvihan.

Tänäänkin puhelin soi kahdesti. Toinen oli peruutus ja toinen oli mummo joka kysyi leikkauksen hintaa. Hinnan kerrottuani vastaus oli: "Oi kauhia, onkse nii paljo? Emmää kyl sit tuu."

No älä sitten tule, ole sen pehkosi kanssa. Leikkaa itse, siten sitä halviten pääsee jos ei käsityöstä ja ihmisen ajasta ja oman ulkonäön ylläpitämisestä halua maksaa. Muutapa metsään, siellä ei kenenkään tarvitse katsella sitä sinun leikkaamatonta tukkaasi eikä vastata turhiin puheluihisi. 

Mutta kunnon asiakaspalvelija ei sano noin. Puhelimessa täytyy silti hymyillä (ääni kuulostaa ystävällisemmältä kun hymyilee tyhmästi seinälle. Tai irvistää itselleen peiliin) ja pahoitella ja sanoa että kiitos kuitenkin, kuulemiin. Kiitos. Niinpä niin.

 Ei auta, ei se eläminen siihen lopu että henkeään pidättää.