Älä välitä, hän ymmärtää asiasta yhtä vähän kuin sika hopealusikasta.

Olen pahoillani ylätunnisteen yksinkertaisesta omistuskirjoituksesta, mutta piirsin ja maalasin sen itse, enkä toivo sen leviävän suuremmin minnekään.

Minä leijun jossain maan yläpuolella, en nuku silmäystäkään, en vaikka ensin äiti herää töihin ja sitten iskä minua töllistelemään. Se yrittää komentaa minua laittamaan koneen kiinni, mutta kello on jo kuusi aamulla enkä minä enää voi mennä nukkumaan. En voinut enää kolmen jälkeen. Ja nyt minun pitäisi olla koulussa vain kahden tunnin päästä. Se yrittää vakuutella, huutaa, lahjoa ja kiristää että menisin nukkumaan, ja minä puren hampaitani etten huuda sille takaisin, johan minä selitin että jo kaksi kertaa olen maannut sängyssä, jo kaksi kertaa on uni minut välttänyt. Ei sängyn pohjalla ole hyvä maata nukkumatta, silloin ei ajattele mitään hyvää saati levollista. Siellä minä vasta stressaannunkin, vilkuilen kelloa ja kiroan mielessäni ohi valuvia tunteja jotka vietän hereillä paikoillani maaten. Tuhahdan sen selälle että eipä ole ensimmäinen kerta, olen minä ennenkin öitä valvonut. Se raahustaa takaisin sänkyyn vain tullakseen vartin päästä takaisin, huokailee ja huolehtii kun ei itse pysty nyt sitten nukkumaan. Iskä jankkaa ja jankkaa, sanoo ettei huoli minua aamulla mukaan, että tulee hakemaan kahdeltatoista. Minua kiukuttaa että se on yhtä itsepäinen kuin minäkin, että minä haluan mennä kahdeksalta kouluun suorittamaan sitä pirun äidinkieltä ja lähteä vasta neljältä, saada kokonaiset kahdeksan tuntia pois siitä tuskallisen suuresta kuudestakympistä. Sitten minä voin hengittää, mennä nukkumaan ja herätä ehkä ensi aamuna suorittaakseni uudet kahdeksan tuntia. Minua ärsyttää että kotona-asumiseni takia iskä ajattelee että sillä on ylempi käsi, ja niin sillä kai onkin, tämä on sen huusholli. Mutta en minä halua myöntää että olen taantunut esiteinivaiheelle, jossa vanhempani säätelevät elämäni. 

Kai sitä aikuinen ihminen saa valvoa yönsä yli jos haluaa, perkele.

Sitten aloin miettimään, lasketaanko tämäkin itsetuhoisuudeksi?

And the bullets catch in her teeth

Paradise - Coldplay

Tänään on itkettänyt ja väsyttänyt, terapiassa mietitään syitä, eikä minun pääni toimi. Rintaa painaa ja ahdistaa, minä yritän imeä kyyneleet takaisin kanaviinsa kun ne kihoavat silmiini kun oppipajan miesavustaja on minulle liian kiltti. 

Yksikään ei pudonnut, tänäänkään.

There there baby, it's just textbook stuff

Nyt tuli talvi ja ennen kuin saan ladattua koneelleni kunnon kuvanmuokkausohjelman, on tämä blogi nyt tämän näköinen. Itken itseni varmaan uneen tuon ylätunnisteen takia, se kun ei enää ollenkaan sovi ja ottaapi päähän myös tämä blogin ulkoasunmuokkausohjelma, johon kuvani ovat liian suuria. Kyllä minä ne vielä pienennän, saattepa nähdä!

Olen ollut hurjan hiljaa jonkun aikaa, on ollut paljon asioita mietittävänä ja tekemiseen olen hukkunut aina kun en sitä ole parhaani mukaan vältellyt. Olen juossut museoissa, koulussa ja töissä. Terapiassa, tietokoneella ja voimassa pahoin vessassa, luulen että se johtuu stressistä. 

Eilen ja tänään olen jumittunut ajatukseeni omasta pettymyksestäni, itseäni, maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Jokainen kai haluaa teini-iässä olla jo vanhempi, saada tehdä niitä upeita kiellettyjä asioita, olla itsenäinen ja elää omaa elämäänsä. Minulla on kaikille teini-ikäisille ikäviä uutisia: ihminen elää todella elämäänsä vain ikäluokasta vastasyntyneestä yläasteikäiseen, sen aikana tai viimeistään jälkeen tulee selville että maailma on oikeasti hyvinkin läpeensä mätä, vain harvat ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja vastuuta tunkee sisään ovista ja ikkunoista, usein jopa takasta. Kuulostanko katkeralta? Niin minun psykologisten testieni palautteessakin luki. 

Olin nuorempana hyvin yliherkkä ihminen, koin jokaisen pettymyksen kolmasti pahempana kuin ihminen joka omistaa järkeä päässään, näin itse näen asian. Nykyään olen jopa niin oppinut että tiedostan asian, ja suurimman osan ajasta en jaksa välittää. Sekään ei tosin hyvä asia ole, silloin se kaikki patoutuu sisään ja jonakin päivänä räjähdän kuin viidennen maailman ydinpommi. Hyvin rumaa. 

Jokainen pettymykseni on kolhaissut minua pahasti, jättäen minulle ikuisen kitkerän maun suuhun, luottamusongelman ja monta hyvää tekosyytä vihata maailmaa aina kun siltä tuntuu. 

Joskus istun lounastauolla paossa töitä kahvilassa, väsyneenä ja synkkänä ja mietin että onko se kaikki vain tätä? Töitä töiden perään, jokapäiväistä puurtamista kaksitoista tuntia päivässä ennen kuin pääset kotiin vain vajotaksesi koomaan television ääreen. Kun tunnen oloni oikein kurjaksi lietson sitä vielä ikuisella surkeudellani ystävieni välinpitämättömyydestä, ihan vain saadakseni itseni suuttumaan tarpeeksi että jaksan kipittää läpi tuulen ja tihkun takaisin lakaisemaan hiuksia lattialta, hymyilemään ja juttelemaan turhanpäiväisyyksiä.

Kun luen Jane Austenia en voi olla kuin toivomatta että sivut vain imaisisivat minut yhtäkkiä sisäänsä ja putoaisin alternatiiviseen universumiin, jossa minä olisin rikkaan perheen tytär, ajelisin ponivaunuilla suuressa puutarhassa ja viettäisin päivät lukemalla ja soittamalla pianoa.

Joskus mietin että pohjimmiltani olen vain liian laiska elämään.

Doctor

Minulla on ongelmia netin kanssa, siksi olen lurjustellut näin paljon kirjoittamisen kanssa. Päivitin tietokoneeni ja nyt jostain syystä en kykene yhdistämään sitä nettiin, en vikaa löytänyt prosessoreista enkä mistään muualtakaan.
Täytyy tämän vain niellä ylpeytensä ja pyytää iskää katsomaan sitä.

Hyppäsin viime torstaina terapian jälkeen bussiin ja matkustin katsomaan Wombaa. Siellä minä sitten hengailin lääkisläisten kanssa keilaturnauksessa ja myöhemmin niiden juhlissa baarissa. Oli mielenkiintoista kävellä sisään baariin, jossa kaikki naiset ovat ilman meikkiä, tukka sekaisella nutturalla ja väsyneinä. Uusi kokemus, eikä ollut pahitteeksi itsetunnollenikaan.

Lapsia, vauvoja ja ikuisuus yksin

Minä hymyilen kohteliaasti äidille, jonka perässä astun Lauantain viisivuotissyntymäpäiville. Se laskee pienen vauvan sylistään lattialle istuksimaan ja ottaa omaa takkiaan pois, minä ojennan innokkaalle Lauantaille lahjakassin joka sisältää muistikirjan ja kolme tikkaria. Se tykkää kovasti piirtää, ja niin sen piirrustukset säilyvät pidemmän aikaa, kauniiden kansien välissä. Lattian rajasta minua tapittaa kaksi suurta silmää ihmetyksissään, minä kyykistyn mokoman eteen, hymyilen ja kutitan varpaita ansaiten leveän hymyn.

Onks tää sun vai? Minä kysyn vieläkin eteisessä hääräilevältä matamilta ja tajuan vähän liian myöhään kuinka rumilta nuo sanat voivat kuulostaa. Onko vauvoissa se sama sääntö, ettei niitä saa nimittää se/tämä-sanalla, vaan putoavatko nekin siihen samaan kategoriaan, mihin koirat ja kissatkin. Siihen, että puhuitpa millä murteella tahansa, niitä sellaisia kutsutaan väistämättä selvällä suomenkielellä häneksi. Ehkä se johtuu niistä valtavista silmistä suhteessa pieneen päähän, joka luo ihmisessä vaistomaisen aawws-reaktion. 

Pelastan tilanteeni kuitenkin pikaisella kohteliaisuudella, paeten äkkiä juttelemaan Lauantain äidin kanssa. Olohuoneessa istuu yksi äiti lisää, jolla on kai neljän vanha lapsi kirjaimellisesti liimautuneena mammansa jalkaan, kunnon halausotteella. Minä tervehdin, ja niin alkaa ilta väkinäisellä keskustelulla säästä ja valelääkäreistä ja lapsista. Jo alkuunsa on selvää ettei matamirouva ole mikään suuri keskustelija, ja toinen äiti on ujo kuin mikä. Niinpä minä ja Lauantain äiti yritämme pitää päämme kiusallisen hiljaisuuden yläpuolella kunnes Lauantai päättää että nyt riittää, kakkua pöytään! Se lapsi erottuu kolmen kakaran joukosta erikoisesti. Lauantai on ihmeellisen viisas, pikkuvanha ja aikuismainen. Määrätietoinen. En ole koskaan ennen sellaista lasta tavannut ja jo nyt ei voi olla kuin miettimättä mihin kaikkeen se pystyy kun kasvaa isoksi.

Saadaan kaikki pahvikruunut, sormukset ja tarrakorvikset, minä pidätän naurua ja lupaan Lauantaille laittaa ne  laukkuuni. 

Kotona hypistelen hymyillen prinsessakruunuani ennen kuin heitän sen roskiin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon lapsia ja kasvatusta. Itse tunnun olevan lapsimagneetti. Useamman kuin kerran kahvilassa istuessani olen saanut yhtäkkiä todeta toiselta puolen pöytää möllöttävän pari silmiä ennen ujoa hymyä, hurjaa kysymystulvaa tai pyyntöä leikkiin. Pidän lapsista, olen aina pitänyt, ja olen myös aina halunnut katraan omiani. Lähiaikoina olen myös miettinyt sitä, haluaisinko kasvattaa lapseni yksin, koska en usko ikinä löytäväni kumppania johon luottaisin niin täysin että voisin antaa lasteni hengen hänen käsiinsä. Siinä täytyy nimittäin olla niin pirun täydellinen ihminen, tiedän vaativani mahdottomia. En ikinä jaksaisi yksin, senkin tiedän, olisin kiikkumassa hirrestä kai jo siinä vaiheessa kun tajuaisin olevani todella yksin. Kuitenkin ajatus perheestä kokonaisena, kirkkohäistä ja raskaudesta ja perunamaasta - jota minä en muuten hoitaisi - on hirmuisen ihana ja kaunis, sellainen jota ajattelee mielellään ja jonka haluaisi tapahtuvan vielä joskus. 

Ei kai kukaan halua olla koko elämäänsä yksin.

Halailua edeltävä hyötyseksi

Kai täs ny on hyvä, minä mietin aamuyöstä kun makaan tutun miehen kainalossa. Se on kietonut kädet tiukasti ympärille ja hieroo sänkeään niskaani.

Mmm sä tuoksut hyvälle, se murmuttaa unisena hiuksiini, minä vain hymisen takaisin, vedän sen käden vieläkin tiukemmin rinnan päälle ja toivon että se nukahtaa kohta että itsekin uskallan. 

Se olo joka minulle tulee kun saan kuitenkin maata siinä kiinni toisessa on jotain sellaista euforiaa, jonka takia minä ihan kiltisti käyn läpi seksin joka sitä edeltää. Aika kurjaa ajatella sitä pelkkänä läpikäyntinä, mutta itse en ole koskaan todella nauttinut seksistä kenenkään kanssa erityisesti. 

Mikä minua seksissä kiehtoo on se valloitus. Olen täysi materialisti, keräilijä ja hamstraaja, ja harrastamalla seksiä ihmisen kanssa kerään hänestä tietyn osan itselleni. Omistan hänestä osan, kitken sen irti ja lokeroin taskuun päähäni nimilapun kera. 

Olen sitä mieltä, että pystyisin elämään nunnaluostarissa niin kauan kun saisin nukkua jonkun kainalossa aina silloin tällöin, en valittaisi yhtään. Ja kymmenen vuotta ilman ketään hujahtaisi ohi huomaamattani, vielä nopeammin arkussa.