Sitä kutsutaan vihanhallinnaksi, sanoi Hilma-täti

Kuuluuko minun olla täällä? Olenko minä nyt mukana tässä? Kuuluuko minun ottaa moniste? Ei, ei näköjään.

Minä olin sillon kun niitä käytiin, mutten löytänyt monisteita mistään.

Voi harmi, sanoo opettaja eikä kuulosta ollenkaan harmittelevalta, toivottavasti löydät ne sitten.

Minä tuijotan sen perään suu auki kun se ojentaa antamani paperit takaisin ja palaa luokan eteen ja aloittaa uusien kolmosten yritystoiminnan. Mieleni murisee kun muut selailevat uusia monisteitaan ja minä puristan omia vanhoja ryppyisiäni käsissäni, jotka eivät edes koske koko tuntia. Istun siinä hiljaa ja luen sanasta sanaan ja yritän kuluttaa aikaa, mutta aikaa kuluu vain puoli tuntia kunnes paperit loppuvat kesken. Vihaan monisteita.

Pitää ensi kerralla muistaa ottaa DS mukaan.

Tunnen itseni niin typeräksi kun piirrän kalenteriini ukkeleita jotka syövät toisiaan - en ukkojen takia, vaan sen että opettaja välttelee tuimaa katsettani viimeiseen asti.

Kun opettaja kysyy jos haluaisimme pitää tähän väliin tauon ja luokka täyttyy hyväksyvästä muminasta, minä saarran sen ennen kuin se ehtii pakenemaan opettajainhuoneeseen.

Hei mitä jos mä kävisin koton ettiis niit papereit. Mä en eile kattonu yhest laatikost mis on tosi vanhoi koulupaperei. Ko ny mä vaa istun tääl enkä tee mitää hyödyllist. 

Mee vaa ettimää niitä. Meil on sit ensi viikol -- eiks keskiviikkona ole? Ni keskiviikkona taas ni tuu sitte niitte sun papereitten kanssa mitkä löydät ni katotaan vaikka mitä sulta puuttuu.

Minä pidättelen räjähdystä, sillä tämä on sama puhe jonka hän minulle soi maanantaina. Ja minähän tulin niiden papereiden kanssa jotka löysin ja kaikki mitä hän sanoo on että toivottavasti löydät ne loputkin! Ja lisäksi en mitä minä nyt takaisin tunnille tulisin jos vain kävisin kotona katsomassa, ehei, odotanpa tässä ensi keskiviikkoon! Nyökkään enkä suo sille hymyn hymyä, asiakkaiden odotustilassa soitan iskälle ja puhun puhelimeen kovaa, koska lapsellisesti toivon että opettajani kuulevat kiukkuni. Lisäksi uudet ykköset istuvat mykkinä siinä sohvilla ja lasten järkyttäminen vain on hauskaa.

Ni mun pitää ny sit päästä kotii. En minä tiedä, nää ei tääl osaa paskaakaa. Ei, sil ei oo mul opetusmateriaalii, mun pitää ettii vuoden vanhoi monisteit kotoo. En minä tiedä, miksei sil enää oo niit. Ja käski tul takaisin keksiviikkon. 

Paasaan iskälle puhelimessa koko matkan sen työhuoneeseen ja siellä vielä lisää. Kuinka ne ei ollut suunnitellut minkäänlaista lukujärjestystä minulle, eikä ne ollut edes perillä mitä kursseja minun pitäisi suorittaa, millä tunneilla olla. Siitä kuinka epäpäteviä kaikki on, kuinka niillä ei ole opetusmateriaalia. Koulun pojat istuu penkeillä ja katsoo silmät suurina kun mutisen iskälle kuinka vittuuntunut olen tähän kaikkeen. Iskä kuuntelee ja kommentoi sinne tänne, kertoo tyytyväisenä että minun pitäisi olla kärsivällisempi ja nauraa kun mainitsen että taistelin itseäni vastaan josko huutaisin vai juoksisin ulos luokasta.

Kotona samalla kun ovi pamahtaa kiinni, kaatuvat myös patoni ja itken pitkästä aikaa kunnolla, en sellaista kahden kyyneleen tihruttelua vaan sellaista, että naapurit ihmettelee ketä kidutetaan. 

Öm, seuraava tekstini on kahdessadas! Olenpa päässyt pitkälle. En tiedä kuinka moni teistä tosiaan lukee tätä, mutta ajattelin että voisin yrittää sitä perinteistä: kysymyspostausta. Se voisi olla perin jännittävää.

Eli jätä kysymys jos toinenkin asiasta joka sinua pohdituttaa tai haluaisit tietää tai sinua ei oikeastaan edes kiinnosta mutta haluat tehdä minut edes iloiseksi, jos sinulla on mielessä jokin asia mistä haluaisit että kirjoitan.

Kiitos teille kaikille hurjasti.

Nyt menen tapaamaan Ukkia pitkästä aikaa ja syömään sen herkullista ruokaa.

Rekka ja minkä värinen

Ensimmäinen koulupäivä ja minä katson uusia ykkösiä jotka seisovat hämmentyneinä ulko-ovien edessä, ja mietin ettei ne voi olla lukossa kun kello on jo kymmenen. Kävelen sisään ja tottuneesti yläkertaan, jossa jo uusi luokkani odottaa. Toivotan huomenet meluisalle vastaanottohuoneelle ja pidätän henkeä, vedän puhelimen esiin ja alan pelaamaan matopeliä. Mitä tahansa kunhan en näytä siltä kuin minusta tuntuu; että seison keskellä vierasta laumaa. 

Valitsen takapulpetin - koska kuka amiksessa muka ikinä istuu eturivissä - ja kuuntelen puolitoista tuntia tuttua puhetta lukujärjestyksestä joka ei koska minua ja näytöistä jotka olen jo suorittanut. Ruokatunnilla hidastelen kunnes kaikki ovat lähteneet ruokalaan ja yritän taas saada psykiatria kiinni. 

Makaan penkillä silmät suljettuna ja teeskentelen nukkuvaa.

Vanha luokanvalvojani saa minut nalkkiin haahuilemasta ja sanoo että katsotaan kohta minun lukujärjestystä.

Psykiatri soittaa ja änkytän nimeni ja asiani. Se kuulostaa vieläkin väsyneeltä ja tätimäiseltä, muistuttaa minua oikeastaan Womban äidistä ja epäilen jo valmiiksi tulenko sen kanssa ollenkaan toimeen, koska sen ääni narisee. 

Pidättelen palaa kurkussa, kun vanha luokanvalvoja luettelee ja pohtii kurssejani ja mietin miksi minun piti taas olla niin tyhmä että jäin sairaslomalle, kun se ehdottaa kolmatta neljän tunnin asiakaspalvelupätkää viikkoihini, samalla kun sanoo etten saisi kuluttaa itseäni loppuun heti alusta. Tunnen nyt jo olevani pohjalla ja hymyilen heikosti, enkä muista sanaakaan äitini hyvin kompuroivasta preppauspuheesta. 

Kuunnellaan tavallista valistusta ja uhkailua koulun savuttomuudesta, kännyköistä ja luvattomista poissaoloista ja heti luvan saadessaan koko luokallinen naisia nousee ylös ja pakenee ulos huoneesta. 

Kotiin päästyäni avaan tietokoneen, enkä muista enää itkeä.

Juihannustyyppini on ottanut yhä enemmän yhteyttä, mutta lähinnä koko juttu haiskahtaa pelkältä seksin kalastelulta. Sinänsä se ei minua haittaa, mutta epäilys kutkuttaa mieltäni jotta millaiseksi se minua luulee.

Se o loppu ny

Perjantai oli siis viimeinen päivä päiväosastolla, nyt minun pitäisi löytää terapiapaikka yksityiseltä. Soitin jo yhdelle, joka suositteli toista joka oli juuri lentokentällä. Pirun hankalaa jos minulta kysytään, tilaa ei ole kun niin moni suomalainen on auttamattoman neuroottinen ja masentunut. Teki mieli vain unohtaa koko juttu, painua maanrakoon ja tulevaisuudessa ehkä uskallan uudelleen yrittää itseni katkaisemista. En ole siis soittanut takaisin tälle lentokenttätädille, hän kuulosti niin uskomattoman stressaantuneelta että taisin vähän säikähtää.

Yksi parhaista asioista joka minulle on tapahtunut, on se että Ämmä jäi vapaalle ja Sijainen tuli hänen paikalleen. Kun Ämmälle sanoo että tekisi mieli hypätä rekan alle, hän kysyy minkä värisen. 

Päiväosasto oli minulle hyvinkin hyödyllinen kokemus ja hyvä paikka. Paikka etsiä identiteettiään ja päästä todella käsittelemään ongelmia.

Siltikin, kun viimeistä kertaa keskustelin Omahoitajan kanssa, minulle tuli aikamoinen poru kun keskustelu kääntyi kouluun. Puolustuksekseni sanon etten ollut nukkunut sillä viikolla kovin hyvin, ja olisin luultavasti itkenyt jos joku olisi vienyt tikkarini.

Pelkään aivan julmetusti, haluaisin lapsellisesti polkea jalkaani maahan ja huutaa minä en halua! Enkä minä haluakaan, mutta pakko se on, niin minä ainakin itselleni vakuutan.

Kyllä minä pystyn tähän.