Ikuisesti hyvä olla

Makaan ohuella patjalla ja kuuntelen stereoista soljuvaa miehen rauhallista ääntä, joka kehottaa rentoutumaan, rauhoittumaan, hengittämään. Minä en haluaisi kuunnella, on niin paha olla etten halua keskittyä siihen, en haluaisi maata tässä paikoillani hetkeäkään ja antaa ajatusteni tulla. 

Mutta silti ne tulevat, hiipivät ihan hiljaa vaikka se voisi yhtä lailla olla tsunami ja minä käännän kasvoni pois ryhmää vetävästä harjoittelijasta ettei se näe että itken. Yritän keksiä syytä miksi missään olisi mitään järkeä, jotain syytä miksi elää ja ainut mielessäni on syyllisyys.

On hyvä olla. On rauhallinen olla, sanoo mies nauhalla ja piano soittaa hidasta, kevyttä sävelmää ja minä haaveilen hautajaisista.

Hupinarri, kurtisaani vai vain huora

Pistän Audiolle viestiä ja sanon pääseväni puoli neljältä, että voitaisiinko puhua. Se ei halua, Luulin et koko juttu meni jo pipariks, mist muka haluisit puhuu?

Sanon että haluaisin selittää, eihän se vielä tiedä mistään oikeasti mitään, ei mitään ole sanottu ääneen. 

Se ei vastaa puhelimeen mutta facebookissa aloittaa kuulustelun. Tyydyn siihen, jos toinen kerran haluaa hoitaa asian näin naurettavasti, minkä minä sille mitään voin.

Se ei usko minua kun yritän saada sen päähän ettei se sovi tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni, että olen masennukseni takia päivittäisessä hoidossa.

Puhun Womban kanssa samaan aikaan puhelimessa ja nauretaan ja päivitellään Audiota samaan tahtiin kun se loukkaa minua chatissa. Sanoo että hänelle käy jos ollaan kavereita ja pidtään hauskaa siinä välissä, mutta minä en halua seksisuhdetta hullun kanssa. Sitten se sanoo: Olihan se kivaa niin kauan kun sitä kesti. Luen sen epäuskoisena Womballe puhelimeeni ja se suuttuu puolestani, sanoo ettei tollasta tarvitse enää koskaan katsella ja hyvä vaan että annoit lapikasta. Minä vastaan Audiolle että hienoa että olin viihdyttävä ja sitten en sano enää mitään.

Myöhemmin se pyytää anteeksi ja ehdottaa että voisin puhua sen kaverille joka on käynyt kurssin hollannissa. Kieltäydyn kunniasta.

Haluuks jumppaa mun kaa kultsi?

Audio on lapsellinen, vaikka onkin kaksitoista vuotta minua vanhempi. Toisinaan en käsitä sen ajatuksenjuoksua, sitä ajatusmaailmaa joka sulkee ulos kaiken sen todellisuuden. Se kuulee minkä haluaa ja olettaa ja keksii loput. 

Minä kysyin mikä sen unelma-ammatti  oli lapsena ja se vastasi että muusikko. Minä sanoin että sillehän kävi hyvin. Sitten se kysyi minulta ja minä sanoin ettei minulla koskaan oikeasti ollut, etten halunnut olla mikään. Siihen se sanoi että ainakin teen nyt sitä mitä haluan. Minä en hetkeen ymmärtänyt ollenkaan mitä se tarkoitti, koska unelmanani ei ole koskaan ollut kuukausia kestävä sairasloma ja osastohoito. Sitten tajusin ettei se ollut koskaan kysynyt tekemisistäni mitään. Ei se ole kysynyt minusta yhtään mitään,ei se tunne minua ollenkaan. Kerroin etten todellakaan tee sitä mitä haluan. Se ei kysynyt enempää. Kun sanoin aloittavani päiväosastolla, seuraavan kerran nähdessämme se kysyi oliko töissä kivaa.

En tiedä onko liikaa olettaa että sinusta oikeasti kiinnostunut ihminen kyselisi sinusta, haluaisi tietää enemmän, muistaisi edes osan mitä olet kertonut, vai onko se vain yleinen väärinkäsitys. 

Oikeastaan uskon sen johtuvan siitä että Audio polttaa joka yö pilveä.

Lisäksi, mitä Womban kanssa nauroimme eilen katketaksemme oli viesti jonka Audio lähetti:

Haluuks jumppaa munkaa kultsi?

Voi kyllä, miten korvia hivelevää romantiikkaa. Tai sitten vain yksinkertaisen irstasta ja naurettavaa, eikä edes hyvällä tavalla. Noin vanhan miehen luulisi - noh, sanotaan nyt vaikka että jopa kaikkine virheineni koen ansaitsevani paremman.

Lisäksi se kutsuu minua bebeksi, vaikka olen sille suoraan sanonut etten ole leivos, enkä myöskään kenenkään baby, beibi tai babe. Se ei vain osaa kirjoittaa sanaa oikein, eikä kykene sisäistämään kuinka naurettavalta kuulostaa.
Isosisko, Womba, Haru ja Harun poikaystävä ovat kaikkii neuvoneet minua pääsemään siitä eroon.

Kyllä Anttu, naiset vasta ovatkin kusipäitä.

Misandria

Miesviha on urospuolisen ihmiseen kohdistuvaa vihaa ja/tai syrjintää. Tätä ei toki pidä sekoittaa misantropiaan, joka tarkoittaa ihmisvihaa sanan laajassa merkityksessä. 

Miesvihaajalle on ominaista leimata tai mahdollisesti vain todeta ja sisäistää miesolennot pelkureiksi, pettureiksi, hyväksikäyttäjiksi, hylkääjiksi ja tappajiksi. Nainen esineellistetään nyky-yhteiskunnassa aivan yhtä hyvin kuin menneinäkin aikoina, siitä puhutaan ja se nähdään. Nykyään Euroopassa mies ei tietenkään virallisesti naistaan omista, eikä tämä ole hänen kotiorjansa, mutta minun kokemusteni mukaan vain paperi puuttuu. Orja on orja jos ei siitä edes palkkaa saa. Mikä on toki muuttunut on naisen ääni, jos sen uskaltaa ääneen puhua. Sekään ei kuitenkaan auta, sillä mikäpä mies se sellainen olisi, joka ei saavutuksillaan prakkaile. 

Niin siis, en pääse Audiosta eroon vaikka se ei juokse minkään muun kuin pilulilulaan perässä.

Se, mikä ennen tunnettiin lähinnä kuumana raivona on vaihtunut kylmäksi vihaksi.

PS. Pelkään pahoin, että olen muuttamattomasti luonnevikainen.

Niin ja anteeksi, en halua loukata, ellet tunne itse syyllisyyttä. Olen vain vähän vihainen, niin kuin aina kun miehistä on kyse.

Suru, tuska, kipu

Omahoitaja tahtoo puhua sosiaalisuudestani, koska hänestä olen koko viikon näyttänyt voivan hyvin. Minä en ymmärrä, koska olen koko viikon ollut kuin zombie, tai sitten kävellyt levottomana huoneesta toiseen. Se että minulla on musta silmäkulma ja että torstaina myönsin haluavani tappaa itseni lukeutuvat ilmeisesti parempiin päiviini.

Hillintäni pettää kun se olettaa että minun on helppo lähestyä ihmisiä ja että minun pitäisi alkaa aloittaa keskusteluja. Yritän pidättää itkua, enkä saa enää sanaakaan suustani, en ikinä itkiessäni saa. Ja se yrittää saada minut puhumaan, minä vain pudistan päätäni ja kätkän kasvot käsiini. En halua että se näkee, en halua että kukaan näkee kuinka heikko olen. Saan ulos että haluan pysyä siinä huoneessa rentoutusryhmään asti, se nyökkää. Pysyn paikoillani kuin patsas ja pidätän nyyhkäystä niin että pallea nytkähtelee kunnes Omahoitaja sulkee oven perässään ja minä taitun kaksin kerroin, valun lattialle ja itken itken itken. 

Makaan pöydän alla ja painan poskeani viileään jalkaan. Yritän nähdä kellon, mutten näe mitään, en pysty enää kokoamaan palasia kun ne ovat kerran eronneet liitoksistaan. Mielessäni pyörii vain kuinka yksin olen, kuinka yksinäinen ja petetty, kuinka vihainen ja katkera ja itken itseni vuoksi, kun ei kukaan muukaan sitä tee.

Tein tämän ajan ultimaten kotiin päästyäni, ja poistin Hesalaisen facebookistani ja nyt lähden ryyppyreissulle naapurinpojan kanssa.

Tapa minut, rukoilen mutta elän yhä vain edelleen

Minä leikkaan ihoni ja lihani auki, ja tiedän että siihen tulee vielä kaunis arpi. 

Sinä olet aina kanssani, ajattelen ja syvennän.

Sinä et ole kuten ne kaikki paskapäät, sinä olet ikuinen.

Minä vihaan niin paljon, vihaan niin että se joskus uhkaa hukuttaa minut ja haluaisin hukuttaa ne kaikki siihen samaan, koska olen varma etteivät ne osaisi uida yhtälailla. Katsoisin kuinka ne uppoisivat ja häpeäisivät mitä ovat tehneet minulle, häpeäisivät ja huutaisivat tuskastani. Muuttuisivat hulluiksi eivätkä muistaisi nimeään.

Enkä minä katuisi ainuttakaan punaista kyyneltä.

Vastauksia, sun muuta

Hmm, olenpa supersuosittu ja ihana ja kysymysten arvoinen.

Wampire sanoi:

Minua jäi joskus sinun eräs aikaisempi teksti vaivaamaan. Puhuit siinä kuinka hait jo lapsena itsellesi kauniita ystäviä, itsehän en sitä ala-asteella ollut. Tästä siis juontaa kysymykseni: Miksi minä olin ystäväsi silloin? Tai siis, miksi kutsuit minut aina teille yöksi tai vain leikkimään jotain? 

Olin jo mukulana sellainen kaikkien kaveri, niin kuin ehkä muistat, tulin toimeen kaikkien luokkalaistemme kanssa. Niin hyvin kuin se joskus oli mahdollista. En tykännyt valita puolia riidoissa ja jousuin aina siihen välikäteen. 

Muistan sen päivän kun tapasin sinut ensi kertaa. Olimme iltapäiväkerhossa ja olimme rakentaneet suurista pehmeistä palikoista suuria majoja ja sokkeloita pöytien alle. Meitä oli tyttöjä siinä varmaan seitsemän ja leikimme kissoja ja omistajia. Sinä - noh, haluan olla rehellinen - olit muiden mielestä vähän outo, eivätkä ne halunneet leikkiä sinun kanssasi. Minä näin sen, istuin viereesi pöydän päälle ja kysyin että oletko kissa. Sinä sanoit että joo, ja hetken mietittyäni sanoin että okei, voin olla sinun omistaja. Sitten sinä nuolaisit poskeani.

En ole koskaan tykännyt siitä, että joku jätetään ulkopuolelle, koska koin sitä samaa jo kerhossa ihan taaperona. Et ehkä ollut luokkamme kaunein, mutta en ollut kyllä minäkään, ja minulla oli seurassasi hauskaa. Et puhunut toisista pahaa tai juonitellut yhtä lailla kuin muut, olit rehellinen ja osasit arvostaa ystävyyttäni.

Siksi olin sinun ystäväsi.

Sitten kun riri joskus kysyi siitä uskonnosta ja minä vähän laiskistuin, niin ajattelin hiukan avata sitä tässä samalla, etten pääse sitä enää pakoon.

Eli riri sanoi:

Olisi kiva tietää mikä tää uskonto on johon olet päätynyt.

Niin. Eli. Siis. Minä olen kristillisen luterilaisen kirkon kirjoilla, olen käynyt rippikoulun ja ollut mukana kirkon toiminnassa aika paljonkin nuorena. Jo silloin tykkäsin vertailla eri uskontoja ja tutkia raamatun epäkohtia.  Lapsena minulla on kuitenkin aina ollut mukana Suomen vanhaa uskoa, joka tulee äidin äidin puolelta. Nykyään lyhykäisyydessään olen samaistunut jälkimmäiseen enemmän, ja sekoittanut siihen erilaisia omia näkemyksiäni.

Olin tänään ekaa päivää päiväosastolla taas. Olen siellä seuraavat kolme kuukautta. En kyennyt keskittymään mihinkään, etsin hiuksistani kaksihaaraisia, vääntelin käsiäni ja revin paperia huomaamattomiksi riekaleiksi.

Kai minä siellä pärjään, vaikka tulikin taas jonkinmoisena shokkina kun ihmiset oikeasti puhuvat mitä tuntevat, koska voi kauhia eihän niin saa tehdä.

Minulla meinaa aina välillä mennä hermo kun juttelen Harun poikakaverin kanssa. Se on niitä joiden elämänfilosofia pyörii lähinnä pisteessä "En välitä paskaakaan ja se tekee minusta ubercoolin, ihan sama, whatever". Sillä on toki vaikea menneissyys, johon kuuluu huumeita ja väkivaltaa, mikä on opettanut sen toimimaan kyseisellä kaavalla. Silti, en näe kyseisessä elämäntavassa mitään hienoa tai ihailtavaa. Minun tekisi mieleni selittää sille ettei se tee siitä uniikkia, että 99 prosenttia ihmisistä ei välitä paskaakaan, mutten usko että se välittäisi. 

Vaaleanpunaisia ruusuja kastemekossa

Olin tänään serkun tyttären kastajaisissa. 

Se on kaunis pieni tyttö mustalla tukalla ja suurilla sinisillä silmillä. Se sai kauniin nimen, enkä olisi halunnut laskea sitä sylistäni ollenkaan. Se tuoksui pehmoiselle ja puhtaalle kun piirsin sille suojelevan tähden, Raunin rauhan ja Ukon vahvuuden otsaan ja suutelin sen pehmoisia hiuksia, jättäen vaaleaan ihoon punaiset huulenjäljet.

Olen aina pitänyt lapsista kovasti, jo itse lapsena tiesin haluavani vielä joskus olla äiti. Lähiaikoina olen yhä enemmän ja enemmän miettinyt asiaa. Pelkään etten koskaan onnistukaan siinä, se etten löydäkään ketään jonka kanssa haluaisin lapsia tai että minussa on niin paljon vikaa etten kykene saamaan lapsia. Pelkään että olen niin masentunut etten kiinnostukaan lapsestani, etten jaksa nousta ylös ruokkiakseni ja hoitaakseni ja rakastaakseni. Pelkään että kaikki sairauteni periytyvät sen pienen olennon harteille ja se joutuu elämään yhtä tuskallisen elämän.

Minä haluan olla hyvä äiti, haluan olla toisenlainen kuin omani. Olla mukana lasteni elämässä ja tietää mitä heille tapahtuu. Haluan sen arjen joka lapsi mukanaan tuo, kakkavaipat ja kaikki. Oma lapsi ei ole ollenkaan huono syy elää.

Vielä kotonakin käteni tuoksuvat vauvalle.

Kysymyksiä jookos?

Tämä on minun kahdessadasviideskymmenes teksti. Olenpa laiska kirjoittamamaan, kahdessa vuodessa en ole saanut edes vuoden vertaa tekstejä.
Vähän kuitenkin pikkaisen ajattelin sellaista, että kun kuukaudessa täällä on noin kolmesataa kävijää, joista neljätoista ainakin lukee pölötyksiäni, niin haluaisin tehdä kysymyspostauksen ja kokeilla jos se vaikka onnistuisi. Niin että viikon ajan eli 4-11.3 saisi ja olisi ihastuttavaa jos jättäisit kysymyksen minulle. Ihan mitä vain maan ja taivaan ja avaruudenkin väliltä mieleesi putkahtaa, mitä haluat tietää minusta tai mielipiteestäni tai ihan mistä vain. Olit sitten lukijani, kirjautunut, anonyymi tai stalkkeri, kaikki on tervetullutta.

Kiitos kaikille lukijoilleni, arvostan teitä todella, enkä sano sitä tarpeeksi usein.