Katkeruuden kauneusrypyt

Kuuteen päivään en tiedä missä olen ollut, täällä varmaan mutta kuitenkin muualla. Aika kuluu, minä en tee mitään ja kuitenki töitä kuin en muuta enää osaisi. 

Öitä en nuku, hakkaan jalkojani ettei niitä enää sattuisi ja tunnin toisensa jälkeen annostelen itselleni lisää särkylääkettä, mutta se ei turruta tarpeeksi. En muista kuinka monta kertaa olen elämäni aikana haaveillut jalkojeni sahaamisesta irti. 

Tämä ei ole viiltävää kipua, se on sellaista kumeaa ja pakottavaa ja tasaista. Se leviää aina pikkuhiljaa alas lonkastani, kotiutuu polven taakse ja säteilee pohkeeseen.

Kaikki ovat rannalla tai terassilla tai rakastuneita, niin facebook ainakin väittää ja minä tunnen niin suurta inhoa että napsautan koko turhan sivun kiinni ja toivon että se ukkonen tulisi pian. 

Kaikki ihmiset ovat kauniita. Katkeruus tekee rumaksi, sanoi Ukki kerran ja oli aivan oikeassa. Minä olen harvinaisen katkera ihminen, olen naurettavan pettynyt maailmaan ja ihmisiin, myös itseeni. 

Se on kerääntynyt harteilleni jo perhepäivähoidosta asti, eikä ole lähtenyt mihinkään. Uudet pettymykset iskevät aina edellistä kovempaa, vaikka luulisi että olisin tähän mennessä jo turtunut tähän kaikkeen. Olen ikuisesti vihainen itselleni ja muille, inhoan kaikkea ja helposti kaikkia kun sille päälle satun. En tarvitse oikeutusta sille, en sen jälkeen miten minua on tässä maailmassa kohdeltu. Mukamas.

Kaikkein eniten vihaan itsessäni sitä etten tahdo olla tällainen, en halua vihata koko maailmaa. Se on uuvuttavaa. Haluaisin antaa eteenpäin hyvää energiaa, sellaista harvinaista jota ei kovin monilla ole. Rakastavaa ja avointa ja hyvää, sellainen minä haluaisin olla.

Terapiatäti kysyy mihin kaikkeen sitten olen pettynyt itsessäni. Minä kerron kuinka riittämätön olen elämäni jokaisella saralla, mutta yksi lause jää kurkkuuni ja uppoutuu syvälle vatsaani, vaikka se on kai se tärkein. 

Olen pettynyt siihen etten osaa edes tappaa itseäni oikein.

Ärsyttää kun ohjelmassa 11 tapaa jättää nainen haastattelija käyttää jo toisen kerran sanaa 'klaaraa' väärin, klaaraaminen tarkoittaa asian hoitamista tai siivoamista, ainakin täällä päin maailmaa. Sillä tavalla että vaikka:

Anna mä klaaraan pöydän tai mä klaaraan; mä hoidan. Siis sillä lailla mä hoidan mä hoidan, ei hätää.

Ja se nainen sanoi jo toiden kerran no miten sä klaaraat tän asian kanssa, ja se kuulostaa niin väärältä että puren vahingossa poskeeni.

Post-It Note

Tänään näin Captain Americaa, söin luomupitsaa ja kasvislattea, shoppailin vaatteita liialla rahalla ja kadotin huonon oloni.

Hain kukkia ja multaa, tanssin tunnin ja venyttelin.

Loppuilta menikin näiden kanssa:

Kuvia Suomesta WWII  ja Hitlerin salaa tallennettu keskustelu Suomessa

En ole tainnut mainita, mutta olen aina ollut kiinnostunut toisesta maailmansodasta, se on minulla ja iskällä yhteinen harrastus.

Losing my balance on a tight rope

Tänään on taas ollut uusi kamala päivä. Terapiassa täti sai minut puhumaan siitä että oletan itseni kuolevan nuorena, siitä että kolmetoistavuotiaana lääkäri sanoi minulle että yleensä tällaisten ruumiillisten vikojen omaavat eivät elä kuusikymppistä vanhemmiksi. Siitä että minä oikeastaan joka päivä odotan sitä salamaa taivaalta, sitä syöpää joka varmasti kasvaa jo aivoissani. Ja kuinka usein minä itse toivon sen jo tulevan. 

Juteltiin Captainin kanssa lapsista, se sanoi ettei itse halua niitä kuin vasta aikaisintaan 39-vuotiaana. Minä mietin vain etteikö se tajua kuinka paljon vaikeampaa naisen on saada lapsi 40- kuin 30-vuotiaana, ja etten minä halua kuolla kun lapseni ovat vasta kaksikymppisiä. Minä haluan esikoiseni ennen kuin täytän kolmekymmentä.

Lapset kun tuovat minulle sitä jaksamista, tänäänkin olin Lauantaita hoitamassa. Siellä oli myös sen naapuri, se on jo kahdeksan. Heti kun tulin ovelle, oli Lauantai teilata minut jaloiltani, niin kovaa se minua tuli halaamaan. Leikittiin kylpylää, väritettiin Hello Kittyjä ja syötiin jäätelöä. Ne kysyivät mitä teen huomenna ja minä kerroin näkeväni yhtä miestä. Ensimmäinen kysymys molempien suusta oli jotta koska mennään naimisiin. Minä nauroin että ei vielä vähään aikaan, mutta silti ne alkoivat jo suunnittelemaan että toinen heittelee terälehtiä ja toinen vihkii. 

Sitten leikittiin taas kylpylää ja ne molemmat halusivat piirtää minun käsiini perhoset, ja minusta ne ovat maailman hienoimmat perhoset.

Kun minä lähden, ne molemmat taas halaavat minua tiukasti ja minä halaan takaisin, huudan perästäni että ei saa tulla saattamaan niin pitkälle ettei sukat kastu!

Autossa minulla on taas parempi olo.

Mind as sharp as a blade

Samperin The Great Gatsby, sai minut ahdistumaan vaikka olikin uskomaton elokuva. Nyt tämä olo ei lähde pois, ei ole kolmeen päivään liikkunut mihinkään muualle kuin alaspäin. Se saa minut taas välttelemään kaupan sitä osaa, jossa tiedän sijaitsevan teräviä esineitä ja katselemaan netistä lääkäreiden ammattiteriä. Olen himoinnut skalpellia jo kauemmin kuin voin muistaa, onneksi niitä ei saa k-kaupoista.

Piilotin teräni, aivan kuin en siten tietäisi missä ne ovat, mutta sieltä ne kuumottavat miltei entistä enemmän.

Vihaan tätä addiktiota, sitä etten aina halua edes päästä siitä eroon, sitä kuinka se kuiskii korvaani hei, mitä nyt pari uutta arpea, ei niistäkään kukaan välitä. 

Minun yö

Luen luen luen ja odotan että silmät väsyy, pistän lampun pois päältä ja käännän kylkeä. Käännän uudelleen, vaihdan tyynyn toiseen. Kättäni pistelee, silmät eivät pysy kiinni. Ne räpsyvät ja minusta tuntuu kuin ne pamahtaisivat auki kuin keittiön rikkinäinen rullaverho. 

Käännyn selälle, heitän peiton pois. Tulee kylmä, kahmin peiton takaisin. Laitan toisen jalan ja toisen käden sen ulkopuolelle ja yritän vakuuttaa mielelleni että olen uupunut ja väsynyt. 

Luen lisää.

Makaan paikoillani, pakotan itseni pysymään aivan hiljaa ja hengittämään vaikka tuntuu ettei huoneessa ole ilmaa ollenkaan. Memer kuumottaa pohjettani vasten, vedät jalkani kippuraan. Käännyn vatsalleni ja olen vain pieni pallo.

Eip, ei hyvä, nyt vain ahdistaa. Istun ylös. Memer avaa unisena silmänsä, mamma rauhotu jo se sanoo ja minä nojaan otsaani viileään ikkunaan. Kello on jo neljä, ulkona on valoisaa. Nousen ylös juomaan vettä.

Luen kuinka Harry ja Draco kehittävät suhdettaan ja ihailen kirjoittajan taitoa.

Lasken pääni Memerin selälle, se hengähtää syvään ja tuoksuu unelta, olen niin kateellinen.

Lopulta makaan jalat tyynyillä ja Memer rintani päällä, tuijotan valkoista kattoa jossa näkyy mustia sormenjälkiä ja lasken minuutteja ja sekunteja siihen kun minun pitää olla parturi-kampaamossa.

Lopulta vain huokaan ja nappaan puhelimen suosiolla yöpöydältä lukeakseni aina vain lisää. Onneksi kello on jo seitsemän. 

Vielä puolitoista tuntia minä makaan silmät kiinni mutta niin hereillä, että kuvittelen tuntevani jokaisen pölyhiukkasen joka laskeutuu kasvoilleni.

Sitten minä annan itselleni luvan nousta, annan koirille ruokaa ja vien ne metsään ja soitan saanko tulla tunnin ajoissa paikalle.

Eat Me

Avasin taas kahden vuoden tauon jälkeen kiloklubin välisivulle koneelleni. Sitä täyttelin eilisillä ja tämänpäiväisillä ja kauhukseni huomasin kuinka vähän ja surkeasti syönkään. Ei ihme että keho kahmii kaiken ravinnon pelkäksi rasvaksi ympärilleen, kun se pelkää että elän kehitysmaassa ja kuolen pian nääntymiskuoleman.

Se että syön päivässä keskimäärin 500-600 kaloria oli minulle yllätys, minä en koskaan mieti mitä suuhuni laitan enkä kiinnitä siihen huomiota. Minulla ei ole koskaan nälkä, lähinnä syön kun taas muistan että ihmisen kuuluu syödä elääkseen. Hemmetinmoinen vaiva syödä yli 1200 kaloria, koko ajan täytyy olla jotain pupeltamassa.

Olin ihan unohtanut kuinka pirun vaikeaa niiden kuitujen ja rasvojen ja kasvisten tasapainoitteleminen onkaan, mutta viimeksi kun tuolla olin ja söin noiden ohjeiden mukaan laihduin viisi kiloa, ja silloin olin vielä pienempi pallura kuin nyt olen.

Että jos syömällä enemmän voi laihtua viisi kiloa, se käy minulle oikein hyvin.

Tietenkin olen taas yrittänyt liikkua enemmän, en ole livistänyt Memen pitemmistä iltalenkeistä kertaakaan tällä viikolla, olen pyöräillyt töihin ja terapiaan ja aloitin jo viime viikolla tanssimaan taas. Siis ei baarissa, vaikka sitäkin on tullut harrastettua ihan tarpeeksi. Joogailenkin silloin tällöin.

Aika ylpeä olo on minulla, kun olen taas onnistunut ryhdistäytymään hetkeksi. 

Minun vatsassa kipristelee

Olen miettinyt sitä päiväosastolle paluuta mitä lääkäri ehdotti viime kerralla. Se voisi olla ihan hyvä idea kesälle, kun en minä mitään muutakaan ole tekemässä. Harjoittelemaan taas vähän sitä miten ihmiset oikeasti elävätkään, muistuttamaan mitä minun kuuluisi tehdä ja miten olla kun en itse oikein osaa.

Kesällä olisi silläkin lailla hyvä että silloin on terapiassa tauko, joten ne eivät voisi sortaa minua samoin kuin viimeksi, eikä tulisi samanlaisia väärinkäsityksiä joiden vuoksi minun on yritettävä taas avata valtimoni. 

Ehkä minä ihan oikeasti haluaisin mennä takaisin.

Olen onnellinen ja se pelottaa minua, pelottaa ihan hurjasti. En ole koskaan ennen tuntenut tällä tavalla, kukaan ei ole koskaan saanut minua tuntemaan näin.

Sillä lailla että hymyilyttää kun ajattelee toista ja sitä että sen näkee taas. Ihan naurattaa kun se pistää viestiä, eikä meinaa saada henkeä kun se sanoo että sillä on kanssani hauskaa. 

Tämä on ihan hassua.

Pelkään että se loppuu ja minuun sattuu kamalasti, pelkään että se lopulta päättää etten olekaan riittävä tai tarpeeksi. 

Olen kauhuissani näyttää kuka oikeasti olen, mutta haluan tehdä niin, ensimmäistä kertaa koko pienen elämäni aikana.

Taas on äitienpäivä

Meidän äiti lähti iskän kanssa Ranskaan viikoksi sillä lailla että minä törkkäsin sille käteen levyn tummaa suklaata ja suukon poskelle lauantaina, meillä ei paljoa herkistellä.

Kahvit ja Code: Breaker maratooni

Olen saanut flunssan.

Kahvilla on kivaa, vaikka molemmat kärsii krapulasta ja liian vähästä unesta, sovitaan että mennään ensi viikolla terassille.

Puoli välissä kotimatkaa olen jo onnistunut ylianalysoimaan ja miettimään niin paljon että olen hermoromahduksen partaalla. Miksi, miksi minä sanoin niin?! Voi luoja kuulostin varmasti naurettavalta. Miksi sinun täytyy aina olla niin typerä, olisit vain hiljaa. Pitäisit suusi kiinni ja hymyilisit.

Sitten se pistää viestiä ja voin taas hengittää.

Tämän takia olen huono uusien ihmisten kanssa, en tiedä mitä ne haluavat ja miten minun pitäisi olla. Niin kuin mukamas päähäni ei olisi jo hakattu että sitä kuuluu olla ihan vain oma itsensä. Mutta mitä sitten kun omana itsenään olosta seuraa pelkkää epävarmuutta ja pelkoa ja ahdistusta, mitä sitten? Pelkään olla oma itseni, koska en pidä siitä kuka olen. Miksi siis kukaan muukaan pitäisi?

Pelkään aina että puhun liikaa, olin sitten kenen seurassa tahansa. En saa puhua itsestäni paljoa, se on itsekästä. Täytyy kuunnella toista ja esittää tarkentavia kysymyksiä hänen kokemuksestaan, ei kertoa omastani. 

Myöhemmin käyn aina läpi sanomisiani ja mietin mitä olisin voinut jättää sanomatta.

Voisin aina olla niin paljon parempi.

Ihana päivä aijai

Lähe mun kaa tanssimaa, minä mangun ja hetkutan Harun vieressä. Mutta se on osittain sen vika, mitäs pisti musiikin soimaan.

Se katsoo minua kuin olisin järkeni menettänyt, enkä viitsi muistuttaa että se meni jo aikaa sitten. Lopulta se suostuu, mutta kello on vasta neljä päivällä ja aurinko paistaa kuumana taivaalta. Ensimmäinen kesäpäivä me vietetään puutarhassa, tänä vuonna minulla on projetina toinen puoli rinteestä jonka laitoin uuteen uskoon viime keväänä. Silloin se näytti aika lailla samalta kuin tuo toinenkin puoli.

Se näyttää nyt tältä:

Alhaalla on alkuja sinisistä ja valkoisista karpaattienkelloista ja valko-vaaleanpunaisesta hortensiasta. Tähtituijan takaa kasvaa ritarinkannuksia valkoisina ja violetteina. Sen yläpuolella on syyskeijua ja jotain muuta mitä en muista, koska fiksuna en kirjoittanut ylös. Vankkurinpyörän takana kasvaa kuuliljoja. Sen eteen tulee kesäkukkia, en vielä tiedä mitä.
Ylimmällä tasolla oli viime kesänä salkoruusuja, ne tekivät käytävän paviljongin eteen. Tänä vuonna en ole vielä varma mitä siihen haluan.
Äiti on tehnyt keramiikan, joka näkyy oikealla.

Kaiken kaikkiaan lähdin tästä tilanteesta:

Tuo vuorimänty on 25-vuotta vanha, se on kasvanut niin leviäksi ja harvaksi että päätin repiä sen alas. Iskä haluaa kuitenkin samanlaisen tilalle. Teen tuohon kaksi tasoa ja alemmalle kaksi vuorimäntyä. Ylempänä kasvaa liljoja, siirrän ne ylemmäs. Upea punainen pioni saa jäädä paikoilleen, siihen en uskalla koskea.

Bimi oli tietenkin mukana.

Rinne alhaaltapäin katsottuna. Tarkoitus olisi tehdä selkeämmät penkat, maa on kahdessakymmenessä vuodessa valunut pikku hiljaa yhä alemmas ja alemmas ja koko rinne on nyt vain kasa kiviä ja savimaata.

Olen ottanut kuvan kirsikkapuumme alta, siihen teen pyöreistä luonnonkivistä kivetyksen ja asetan penkin jossa voi sitten nauttia upeasta kukinnasta ja makeista kirsikoista.

Niin, sitten revimme Harun kanssa männyn pois, ja aikamoinen monttu saatiin aikaiseksi. Toisen juuret olivat helposti melko maan pinnassa, mutta rappujen vieressä olleen juuret katosivat kivetysten alle. Nyt vain täytyy toivoa etteivät ne houkuttelee liikaa juurimatoja.

Memerkin auttoi.

Haru ja juuri. Lopulta koko paikka näytti aika lailla sotatantereelta, mutta odotan sitä että saan tämän valmiiksi, siitä tulee upea, minä päätin niin.

Vaate- ja hiuskriisien jälkeen pyöräiltiin kaupunkiin, todettiin että molemmilla on nälkä ja mentiin mäkin autokaistalle, olihan meillä jonkinlaiset pyörät alla.

Yö oli todella lämmin, mentiin istumaan kirkon eteen saaliidemme kanssa. Se aiheutti niin monta Honey, Jesus can't help you, dat bitch is dead -vitsiä etten kehtaa edes muistaa.

Harun pyörän rengas meni rikki. Sorry Jesus.

Baarissa oli vähän porukkaa, mutta nainen jonka kanssa juttelin sanoi että ne tulee kahden jälkeen kun toinen tapahtuma menee kiinni. 

Se ei haitannut minua, mitä enemmän tilaa tanssia sen parempi. Törmäsin tuttuun joka esitteli minut miehelle, johon myöhemmin sain kuulla sen olevan ihastunut, mutta koska en tiennyt sitä silloin, ei voi minua syyttää asioiden laidasta.

Haru kutsui sitä heti Captain Americaksi, kun se on niin komea ja kohtelias. 

Se haluaa tänään kahville kanssani ja minä sanoin että kyllä käy.

Osastotutun kolmetoistavuotias koira kuoli, se on ollut sairaana jo vuodenpäivät mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän surullista. Täytyy alkaa taas lukemaan muistokirjoituksia lehdestä.

cutiepiepiirrustuksia

On niin hirmuisen maailmanpelastajaolo, kun kaupassa ostan suomalaista ja luomua, sitten ei enää ole kun kassalla huomaan että lompakko jäi toiseen laukkuun.

Pelottavan näköinen kaupankassatäti onkin oikeasti tosi mukava, kun pyydän sitä pitämään ostokseni kassalla vartin verran. Sitten minä juoksen kiroillen kotiin.

Uskalsin mennä takaisinkin, se on minusta tosi hyvin. Joskus olisin osoittanut jotain katon rajasta ja vain juossut.

Minulla on ollut viime päivinä kauhea ikävä ja yksinäinen olo. En ole kuitenkaan sortunut, päätin elää eunukkina kunnes löydän jonkun oikean, leikkasin metaforisen penikseni poikki ja laitoin odottamaan kaappiin.

... Tuo saattoi kuulostaa erittäin epämiellyttävältä. 

Piirsin kuitenkin sitten itselleni miehen, ihan vain että ainakin minulla on kuva jossa voin olla lähellä.

Voi luoja että olen säälittävä.

Lisäksi olen saattanut jo kaksi päivää katsoa genremaratonia hulusta, ja sitten minun oli pakko piirtää jotain sopimattomuuden rajoilla sijaitsevaa. Piti juosta tänään pitkin kaupunkia ostamassa uusia copiceja kun olen maalaillut niillä viime aikoina niin paljon.

Hemmetti soikoon kun niidenkin hinta nousee koko ajan, täältä päin kappaleen saa seitsemällä ja puolella eurolla, ja vain kahdesta liikkeestä, joissa molemmissa on olematon värivalikoima. Ei ihan hevillä seitsemää kynää korvata.

Kirahvi jätepuristimessa

Eilen olin tanssimassa Harun kanssa. Tanssiminen on ihanaa, se on minun tapani purkaa stressiä ja pahaa oloa, paras keino minkä tiedän. Se että päästää vain irti ja antaa mennä eikä välitä yhtään. Harusta on hauskaa katsoa muita kun me tanssimme, sen mielestä naiset näyttävät liian helposti sätkynukeilta tai vain kiusaantuneilta tanssilattialla, suomalaiset eivät osaa, eivät uskalla tanssia oikeasti. Se on sitä vaivaantunutta keinumista useimmiten, olkapäiden yli tuijottelua vakavalla naamalla.

Minä en jaksa sellaista, tykkään tanssia ihmisten kanssa jotka haluavat olla tässä hetkessä kanssani, se on parasta lääkettä minkä tiedän.

Jalat ihanan kipeinä ja lievässä krapulassa on hyvä maata kone sylissä sängyllä ja lukea yhä vain lisää Grimm-ficcejä.  Luulen että olen luonut itselleni uuden pakkomielteen. Harmi että tämä fandom on niin lapsenkengissään, oikeasti eeppisiä ficcejä on vaikea mahdoton löytää. 

Tätä luen juuri nyt:

Ask Me No Questions kirjoittanut laceymcbain

Lääkkeiden lopettaminen on saanut vatsani hämilleen, mutta muuten minulla on todella hyvä olo. Se että pystyn taas itkemään on ollut helpotus, en edes tajunnut kuinka olen kaivannut sitä. Ennen minä vihasin itkemistä, siitä tuli vain pää kipeäksi ja naama rumaksi. Nyt olen tajunnut että paljostako väliä, se ettet pysty itkemään vaikka haluaisit on paljon pahempaa.

Ja sitten ettei menisi ihan liian ihanaksi ja keveäksi; katsoin tämän tänään kun heräsin. Ala-asteen opettajani oli linkittänyt sen facebookiin ja tämä on kyllä upeasti tehty video.

------

Tässä oli järjettömän pitkä raivoaminen Audion lapsellisuudesta, mutta päätin että ehkei kukaan halua lukea sitä.

Ps. on jo pitkään pitänyt piirtää uusi banneri, sitten tässä mietiskelin lausetta Whatever floats your boat ja tartuin kynään. 

Omena päivässä

Uusi lääkäri ja samat vanhat jaaritukset, en enää edes saa niihin mukaan tunnetta. Se kysyy kuinka usein viiltelen, milloin viimeksi, onko itsemurha-ajatuksia, kuinka usein, minkälaisia?

Minä vastaan en enää niin usein, ehkä viikoittain, viime viikolla, on niitä toisinaan. Hukuttautumista, yliannostusta, hirttäytymistä, puuhun ajamista. Junan tai auton alle en ikinä heittäytyisi, sitä en toiselle ihmiselle tekisi. 

Se on ihan mukava nainen, se ei puhu päälleni kuten vakkarilääkäritätini tekee, mikä oli ilahduttavaa. Sai minut tosin vaivaantumaan, en ole hyvä hiljaisuuksissa. 

Se ihmettelee miksei minua ole lähetetty uudelleen labraan jälkitarkastukseen, minä kohautan olkiani, mistä minä tiedän. Tämä on kai sama juttu kuin se että minulta ei ole koskaan edes tutkittu kilpirauhasta. Oma vikani, en oikein jaksa välittää tarpeeksi ottaakseni itse selvää ja vaatiakseni. Silloin kerran kun pyysin persoonallisuushäiriötesteihin, minulle sanottiin hyvin kovaa ja useasti että lääkäri nämä asiat päättää.

Päättäköön sitten, tai paremminkin olkoon päättämättä mitään.

Lääkäri sanoo myös että voitaisiin taas jossain vaiheessa miettiä päiväosastoa, minä en osaa sanoa siihen oikeastaan mitään, juurihan kerroin että olen ihan ok.

Ehkä vastaukseni kysymykseen: Mitä odotat tulevaisuudeltasi? ei ollut oikea. Sanoin etten odota mitään, mitä muutakaan vastaisin. Voisin tietenkin valehdella, mutta päätin jo kauan sitten etten valehtele lääkäreille muusta kuin oman tarpeeni mukaan lääkkeiden hakemisesta ja syömisestä. 

En taaskaan saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta pyytääkseni potilastietojani luettavaksi, ehkä ensi kerralla. Haluaisin nähdä mitä ne ajattelevat minusta kun eivät kerran kerro sitä minulle kasvotusten. B-lausunnon pyysin kyllä luettavakseni.

Kaffet ja munkkii, vaa 3,50!

Nukuin neljä ja puoli tuntia, heräsin vähän väliä raateleviin petolintuihin ja upposin niiden kynsiin uudelleen. Aamulla en olisi halunnut nousta, en ollenkaan.

Myin ulkona munkkeja, kaffetta, trippejä ja teetä neljä ja puoli tuntia kädet niin kohmeessa että kolikot putoilivat, sisällä tunnin lisää ennen kuin pääsin kotiin ja kömmin peiton alle seuraavaksi neljäksi tunniksi. 

Sain hepulin koska en löytänyt lääkärin lähettämää ilmoituslappua uudesta ajasta joka on huomenna, en minä voi kellonaikaa muistaa. Uusi lääkäri taas vaikka annoin vanhalle Kelan papereita selvitettäväksi, vituttaa. Lisäksi se menee päälle mallihommien kanssa, sinne katoaa kuusikymppiä joka ei koskaan ollutkaan.

Olen ollut viisi päivää ilman lääkkeitä, olen itkenyt jo kahdesti. Eilen kun eksyin matkalla uuteen terapiapaikkaan ja tänään kun katsoin tämän:

Tuntui hyvältä.

Olen uppoutunut Grimm-fanfictionin upeaan maailmaan, on se Monroe/Nick paritus ihan hauskaa luettavaa.

Tässä tähänastinen lempparini:

Hotel California kirjoittanut VampirePam

Enjoy!