Joulupäivä

Joskus minusta tuntuu ettei henkieläimeni olekaan peura - vaikka sekin asuu hiljaa piilossa - vaan hiiri. Hiiret liikkuvat seinää vasten, sillä lailla ne ovat turvassa enimmiltä saalistajilta. Minä luulen että sitten ne piiloutuvat saunatupaan piiloon, istuvat siellä ja näpräävät kännykkäänsä ja miettivät että laittaisivatko terapeuttitädeilleen viestiä.

Hei, olen kauhuissani ja harkitsen kuolemista.

Catch your personal butterfly

Tässä kämäinen joululahja teille, olkaa hyvä. Hyvää, rauhallista joulua kaikille. Minä aion syödä hyvin, olla rakkaiden ihmisten kanssa ja vaihtaa monta lahjaa perheen kesken!

Joulu koputtelee sängyn alla

Tiedättekö niitä pieniä pakkomielteitä arkiasioissa, jotka eivät oikeastaan suoranaisesti vaikeuta arjen kulkua, mutta olisi se elämä silti helpompaa jos niistä ei välittäisi. 

Luulen että niitä on kaikilla, sillä minä ainakin itse lohduttaudun kun petaan petiä ja yritän etsiä värikoodatut lakanat, ja saan mielessäni jo itkupotkuraivarin koska en voi nukkua jos pussilakana on punainen ja aluslakana sininen. Ja sitten kun löydän valkoisen lakanan, tajuan että oi kamala, en minä ikinä saa unta tuon peiton kanssa, se on punainen ja oranssi. Silmiä kirvelee kun sellaista katsoo. Joten se on vaihdettava, ja sitten myös on etsittävä toiset tyynyliinat jotka sopivat siihen uuteen pussilakanaan. Ja on tajuttoman vaikea löytää tästä huushollista kolme yhteen sopivaa tyynyliinaa.

Onneksi tätä ei tarvitse tehdä ihan liian usein.

Koulussa oli joulujuhlat ja toinen osa koulutuksesta alkaa sitten keväällä, silloin on erityislapset vuorossa. Mutta ensin minä nollaan kaikki mahdolliset ajatukset kahdeksi viikoksi ja yritän muuttua taas jokseenkin keskimäärin rentoutuneeksi stressipalloksi.

Paketoin kaikki lahjatkin ja huomena tuodaan kuusi sisälle, kokkailin tänään rosmariinilammasta ja pekoni-sieni-valkosipulinkynsi-lisuketta ja kahvi-kerma-mustaherukkakastiketta ja perunamuusia. Sillä toipuu krapulasta oikein mainiosti, jaksaa taas seuraavat kuusi tuntia upouudella mahtavalla tietokoneella.

There is no living, only enduring

Ihan näin aikaisin sanin Hukkiksen talvikuntoon. En ehkä vielä tykkää taustasta, en ole vielä päättänyt. Teki mieleni piirrellä ja raapustelinpa sitten uuden bannerin. Oli kyllä jo aikakin.

Minun pitäisi mennä tietokoneostoksille, kun tämä romu hajoaa käsiin ja joka kerta kun sen avaan, ilmenee uusi ongelma. Ei tällaista mekaniikkaihminen jaksa, vaikka olisi kuinka muutosvastainen hakamies. En vain tiedä haluanko taas läppärin, joka hajoaa kahden vuoden päästä, mutta on pirun kätevä vai pöytäkoneen joka mahdollisesti kestää kauemmin, mutta vie valtavasti pöytätilaa, jota minulla ei ole. 

Harjoittelu ja näyttö loppui ja minä läpäisin, tulee vielä todella kova ikävä lapsia ja hoitajaa. Olen silti onnellinen että se loppui, väheni ahdingot puolella. En silti saanut taaskaan minkäänlaista onnistumisen tunnetta, en ikinä ole saanut. 

Jotenkin minä vain teen asioita ja sitten ne ovat ohi. Ihan kun vain seisoo jossain ja ajattelee, että nyt minä olen tässä ja muutaman tunnin päästä tämä hetki on ohitse ja minä olen jossain aivan muualla. Toisinaan se tekee siitä hetkestä erityisen, mutta useimmiten se menettää täysin merkityksensä. Sitä uppoaa niin täysin lineaariseen aikakäsitykseen ettei sen kulumisessa ole mitään järkeä. Koska joka hetki elämästäsi teet jotain uutta tai uudelleen ja se jää aina taakse, etkä tee sitä samaa enää koskaan.

Doodledoo

Aivan unohdin tämän.

Värikynillä piirtelin vähäsen.

Happy removal day loser

Oli synttärini ja vaikka olenkin niitä angstaillut tässä viikon päivät, niin hauskaa minulla oli. Jotenkin olen kuitenkin taas muuttunut vähän ilkeäksi, sillä lailla siis että kun yleensä siedän paljon ja enemmänkin, niin lauantaihin mennessä en enää ottanut vastaan yhtään paskaa ja taisin olla tosi vittumainen. Suurin syy siihen oli se, että olen tässä ollut vuoden päivät Matruusin terapeuttina. Nyt valehtelen, olen ollut tässä neljä vuotta Matruusin terapeuttina. Vuosi sitten se erosi neljävuotisesta suhteesta, ja viimeisen vuoden olen kuunnellut sen valittavan ja marmattavan ja vellovan siinä. 

Minä osaan olla kärsivällinen, minä osaan kuunnella, mutta ei jumalauta en minun syntymäpäivänäni jaksa keskustella jonkun eksästä, josta viimeksi puolikuuntelin (koska jo silloin alkoi vituttamaan) viime viikon keskiviikkona. Minä halusin pitää hauskaa, minä halusin olla kavereideni kanssa, minä halusin tanssia ja nauraa hyvässä seurassa. Sitten Matruusi päättää tulla baariin, vaikka se vihaa baareja ja ensimmäinen asia mitä se minulle sanoo, on että voi vittu kun eksä soitti taas. 

Sitten se mökötti siellä ja minä kieltäydyin taipumasta siihen kuvioon, jossa minä istun sen vieressä ja kuuntelen empaattisena ja nyökyttelen ja voivottelen. Onneksi Homssu oli tullut tänne ja oli luonani yötä ja Homssun kanssa ei voi olla kuin hauskaa.

Lopulta Matruusi söi vielä puolet pitsastani, ja on muuten saatana velkaa neljä euroa nyt minulle.

Ja nyt minä yritän vielä vakuutella itselleni, että oli minulla hauskaa. Siis oli oikeasti, alkuillasta ja keski-illasta ja alkuyöstä. Ja sitten seuraavana aamuna.

Minä en pidä syntymäpäivistä, jos se enää ketään yllättää. Minulla on niitä synttäritraumoja, kun kukaan ei tule paikalle. Pariin otteeseen. Sitten minulla on niitä traumoja kun jotkut tulevat, mutta eivät oikeasti halua olla siellä. Se on melkein pahempaa kuin se, ettei kukaan tule, koska minulle puhkeaa sellainen miellyttämisen tarve, että lopulta olen revetä liitoksista. Minä haluan että ihmiset viihtyvät, haluan että kaikilla on hauskaa, ja yleensä silloin minulla ei enää ole hauskaa.

Olen jotenkin tullut siihen tulokseen että minun syntymäpäiväni on jotenkin kirottu, se ei koskaan ole täydellinen päivä. Siis edes sillä lailla kun aina yleensä meidän tyttöjen illat on. Silloin aina tapahtuu jotain.

Luulen että minä itse manaan sen päivän, ihan vain sillä että aina odotan sitä kauhulla, odotan koska jotain tapahtuu, odotan koska kaikki menee persiilleen. Ja sen takia pienemmätkin asiat kasvavat valtaviin mittasuhteisiin, jolloin ne on vaikea saada takaisin sellaisiksi murusiksi kuin ne oikeastaan ovatkaan.

Toisaalta minua ärsyttää se ajatus, että minun pitäisi ottaa kaikki vastaan ja olla aina se rauhallinen ja ymmärtävä ihminen. Seesteinen Om-ihminen, joka vain sietää ja sietää ja sietää.

Kun en ole.

Ota sinä minun paloni, minä otan sinun valosi

Taas on yksi viikko takana, kaksi vielä edessä. En minä rauhoittunut ole, tällainen stressipallo nyt pomppii niin kauan kuin vaan jostain vauhtia saa ja vähän kauemminkin. 

Lisäksi on ollut muutenkin kipuiluviikko, minä olen sellainen rakennevammainen. Minulla on lonkissa vikaa ja polvissa vikaa ja selässä vikaa, ja nyt olen hankkinut oikeaan käsivarteenkin jonkin sortin rasitusvamman. En minä mitään härskiä ole tehnyt, se on yksinkertaisesti tullut kai siitä että noita pikkuisia lapsia joutuu nostelemaan joka paikkaan. Mutta aisaatana kun tänään sain todeta tässä illalla että juu ei nukuta.

Se on semmoista kun elää kroonisen, joka ikisenkunttisen kivun kanssa, että sitä ei oikein jaksaisi välittää ja se pruukkaa viemään vielä itsessäänkin voimia. Sitten vielä kun on kyseessä asiat, joille ei itse voi mitään, sitä on pakko vain alistua. Terapiatäti ei tajunnut tätä, se luuli että olisin vihainen kaikesta sattumisesta ja särystä ja halusta sahata jalkani irti, mutta minä vain olen jo aikoja sitten todennut että näin se on ja minun vain kuuluu kärsiä - satunnainen (lue: jokapäiväinen) valittaminen auttaa aina välillä ja jos ei auta niin ainakin muillakin on ihan yhtä kurjaa. Koska sehän on reilua.

Nykyään minä yritän syödä mahdollisimman vähän särkylääkkeitä, kun ei ne oikeasti auta, masu vain on pipi. Sitä pitää purra hammasta ja leikkiä urheaa, että on mukamas jotenkin hyvä kun kestää kipua ja selviää ilman apua, siitä saa olla ylpeä että sattuu ja kestää. 

Se on kai jokin suomalainen syndrooma.

Minulla se on kyllä osittain mennyt ihan häpeän puolelle, ei sitä enää edes kehtaa sanoa jos ei polvi taivu. Sitten se ei taivu eikä sille astuta, mutta työt täytyy tehdä silti, koska ei sitä voi olla vain poissa ja poissa ja poissa. Se on noloa ja muut ei tykkää, sitten jos on saikulla enemmän kuin kolme päivää on lusmu ja luuseri ja kusipääkin sitä paitsi, eikä edes ansaitsisi tehdä töitä. 

Ei kukaan tässä maailmassa jaksa välittää että sinuun sattuu, varsinkaan jos sille asialle ei mitään voi tehdä. Silloin on parempi vain pitää turpa rullalla ja heittää menemään, itkeä sitten yksin kotona, kun lääkäritkään eivät jaksa vaivautua edes yrittämään.

Lisää vähän kiukkua arkeenne, ser.

Ei jumalauta nyt menee hermot niin nopeaan, että ne läimäyttää naamaan mennessään. Minä olen raidallinen seepra tällä viikolla, ja raitoja tulee lisää stressin mukana, ja tuntuu ettei stressistä tule loppua koskaan. Minun päälleni on kai niin helppo kaataa kaikki, minähän olen tyhjä vati, tänne vaan kaikki saatana! Kyllä supermies hoitaa!

Olen taas kuumeessa ja flunssassa, olen ollut kesästä asti ja aina se pomppaa takaisin kun luulen että se on mennyt. Se veisi kaiken ylimääräisen energian jo itsessään, jos sellaista edes olisi, mutta ehei, kun se jakaa saaliinsa organisoinnin ja kirjoittamisen ja tiedonhankinnan ja töissäkäymisen kanssa. Minulle ei käteen jää mitään ja haluaisin vain nukkua, mutta enhän minä voi, minulla on liikaa tekemistä joka pitää saada tehdyksi. Se kaikki menee sellaiseen solmuun minun päässäni, että haluan huutaa ja kiljua näille idiooteille, jotka eivät mitään suostu hoitaakseen ottamaan. Haluan lyödä sitä ihmistä joka on kaiken tämän alku ja juuri, jolla ei ole sen vertaa aivoissaan liikettä, että ymmärtäisi miten saatanallisen mahdottomaan tilanteeseen se on minut saattanut. 

Tai eihän se mahdoton ole, ihan niin kuin tänään lääkärillekin sanoin hampaat irvessä kun se kysyi että mitäs, selviänkö.

Kyllähän minä aina selviän, vaikka väkisin.

Ihan vaikka en haluaisikaan.

Mörrin ärrin ja niin edelleen

Raivosin tiistain ja kiukuttelin keskiviikon, sen voimalla saa ihmeellisesti tehtyä asioita. Sain pelastettua hurjat neljä sivua, muut kirjoitin uudelleen ja keskiviikkona loput monta monta sivua. Lähetin opettajalle, joka lähetti pahaenteisesti sähköpostissa, että puhutaan siitä huomenna kun tulen työssäoppimispaikkaan käymään. 

Pelkään että olen kusessa, miksi se haluaisi kasvokkain keskustella, kun kerran sen täytyy lukea se läpi ja kritisoida se ja lähettää se minulle takaisin?

Minä halkean tähän stressiin. Opintopäiväkirjan päivitin ja tulostin huomista varten, nyt pitäisi kirjoittaa mitä aion kahden näyttöviikon aikana tehdä minuutti minuutilta. Sehän onnistuu hyvin neljän todella minimaalisen pienen lapsen kanssa. Sellaisten jotka asustaa vielä vanhempiensa taskussa.

Ja nyt minä kiukuttelen taas.

Vaihdoin tänään muuten elämäni ensimmäisen kakkavaipan. Selvisin siitä ihan kunnialla, mutta hohtoa en näe siinä että yökkäilee koko pyllypesun ajan. Syöminen on paljon kivempaa.

Ja halusin vielä sanoa etten tehnyt mitään pahaa terapeutilleni että se itkisi, puhuimme vanhoista muistoistani. On koskettavaa huomata että joku välittää, vaikka sille siitä maksetaankin.


Niin ja lämmin tervehdys, sinä uusi lukija!

Minä en halua elää tänään

Tänään minä taisin saada terapiatätini itkemään.

Ja nyt minä menen viiltelemään sitten kesän alun, koska muuten pääni hajoaa ja minäkin itken, koska tietokoneeni päätti heittää koko näyttösuunnitelmani risuaidaksi. Sen, johon olen käyttänyt nyt päälle kaksitoista tuntia ja jossa oli kaksikymmentä sivua tekstiä. Sen, jonka pitäisi olla perjantaina valmis.

Perhepäivähoitajan anatomia

Näin siinä käy kun kirjoittaa näyttösuunnitelmaa kaksi tuntia putkeen, sitä harhauttaa itseään ja piirtää jotain turhaa.

Tämä on tuskaa, avata sellaiset sata kohtaa perusteellisesti asioista, jotka ovat niin arkipäiväisiä, ettei niitä edes mieti. 

Olin tänään ryhmäperhepäiväkodissa ja se on mielenkiintoista havainnoida niitä aikuisia. Koska lapsista minä en tänne voi kirjoittaa, se rikkoo vaitiolovelvollisuutta, niin minä ajattelin että kerronpa mitä olen huomannut eri lastenhoitajien rooleista. 

Siellä on niitä tätejä, jotka ulospäin ovat herttaisia ja hymyileviä, mutta kun katsoo tarkemmin, sitä huomaa ettei se hymy yllä lähellekään silmiä ja tädit muuttuvat hetkessä pelottaviksi. Ne eivät pidä lasten levottomuudesta tietenkään ollenkaan, mutta eivät osaa juuri kontrolloida sitä tarpeeksi. Tällaisen tyypin minä koen hankalaksi, minusta tuntuu että teen koko ajan väärin, enkä osaa löytää sitä oikeaa paikkaani ollenkaan, koska sekään ei löydä omaansa.

Sitten on niitä kun eivät juuri edes hymyile, kun ovat sellaisia tomeria ja tuimia. Ne osaavat olla auktoriteettina ja saavat lapset hiljaisiksi hetkessä. Ne eivät ole pelottavia, sellaisten kanssa minä osaan olla.

Osa on höpsöttäjiä, herttaisia ja lapsirakkaita näkyvällä tavalla. Vaikka ryhmiksessä ollaan kauhean tiukkoja sen suhteen ettei syliä saisi antaa, nämä vähän salaa halailevat, koska kokevat sen olevan yksi lapsen perustarpeista. Nämä ovat lemppareitani, kun olen itsekin sellainen halailija ja sylittäjä. Se on paras tunne kun lapsi itse kipuaa viereen ja kaivautuu kainaloon nutuuttelemaan.

Sen näkee että siellä on stressaantuneita ihmisiä ja väsyneitä ihmisiä, ja kaikkia pännii palkkatilanne. En ihmettele, palkkahan on kaikkine lisineenkin aivan naurettava verrattuna siihen mitä päivän aikana tekee. Nykyään niin monet lapset oireilevat erilaisista syistä, ettei ainutkaan päivä kulu ilman jonkinlaista haastetta. Paljon puhutaan jaksamisesta, miten se tehdäänkään. Huumorilla ja itsestään huolta pitämällä ja sosiaalisella verkostolla.

Minulla on kamalan kahtaallevetävä mieli, lasten kanssa on ihana olla ja se tuo minulle hyvää mieltä saada lapset viihtymään ja itsekkäästi nautin siitä, miten nopeasti lapset minuun tykästyvät. Tänäänkin kotiin lähtiessäni sain kahdelle tytölle vakuutella että tulen vielä takaisin, mukaani sain molemmilta piirustuksia ja haleja. Sitten taas kaikki se stressi ja murheet ja liiallinen myötäeläminen on minulle vaikeaa. Pitäisi osata rakentaa sellaiset muurit ettei itseään sattuisi kun toisiin sattuu, mutta se on minulle vielä vaikeaa. Ehkä tämä on juuri sen vuoksi että nyt oppisin sen vihdoin.

PS. Minä lähden nyt hakemaan Harun kotiin!

Minä en ole muurahainen

Eilen alkoi työssäoppiminen, olin varahoidossa päiväkodissa ja tänään perhepäiväkodissa. Ihania lapsia, paljon saa haleja ja pusuja ihan vain istuutumalla lattialle. Koruni kiinnostavat ja niskasta pilkottavaa tatuointia käytiin vuoronperään hivelemässä useampaan otteeseen. Isompaa tyttöä kiinnostaa kauheasti minun letitetyt hiukseni.

Mikä tämä on? se kysyy ja hipelöi lettikruunuani.
Ne on mun hiukset, minä sanon ja kumarrun hiukan että se yltää paremmin.
Mikä tämä on? se kysyy uudelleen. Ne on punaiset.

Perushoitoa niin pienten lasten kanssa se enimmäkseen on, syömistä ja leikkimistä, vaipan vaihtoa, potalla istumista, syömistä ja nukkumista ja leikkimistä. Kahvitaukoa ja kotiruokaa. Siivoamista, kodinhoitoa. Siellä olen ihan tyytyväinen ollut, vaikka koko sunnuntain stressasin ja stressaan vieläkin kirjallista puolta. 

Olen ollut uupunut, sillä lailla että tänään kotiin päästyäni istuin sohvalle parkumaan ja merkkaamaan asioita ylös kalenteriini. Sitten vielä Bimi karkasi, vaikka yleensä se ei edes suostu menemään ulos jos sataa. Ja nyt siellä on myrsky. Ja minä sitten väsymyskiukuissani koluan koko tien päästä päähän ja romuan metsässä ja karjun sen paskakoiran perään, vaikka tiedän ettei se mistään tule, kun ei äiti sitä koskaan ole kouluttanut. Autot ajaa tiellä liian kovaa ja tunnin kuluttua olen jo varma että se on kuollut, jäänyt auton alle. 

Sitten hullu naapurin mummo kipittää ulos ovestaan ja kiertää ison kiven taa ja heittää koiran sisään meidän portista. Minä olen niin väsynyt ja vihainen ja säikähtänyt että valun alas seinää vasten ja huutoitken seuraavat viisitoista minuuttia.

Elämäni on niin hohdokasta.

Nenäliinan neliösenttimetrin imukyky

Kipeänä olen, Haru jätti flunssan lomallaan minulle ja tänään minut lähetettiin koulusta kotiin. Atk-opettaja ei suostunut ottamaan minua tunnilleen ja sitten minä kuumepillitin koko puolen tunnin ajomatkan kotiin, kun en kuitenkaan tule nyt läpäisemään atk-korttia. Kotona sammuinkin sohvalle Memer kainalossani viideksi tunniksi. Heräsin ja päätin tulla tänne ruikuttamaan, kuten aikuinen lapsi tekee.

Lupasin keksiä ohjelmaa Lauantain seitsenvuotispäiville ja se oli vaikeampaa kuin tajusinkaan. Meillä ei synttäreillä ollut lapsena melkein koskaan mitään ohjelmaa, me leikittiin ja hihiteltiin ja oltiin kavereiden kanssa. Sen lisäksi on vaikeaa keksiä tekemisiä, kun ei tiedä osallistujien määrää tai mihin vanhemmat ovat itse valmiita. Listasin sitten mahdollisimman kivoja ja helppoja seuraleikkejä ja taistelin siitä pistänkö listaan silmäniskumurhaajaa. Aivan naurettavaa, miettiä onko sen nimi liian brutaali vanhemmille nykyään. Sillon kun itse olin ala-asteella, se oli ihan lempparipelimme. Silti, mietin mitä sekin kertoo että ihan oikeasti minun piti harkita onko murhaajapelit aikuisten mielestä väärin, vaikka itse pelattiin x-murhaajaa ja vamppyyria ja ties mitä muuta. 

Liian varovaista, sanon minä.

Elävä ihminen paperilla

Kaksi eri mallia, ensimmäinen malli ja viimeisin. Aina kuulemma vain tummempaa ja tummempaa ja sitten minä tein siitä tummemman kun tyttökin oli tumma.

Elävät mallit on kivoja piirtää.

Voin jo järkevämmin, kasasin itseni takaisin yhteneväksi palluraksi ja vietän nyt etäviikkoa. Nukun, piirrän, katson televisiota ja kerään energiaa sisälleni ja ympärilleni, koska juuri nyt minulla ei tunnu olevan sitä yhtään antaa muille kuin itselleni. Ei se mitään, tässä on vielä kuusi päivää jäljellä.

Kaikki värit sointuvat yhteen pimeässä

Ahdistus seuraa, kun se on kerran luikerrellut takaisin. Ei sitä ole helppo lukita pois, sen voi unohtaa mutta sitten se tulee takaisin. 

Ärsyttää etten saanut sanottua tästä paskaviikosta mitään, se halusi puhua lapsuudestani enkä jaksanut laittaa vastaan. Se yritti saada minut taas myöntämään tai ehkä ymmärtämään etteivät asiat ole minun vikani, se ottaa päähän kun se puhuu minulle kuin en tajuaisi. Tajuan minä että se haluaa minun olevan sitä mieltä, ettei se ole minun vikani etteivät vanhempani osaa puhua ja kyllä minä nyt sen olen sisäistänyt jo aikapäivää sitten.

Mutta sanonko minä mitään?

No enpä idiootti sano, vaikka silmät kostuu kun on niin yksinäinen olo ja olen lukossa, ja se luulee taas jonkin sortin läpimurtoa. En jaksa korjata sitä ja puren poskea, joka on jo valmiiksi rikki. Pureskelen sitä öisin.

Ja se vituttaa ettei saa suutaan auki vaikka luuli päässeensä siitä vaiheesta yli jo aikaa sitten. Sitä taantuu joka kerta takaisin alkupisteeseen kun näin käy, mutta ainakin sitä tulee takaisin joka kerta nopeammin. Ennen sitä ei takaisin tultukaan, nyt siihen menee kai sen pari viikkoa että kaikki taas hiipuu.

Ainakin Haru tuli lomille kotiin, taidetaan mennä tänään ryyppäjäisille.

Minä haluan huutaa, hajoittaa asioita, potkia seinää

Mitä silloin pitää tehdä kun kaikki meneekin pieleen, etkä halua enää olla, tuntea tai muistaa mutta et voi ottaa pillereitä, koska aamulla pitää herätä. Täytyy vaikkei haluaisi, haluaisi hautautua kellariin ja olla pois, kunnes tämä olo on ohi. 

Sitä lyö itseään silmäkulmaan niin että huimaa ja mustelma muodostuu, mutta ei se mitään auta, ei lainkaan.

En halua mennä nukkumaan, koska tiedän etten unta saa ja jos se tuleekin niin se on painajainen, sellainen toistuva missä en vain pääse pois.

Tiedän etten aamulla halua herätä, että olen väsynyt ja surullinen ja kaikkialle sattuu niin etten haluaisi jaksaa. Ja silti minä jaksan, koska ei minulle muita vaihtoehtoja anneta, minä en anna itselleni muita vaihtoehtoja.

Joten minä pidän sen kaiken sisällä, raivon ja kivun ja surun, niin että halkeilen liitoksistani. Mutta ainakin istun vain pienenä kasana sohvalla, enkä hajota mitään muuta kuin itseni.

Minne minun kesä meni?

Hyvien päivien myyttinen olemus

Tiedätkö kun joskus on niitä päiviä kun olet vain todella onnellinen että elit sen. Sellaisia kun aamulla heräät ja olet todella väsynyt, koska olisi vapaapäivä mutta oletkin lupautunut tekemään töitä kahdessa paikassa. Etkä oikeastaan jaksaisi nyt leikkiä, se on niin väsyttävää ja vaatii paljon. Mutta sinä menet ja katsotkin Aladdinin ja pääset lähtemään kotiin ja ehdit rauhoittua ja käydä suihkussa ja muuntautua takaisin ihmiseksi ennen kuin lähdet juhlien keittiöemännäksi, vaikka hermostuttaa ja epäilyttää kun onkin ensi kertaa yksin keittiössä, olikin sitten vain 35 vierasta.

Mutta kaikki meneekin hyvin, todella hyvin ja saat paljon kiitoksia ja kehuja, ruoka maistuu kaikille, kakkuja ylistetään ja kahvia haetaan kolmeen kertaan. Olet vain tosi ylpeä itsestäsi ja kaikki tuntuukin ihan hyvältä, kun elämä ei ole aina vain paskaa, vaikka se useimmiten siltä tuntuukin. 

Ja kaikki astiat on pesty ja korjattu ja lattiat siivottu ja tasot hinkattu jo kymmeneltä illalla, joten voit lähteä juomaan ystävän luokse kaljaa. Ja sitten vaan höpötetään ties mitä ja kuunnellaan Louis Armstrongia ja Tracy Chapmania. Sen pikkuruinen musta kisumau tulee kiehnäämään ja kehräämään, minä rapsuttelen ja silittelen haltioissani kun se vetää selälleen pitkäkseen ja vaatii masurakkautta.

Mennään baariin tanssimaan ja tanssitaan niin ettei jalat meinaa enää kantaa. Sitten jonotetaan grillijonossa tunti lihapiirakoita ja kokista ennen kuin nauretaan koko matka takaisin sen kämpille. Makoillaan sängyssä pimeässä ja jutellaan menkkakivuista ja nukutaan.

Aamulla minä leikkaan meille appelsiineja ja tiskaan sen kaikki astiat, ihan vain koska minä voin, ennen kuin heitän sen töihin ja menen kotiin ottamaan sen lepopäivän.

Minun ja Harun tekstiviestikeskustelut

I think I might have the flu. Again.

Noooo barricade the door aaaaaas

HIDE YO WIFE HIDE YO KIDS HIDE YO DOG

PRAY TO WHATEVER GOD YOU HAVE AND WISH FOR THEIR FORGIVENESSAH

PRAAAAAISEE THE LOOOOOOORRRDDAHHH

PRAIIIISE HIMMMMAH AND HEEE WILL BEEE FORGINIGGAH

Who let that insane guy here again? Just -- just lock him in the cupboard. He'll be fine there.

NO NO NOOOOOOOHH

Klick klick. Ah, silence.

You shalll nott sileenceeeh the sonnn of Gooooooodah!

You heard something? - I think it's just the wind.

Rock guitar plays suddenly
The earth quakes

What the hell?!?

And splits in two
The fiery depths open
And Satan crawls up.

Hi there ya'll, I'm Satan. But my frienz call me Lucifer.
Or Lucy for short.

Hey wassap homiees thanx for that, I was sooo done listening that jackass

Now, who want's cupcakes? Yaaayy!!! Partheyyy oooonnn

And then he puffs into smoke an disappears

There's a knocking coming from the seiling.

Wait what

Excuse me, booms a voice from heavens.

God is that you

I am terribly sorry to bother you, but do you have some time to talk about our Lord and Saviour Thor?

Whoa plot twist

Ooh cupcakes! With sprinkles!

Erilaiset kasvatustyylit

Aikuisjohtoinen kasvatus

Aikuisjohtoisen kasvatuksen omaavat vanhemmat uskovat oman arvovaltansa, elämänkokemuksensa ja ikänsä vuoksi voivansa alistaa lapsen tahtoonsa, tehdä tästä tottelevaisen ja nöyrän ihmisen. Aikuinen uskoo tietävänsä mikä lapselle on parhaaksi, mitä ja miten tämän tulee kaiken tehdä. Lapsen kanssa ei neuvotella, keskustella tai sovita, kasvatustyyliin kuuluu käskeminen, kuri ja mahdolliset rangaistukset.

Lapsi oppii hyvät käytöstavat, työnteon ja muiden kanssa toimimisen, mutta itsenäisyyttä ei tueta.

Tämä johtaa helposti negatiiviseen palautteeseen, syyllistämiseen ja moittimiseen, joka aiheuttaa lapselle huonon itsetunnon ja yliherkkyyden arvosteluille.

Lapsen voi olla vaikea tehdä omia päätöksiä, koska vanhemmat eivät ole antaneet sen opetteluun tarvittavia mahdollisuuksia. Lisäksi hän voi olla ihmissuhteissaan alistuva, hiljainen, pelokas ja/tai kuuliainen. Rangaistuksen pelko saattaa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä.

Toisaalta lapsi voi myös purkaa huonoa oloaan kapinoimalla, joskus huonoin ja tuhoisin seurauksin, tai olla haluton kasvamaan aikuiseksi.

Lapselle ei ole annettu mahdollisuutta rakentaa omaa minuuttaan joka aiheuttaa lapselle henkisiä ja sosiaalisia ongelmia, jotka puhkeavat viimeistään teini-iässä.

Anna mennä -kasvatustyyli

Vanhempi ei ohjaa lastaan, jopa luopuu kasvatusvastuustaan. Syynä voi olla välinpitämättömyys tai vanhempien omat vaikeat ongelmat (mm. taloudelliset syyt, psyykkiset syyt, päihderiippuvuus, kypsymättömyys). Usein vanhempi ei kykene edes huolehtimaan lapsen perustarpeista, eikä opeta lapselle moraalikysymyksiä. Vuorovaikutusta vanhempien ja lapsen välillä ei juurikaan ole ja vähäkin on usein negatiivista.

Lapsi kärsii välinpitämättömyydestä ja voi kokea itsensä arvottomaksi ja epäkelvoksi. Tunteiden käsittely voi muodostua vaikeaksi ja hyväksyntää haetaan muualta. Joissain tapauksissa huonojen valintojen parista, mm. alkoholi ja huumeet voivat houkutella tuuliajolla olevaa nuorta.

Lapsi voi kokeilla rajojaan huonoin keinoin, aiheuttaen vahinkoa niin itselleen kuin ympäristölleen. Se voi näkyä huonona käyttäytymisenä ja sopeutumattomuutena, joka vaikuttaa koulu- ja jopa työelämään sääntöjen noudattamisen vaikeutena ja muiden huomiotta ottamisena.

Hyvin käydessä lapsi löytää perheensä ulkopuolelta aikuisen, joka edes osittain korvaa vanhemman roolia hänen elämässään.

Lapsijohtoinen kasvatustyyli ns. ”vapaa kasvatus”

Lapsi on perheen päällikkönä, komentaen vanhempiaan ja saaden tahtonsa läpi kaikessa. Vanhemmat toteuttavat lapsen jokaisen toiveen ja hemmottelevat lasta joka käänteessä hyvää tarkoittaen.

Vanhemmat eivät koskaan vaadi lapselta mitään, vaan kaikki esitetään kysymyksinä, ehdotuksina ja toivomuksina. Usein myös lahjomisella ja vastapalveluilla. Lasta ei haluta painostaa mihinkään, ja arvostamisen ja tukemisen periaate menee liian pitkälle. Vapaat kädet saadessaan lapsi tekee mikä eniten miellyttää: syö epäterveellisesti, nukkuu epäsäännöllisesti ja ottaa mitä haluaa.

Rajojen puuttumisen vuoksi lapsen on itse opittava mikä on oikein ja mikä väärin ilman aikuisen opastusta. Väärien valintojen seuraukset voivat olla pienelle lapselle liian suuret ja vaikeat käsiteltäväksi, ja lapsi kokee helposti vapaan kasvatuksen laiminlyöntinä.

Lapsi voidaan nähdä kodin ulkopuolella huonosti käyttäytyvänä, jakamisen ja odottamisen käsitteet voivat olla hänelle vieraita ja vaikeita.

Liiallisen hemmottelun tuloksena lapsi ei pääse kokemaan tarvittavia pettymyksen ja turhautumisen tunteita, jolloin pienetkin vastoinkäymiset voivat tuntua suurilta ja aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Pienellä ihmisellä ne helposti purkautuvat käyttäytymisongelmina ja raivokohtauksina, koska on kokenut siten saavan tahtonsa viimeistään läpi. Se aiheuttaa vaikeuksia hoito- ja kouluelämässä.

Lapsi on itsekäs, eikä ota muita huomioon.

Lapsen voi olla vaikea ymmärtää milloin tekee oikein ja milloin väärin, ja on tärkeää kertoa mitkä säännöt ovat. Aikuinen ei saa tuomita lasta vaan lapsen teon.

Ohjaava kasvatustyyli

Kasvattajalla ja lapsella on tasapainoinen kasvatussuhde, jossa aikuinen luottaa itseensä sekä lapseen. Kuunteleminen ja ymmärtäminen ovat tärkeitä osia kasvatuksessa ja lasta motivoidaan ja tuetaan tekemään oikein.

Vuorovaikutus on sujuvaa ja molemminpuolista ja aikuinen käyttää tarpeeksi aikaa lapsen kanssa. Aikuinen selittää lapselle asiat niin että tämä ymmärtää ja on aidosti kiinnostunut kuulemaan myös lapsen näkökannat.

Lapselle annetaan tämän taitojen mukaista vastuuta ja lapsi saa ratkaista pieniä, itseään koskevia asioita sekä tehdä pieniä valintoja.

Aikuinen selvittää lapselle säännöt ja rajat sekä niiden syyt pyrkien johdonmukaisuuteen, jolloin lapsi itsekin näkee asian laidan. Näin lapsikin hyväksyy säännöt, oppii näkemään syyn ja seurauksen ja ottamaan muut huomioon.

Lapsi on tasa-arvoinen, mutta aikuinen muistaa roolinsa kasvattajana ja oman vastuunsa. Vanhempi toimii lapsen roolimallina elämän kaikissa osapuolissa, niin hyvissä kuin huonoissa asioissa.

Luottamussuhde aikuiseen lisää lapsen hyvää itsetuntoa ja omanarvontuntoa, hän oppii luottamaan itseensä ja muihin ympärillään ja uskaltaa kokeilla uusia asioita. Lapsella on lupa myös epäonnistua ilman arvostelua tai nolaamista.

Aikuinen sopeutuu kasvavan lapsen tarpeisiin. Riitatilanteissa ratkaisua etsitään keskustelun ja kuuntelun avulla yhdessä ja itsenäisesti.

Tavoitteena on lapsen itsenäinen ja turvallinen kehittyminen häntä tukevassa ympäristössä. Lapsesta kasvaa tasapainoinen, elämästä kiinnostunut, yhteistykykyinen ihminen.

Oma kasvatukseni

Omat vanhempani ovat käyttäneet nähdäkseni jokaista neljää eri tyyliä tarpeen tullen. Ohjaavaa on ollut enimmäkseen joka päiväisessä arkielämässä sekoittuen lievästi anna mennä -tyyliin. Vanhempani olivat paljon töissä ollessani pieni, jolloin meidän piti huolehtia itse itsestämme. Saimme kuitenkin tietyt rajat vapaudellemme, kotiintuloajat ja ruokailuajat. Laput piti jättää tai vanhemmille soittaa jos johonkin tuli lähdettyä.

Asioista keskustelu ei ole koskaan kuitenkaan kuulunut perheemme kulttuuriin ja sen olenkin joutunut itsekseni opettelemaan kantapään kautta kasvaessani. Toisaalta hoivaa ei ole meidän perheestämme koskaan puuttunut.

Siinä on essee jonka opettajalle kirjoitin. Inhottaa nämä tehtävät, minusta ne ovat koulumaailmaan liian henkilökohtaisia ja siksi minä ainakin kaunistelin. Luulen että suurin osa ihmisistä kaunistelisi näissä asioissa. Seuraavaksi on jonossa etiikan essee, jossa pitäisi kertoa omia arvojaan ja minusta se on inhottava ajatus kertoa niistä opettajalle.

Tämä on taas niitä asioita joita en itsekään oikein ymmärrä, muutoin kuin omat asiani pidän sellaisina kuin haluan. Ehkei angstibloggarin kuuluisi sanoa noin, koska se nyt sotii tätä koko periaatetta vastaan, mutta minä en näekään näiden lukijoita joka päivä, tai oikeasti keskustele teidän kanssa ihan oikeasti. Minun ei tarvitse kärsiä teidän tuomioistanne (vaikka olenkin sen verran yliherkkä että niin teen), eikä minun tarvitse kohdata sitä päivittäin.

Koristelu ja valikoivuus ovat siis minun koulumaailmani pääsanat juuri nyt.

Hilpeä väliotsikko

Pieni välikommentti, näin juuri Dressmanin uuden mainoksen ja uuh.

Anteeksi etten saa mitään täällä aikaiseksi, mutta en saa kyllä missään muaallakaan. Koulua ja töitä ja kursseilla juoksemista, väsyttää vain. 

Koulu on kivaa, mutta muistan taas ne asiat joista siellä en pidä. Sen miten ihmiset puhuvat päälleni kuin se ei haittaisi, sitä ettei kukaan ikinä odota minua kun johonkin pitäisi liikkua. Sitä että olen avoin ja aktiivinen ja keskustelen, mutten kykene silti solmimaan oikeita ihmissuhteita. Se on aina ollut minulle outo asia, sellainen mysteeri jota ei vain kykene selvittämään. 

Mitä ihmettä minun pitää tehdä toisin, miksen minä riitä?

Jonkun viisaus jätti tänään

Oikeasti en ole läheskään noin hehkeän näköinen.

Tänään minä jonotin puhelimessa kahdeksalta aamulla hammaslääkärille ja sainkin ajan ja olin onnellinen siitä. Kunnes menin sinne, se laittoi puudutuksen joka ei toiminun, minä huusin ee he'ev (ei helvetti), se piikitti lisää ja siirtyi repimään hammasta irti. Puudutuspa ei vieläkään toiminut ja minä tunsin joka viiltämisen ja rasahduksen ja repäisyn ja tunkemisen. Puristin kylkeäni ja tuolin käsinojaa ja joka lihas kramppasi ja tärisi ja minä itken, mutta se lääkäri ei lopeta eikä hoitaja sano mitään, joten niin minä sitten koen elämäni pahimman fyysisen kivun seuraavat kymmenen minuuttia.

Sen jälkeen se lopettaa, tulostaa laskun ja sanoo kiitos hei, hoitaja katsoo silmät ymmyrkäisinä kun minä haparoin ovelle. Polveni pettävät oven ulkopuolella ja lyyhistyn viereiselle penkille, mutta en voi jäädä siihen koska järkyttynyt huutoitku kolkuttaa kurkunpäässä.

Käytävällä istuu lapsi äitinsä kanssa ja se katsoo minua silmät suurina ja minä nostan venäläishuivini korkeammalle kasvoilleni, ettei sitäkin alkaisi pelottaa.

Sitten minä istunkin autossa ja hyperventiloin ja itken ja hyperventiloin lisää ja tajuan etten voi ajaa kotiin, koska jalkani ei suostu pitämään jäykkää kytkintä alhaalla.

En minä tiedä miten kotiin pääsin mutta eteiseen on lyyhistytty ja siinä koottu taas jalat alleen, ja nyt en sohvalta poistu kahteen päivään. Isosisko sanoi että reklamaatiota reklamaatiota.

Ensi kerralla kun joku hampaistani alkaa kiukuttelemaan, tarvitaan neljä raavasta miestä että minua mihinkään saadaan.

Minä tungen sinun akuuttisi sinne minne

Sieltähän se tuli, se ensimmäinen päivä kun aamulla toteat että voi helvetti, en minä jaksa. Mutta siinä vaiheessa on vielä pakko jaksaa, koska kaikki olettavat sinun kykenevän ja olevan hyvä ja energinen, ja pelkästään toisten odotukset saavat sinut nousemaan ylös, kävelemään huoneen poikki ja lyömään herätyskellon pois päältä.

Se johtuu siitä etten ole voinut vain olla ja nukkua ja löllytellä omassa pilvilinnassani puoleentoista viikkoon ollenkaan, siitä että viikonloppu meni Traconissa - joka oli muuten aivan mahtava tänä vuonna - juostessa ja maanantaina ehdin olemaan kotona puoli tuntia kotona koulun ja piirrustuskurssin välillä. Kotona olin kymmeneltä illalla ja tein läksyjä. Olin unohtanut miten paljon aikaa läksyt vievät. 

Lisäksi viisaudenhampaani on kai tulehtunut, ollut viimeiset neljä päivää. En voi sille mitään tehdä, kun se ei kuulemma ole vielä tarpeeksi akuutti. Huomenna soitan niille ja kysyn onko tarpeeksi akuutti kun vuotaa verta ja koko vasen puoli naamaa on turvonnut ja jomottaa, enkä pysty nukkumaan kun sattuu niin saatanasti ja rauhasetmitkäliekin on turvonneet ja kosketusarat.

Minä vihaan näitä puhelinsotia, sitä että ihmisten on pakko käydä niitä ollessaan sairaita ja väsyneitä ja uupuneita, silloin kun itseään ei kykene todellisuudessa juurikaan puolustamaan.

Terapiassa olin jo valmis itkemään väsymystäni, mutta enpäs itkenyt, en ennen kuin äiti sanoi että äläpäs menekään kotiin vaan käy vielä kaupassa ja minä totesin että voi ei älä viitti nyt mä alan itkemään. Ja sitten minä itkin ja äiti suuttui minulle ja vielä enemmän kun selitin että olen vain niin väsynyt. Ja sitten olin kiittämätön lapsi, niin kiittämätön vaikka kiitin sitä viiteen kertaan ja halasinkin. 

Ne on niitä hetkiä kun minä en koskaan ole tarpeeksi.

Marmattamista

Ihana päivä tänään, se sanoo ja minä ynähdän. Se lupasi aamulla sadetta ja siellä paistaa aurinko, minusta se on väärin. 

Laitan opettajan pöydälle Franzenin Tumman veden päällä kun se pyysi, minä luin sen kai jo pari vuotta sitten kun löysin alennushyllystä. Jutellaan siitä ja siitä miten se kertoo täydellisesti lapsen näkökulman ja että haluan nähdä sen elokuvan vielä tällä viikolla.

Taidan mennä yksin.

Perjantaina lähden kohti Tamperetta, viikonloppuna on Tracon johon mennään heilumaan Harun kanssa, kuten niin monena aikaisempanakin vuonna. Siellä on aina ihanaa, pöljiä ihmisiä ja upeita asuja ja mielenkiintoisia paneeleita. 

Olen miettinyt varaavani ensi vuonna pöydän taidekujalta, laitan jok'ikisen ikivanhankin kuvan sinne, jota kehtaa edes katsoa ja teen jotain vähän myyvempää kamaa. Fanfiction-juttuja, niitä menee väkisinkin parhaiten.

Koulunkäynti on niin kallista, miten ihmisillä on tähän varaa. Siihen että täytyy maksaa vuokrat ja sähköt ja vedet ja puhelimet ja verkot ja ruoat ja hygieniatuotteet ja kirjat ja opiskelumaksut ja koira ja askarteluvälineet ja teet ja terapia.

Mistä persnahasta ne sellaiset rahat sitten repii samalla kun opiskelee, jos tuista tulee käteen se 300 euroa, kysynpähän vain. Haluaisin huomauttaa että saisin työttömänä enemmän kuin opiskelijana, onko se mikään ihmekään että se houkuttelee ihmisiä. Minä sain enemmän rahaa sairaana.

Töitä töitä, mutta kun ei täältä töitäkään saa, varsinkaan opiskelun ohelle.

Minä saan aina rahasta päänsärkyä, ja vielä enemmän Kelan sivuista.

Ihanaa, kaunista ja kamalaa

Paljon on tapahtunut ja paljon on voimia viety, se on kamalaa, se energiavaje. 

Minä pääsin kouluun, yhdeksän kuukauden aikuiskoulutus perhepäivähoitajaksi ja on siellä hauskaa. Sellaista mitä olen tässä jo useamman vuoden vähän tehnyt, mutta isommalla skaalalla. Olen viikon siellä nyt ollut, ja vaikka olen hurjasti tykännyt, on voimavarat olleet koetuksella. Olin ehtinyt unohtaa millaista on oikeasti keskittyä ja kuunnella ja kirjoittaa ja istua monta tuntia liikkumatta mihinkään samalla. 

Kahvilassa ja muutenkin missä töissä vain täytyy totta kai hymyillä ja olla kohtelias ja avoin ja jutella ja nauraa, mutta ei niin suuressa mittakaavassa kuin koulussa. 

Tämän tein eilen illalla, meni n. 7 tuntia

Edellispäivänä Audio laittoi minulle viestiä. En siitä ole vuoteen kuullut ja facebookissakin poisti kavereistaan. Se ei minua haitannut yhtään, huokaisin silloin helpotuksesta. Se on lapsellinen ja älynsäkin itse pilannut mies, jonka kanssa en enää haluakaan olla tekemisissä.

Se kuitenkin kysyi että ehtisinkö kahvitella, ihan vain kahvitella, ei sitä kiinnosta että seurustelenko, on tapahtunut paljon ja se haluaa avautua jollekin ja sitä melkein itkettää, anteeksi että se on sillon joskus ollut täysi kusipää ja sille on tullut tosi huono mieli meidän säädöistä (joita se ei muuten itse halunnut puhua läpi), eikä hänellä ole mitään ketunhäntää nyt tässä, mutta tosi ikävät on hänen fiilikset.

Menin ihan vain että saan sanoa omalta osaltani tärkeät asiat ja siinä onnistuinkin. Sanaakaan se ei kuunnellut, aivan kuten ei silloinkaan.

Sillä on sairaus edistynyt ja kesän se oli toimintakyvyttömänä ja nyt ne on löytänyt massan sen aivoista. Kysyin mikä se on ja voiko sille tehdä mitään. Hän ei tiennyt ja sanoi että hänellä on yksi lääke, joka auttaa kaikkeen, ja se nyt tiedetään. Minä pyöräytin silmiä, kun ei se mari auta mihinkään kuin turruttamiseen ja se idiootti tietää sen itsekin.

Sitten se alkaa vonkaamaan, sitä kuinka kivaa meillä silloin oli ja olis ihan hurjan kiva jos voitais mennä siihen takaisin. Minä muistan vain sen paskan olon mikä sen tapaamisen jälkeen aina oli ja kysyn siltä, että onko sillä tarve vain saada joku lähelle. Se kiertelee ja kaartelee ja minä tiedän että sen ajatteli että minä olisin helppo. Selitän sille viidellä eri tavalla että ei tule onnistumaan, että en halua ja että en halua siksi ja miksi ja siksi. Minä en pidä siitä että minua yritetään säälillä saada ansaan.

Ei se uskonut tai kuullut, se sanoi että mieti nyt ja puhelin toimii aina ja täällä hän on.

Minusta tuntuu että se vain pelkää, se pelkää jäädä yksin ja se pelkää kuolla ja se haluaa minut saattohoitajakseen. Minä en ole sellaiseen kykenevä enkä haluakaan olla, en varsinkaan ex-ei-edes-poikaystäväni saati kenenkään muun. Tässä on itseään saatettu sinne haudan lepoon niin monta vuotta että en tarvitse muitakaan.

En minä oikeasti edes tunne Audiota, eikä se tiedä mitään minusta, ei se koskaan kysynyt tai kuunnellut.

Minä en ymmärrä sen mieltä. Ja minusta on kamala ajatella että voin olla niin julma, että toivon sille nopeaa kuolemaa.

Typerä ja suvaitsematon

Iskä kertoi minulle yhden tärkeän elämäntotuuden ihmisistä muutama vuosi sitten. Se menee näin:

"Älä luota ihmisiin. Tai oikeastaan, jos luottaa siihen että ihmiset ovat aika typeriä ja suvaitsemattomia, niiden kanssa tulee toimeen ihan hyvin."

Se, että olen kokenut sen todeksi kerta toisensa jälkeen on vain lujittanut tätä jokseenkin perinnöllistä elämänviisautta, jonka iskä on vuorostaan oppinut Ukkilta. Niillä on aikalailla samanlainen elämänkatsomus ja minä olen pudonnut samaan lokeroon. Tai kaivoon mahdollisesti, koska tästä ei ole paluuta.

Miksi nyt jaan tämän elämäni lakipykälän johtuu siitä, mitä tapahtui viime yönä.

Vaikka olinkin vielä jokseenkin kipeä ja pyjamassa koko päivän silmälasit päässä ja tukka takussa, sai kaveri houkuteltua minut baariin kaverinsa kanssa tunnin varoitusajalla. Tunsin sen toisen tytön yläasteelta, mutta en ole sen kanssa ollut tekemisissä. En kuulunut niiden supercooliin kauniiseen tanssiporukkaan, ja se on vieläkin vähän pelottava ihminen. Siis ei pelottava, lähinnä kyse on siitä että se on sellainen ihmisihminen, joka on pitkä, laiha ja kaunis, jolla on valkoinen täydellinen hymy ja kiharrettu blondi tukka. 

Mutta se oli tosi myös sellainen joka halusi lähinnä istua, juoda karpalolonkeroa ja olla hiljaa. Tanssilattialle ei voinut mennä ennen kuin siellä oli niin paljon porukkaa että se on vastoin logiikkaa, ja silloinkin piti mennä keskelle, koska se ei tykännyt siitä että sitä katsotaan.

Tämä ei nyt liity vielä mitenkään typeryyteen tai suvaitsemattomuuteen muuten kuin että minun teki mieli itseäni tai mahdollisesti sitä päähän, kun se ei tajunnut että sellaisella naisella kuuluisi olla itsetunto kohdillaan.

Loppuillasta puoli kolmen aikaan minä irrottauduin siis heidän seurastaan, koska hiljaa istuminen ei ole se asia josta maksan kymmenen euroa päästäkseni tekemään ja liityin muiden tuttujen seuraan. Kolmelta minut löysi lapsuudenkaveri, jolla on jo pitkään ollut jokin kummallinen ihastus minuun, mutta en saa siitä koskaan kiinni.

Se tanssii minun kanssa ja sitten tekstailee, tanssii ja tekstailee ja nauretaan sitä kuinka se on hukannut toisen tuttuni. Sitten alkaa hitaat ja minä katson kelloa että juu, hitaat joko mennään, koska minä vihaan hitaita ja minä vihaan sitä kiusallista hetkeä joka väkisinkin on tulossa jos niitä tanssii jonkun kanssa, joka ei täysin ymmärrä ja halua että on friend-zonella.

Mutta en pääsekään pakoon ja olen idiootti itse, olen aina. Se on kuitenkin ihan hauskaa, koska lauletaan Pinkin mukana ja nauretaan ja sitten se lopettaa ja se typerys suutelee minua ennen kuin tajuan tehdä mitään.

Ja vinkkinä kaikille: et ole kuoleva kala, etkä myöskään kykene syömään päätäni, miten suureksi suusi avaatkaan.

Se hymyilee typerästi ja 'jaa, voi vittu', ajattelen minä ja mennään hakemaan takit. Hukkaan sen hetkeksi ja kun se taas tulee niin se näpyttelee puhelintaan taas. Se kertoo että sen en-edes-tiedä-fuck-buddy-ehkä-on-off-nainen on laittanut viestiä ja hän soittaa sille ja sitten löydetään se kadonnut tuttu, jolla on kieli naisen kitalaessa (katso aikaisempi ohje) ja jostain syystä kainalossa naisten musta pikkulaukku. 

Sitten sanoo hän mies että fuck-buddy olis tossa läheisen kebabbilan edessä, mennään sinne. Juu mennään vaan sanon minä ja haluan lyödä sitä, koska tässä se ihmisten typeryys taas nähdään. Niin minussa kuin siinä.

Ja sitten laitan Matruusille viestiä että voiko se viedä minut kotiin ja ne tulee samalla kyydillä, koska se lapsuudenkaveri asuu lähellä minua. 

Kotona odotan että kello on puoli kahdeksan ennen kuin annan koirille ruoan ja mietin, olenko minä liian suvaitseva vai liian typerä.

Harjoitus puuväreillä

Halusin tietää osaanko vielä, ja kai se onnistuu näilläkin ihan hyvin kun jaksaa keskittyä. Pitkästä aikaa sain jotain aikaiseksi josta edes vähän pidän ja joka on edes minkäänlainen kokonaisuus. 

Pitäisi käydä ostamassa paremmanlaatuista valkoista mustetta, alkaa hermot mennä noiden valkomarkkereiden kanssa. Miksei niistä ainutkaan toimi kuten pitäisi, vaikka kolmea eri merkkiä löytyy?

Olen koiravahtina kotona kun porukat on venetsialaisia viettämässä jo tänään. Katson telkkaria, tai en oikeastaan, sen vain täytyy olla päällä. Muuten on liian hiljaista ja minä saatan hukkua.

Olen liian kipeä ollakseni itse savusaunassa ja terassilla istumassa tukka märkänä, tänään uhkasin yskiä mahalaukkuni ulos töissä. Minä vihaan flunssaa, vihaan sydämeni kyllyydestä. Se on kaksi-kolme viikkoa päällä, lähtee pois ja luulen jo päässeeni pälkähästä, ihan vain tullakseen takaisin, ähäkutti narrasin. 

Golden-coated brick to the back of the head

Kiurua on ihana nähdä, ihan vaikka lounaankin ajan. Se kun lähtee taas toiselle puolelle Suomenmaata, eikä sitä näe taas vuoteen.

Otan pelkän latten, vaikka piti ottaa ruokaakin. Se on ihana kahvila mutta panikoin, kun en näe mitä sieltä saa. Se on liian sekava ja päätän että syön myöhemmin. Nykyään syön taas aina myöhemmin, stressi ja kiire ja väsymys ja kuumuus kadottaa minun nälkäni ja olen taas laihtunut kaksi kiloa, vaikka juuri olin päässyt ihannepainooni.

Se syö salaattia ja jutellaan kaikesta hauskasta, minä kerron sille siitä että maanantaina on haastattelu vuoden ammatilliseen koulutukseen lastenhoitajaksi. Se on muodollisuus, minä pääsen sinne ja luulen että se on hyvä. Ainakin on viralliset paperit.

Sitten kello on jo liikaa ja minulla on kiire, mennään ulos ja olen juuri sanomassa hyvästejä, kun Kiuru näkee jonkun tutun. Ne juttelee ja juttelee, enkä minä voi vain lähteä.

"Juu, me leivotaan jotain uutta joka päivä", se tuttu sanoo ja siristelee silmiään vaikka on pilvistä. Ehkä sillä pitäisi olla silmälasit. "Harmi vaan että osa niistä on jotain 19-vuotiaita joilla on merkkilaukut olalla."

Minä piilotan vaaleanpunaisen Lacosteeni reiteni taakse ja mietin miten se voisi kokeilla puuteria pilkulliseen kaksikymppiseen naamaansa.

---

Luin aivan mahtavan Snarryn tänään töissä:

Clipped Wings kirjoittanut Teka Lynn

Pitkästä aikaa hyvä one-shot mielenkiintoisella juonella, joka oikeasti on juoni.

Kiertokulku

Minä kävin Tallinnassa, mukaan tarttui aniliinilaukku ja puuterikengät ja rypytetty paita joka roikkuu alhaalla niskasta. Ja viinaa ja mineraalimeikkejä ja After Eightejä, jotka laitoin lasiseen karamellirasiaan. Ne ovat lemppareitani.

Sitten minä olen vain ollut töissä ja töissä ja töissä enemmän kuin viimeiseen vuoteen, tänään oli ensimmäinen päivä kun olin siellä kuusi tuntia ja voisin itkeä, mutta se olisi säälittävää. 

Vielä säälittävämpää on yrittää kieltää itseään syömästä ylimääräleivoksia kun työskentelee kahvilassa.

Pikku hiljaa on siis tarkoitus lisätä noita työtunteja, aivan kuin ne eivät silti tuntuisi raskailta ja pelottavilta ja hankalilta. Oma vikani osiltaan, minulla tulee syyllinen olo jos istun alas tai en tee mitään, ja tuntuu että joka kerta kun menen sen virheen tekemään saan sellaisia katseita että enpä enää uudelleen tee. 

Ja kun vihdoin pyöräilen kotiin menen suoraan sänkyyn, koska muuhun en kykene.

Kaksipiippuinen juttu, koska toisaalta on niin väsynyt ettei jaksa välittää mistään paskaakaan ja lähinnä odottaa maailmanloppua, mutta toisaalta ottaa päähän. Suoranaisesti vituttaa se ettei kättä saa liikkumaan ellei ihan kiinnitä siihen huomiota että hojop, siinä liikkuu etusormi ja noin hienosti seuraa käsivarsi perässä kun vähän keskittyy. Pienellä viiveellä, mutta seuraa kumminkin.

Sillä liikkeellä tartunkin sitten kirjaan ja luen seuraavat kolme tuntia, kunnes voin taas mennä nukkumaan.

Enjoy life with OXXO

Haru muutti taas, minun pikkuveljeni muutti kauas. Melkein ainoa oikea sosiaalinen kontaktini muutti viiden tunnin matkan päähän ja minun on ikävä.

Yksinäisyys on minulle jokseenkin iso asia. Tämän maailman tosiasiahan on että jokainen on yksinäinen, mutta olen ymmärtänyt etteivät koko aikaa.

Minä olen aika lailla koko ajan yksinäinen, vaikka olisinkin ihmisten seurassa. Sillä lailla että minä kuulen mitä ne sanovat ja näen ne, mutta ne eivät näe eivätkä kuule minua.

Se on minun vikani, se että olen niin yksinäinen aina. En osaa olla täysin avoin ja jos olen avoin, ei kukaan halua sitä kuulla. Ei kukaan jaksa kuulla että toisen elämä ei juurikaan ole elämisen arvoinen. Ne mieluummin kuulevat hassun tarinan siitä miten suutuin berliinimunkille tänään aamulla, tajuamatta sitä että siinä on syy että syytyin pullalle, syy joka ei johdu siitä typerästä vaaleanpunaisesta pumedasta joka ei vain halunnut tarttua kiinni.

Minä en myöskään osaa hankkia ystäviä, minä en vain ymmärrä sitä kaaviota jota kyseiseen toimintoon vaaditaan. Ja kun kavereita ei tule lainkaan lisää, mutta entiset jäävät taa, jää lopulta aikalailla yksikseen. Ja ystävien hankkiminen on oikeasti vaikeaa jos ei tapaa ihmisiä vähän väkisin melkein päivittäin, sillä lailla kun opiskellaan. Töissä se on vähän eri asia, työkaverit ovat työkavereita enemmän kuin luokkakaverit vain luokkakavereita. Tai niin minä ainakin luulen.

Harrastuksissakin ihmiset ovat vain toisia ihmisiä ellei kyse ole joukkueurheilusta, jossa altistutaan toisten seuralle väkisinkin. Voin sanoa että hyvin harva löytää sydänystävän tai edes kahvikaverin keramiikkakurssilta, niin ei vain tapahdu.

Ihmiset ovat niin monimutkaisia.

Päätä särkee kun itkee koko yön

Tässä on nyt mennyt eilinen ja tämä päivä persiilleen, niin että retkahdin mahdollisesti taas pidemmän tauon jälkeen ja tulin tänne synninpäästölle. Jotkut ihmiset osaavat olla todella paskamaisia, ja minä osaan olla yliherkkä. Toisaalta onpa otollinen hetki kirjoittaa aiheesta, joka on pyörinyt päässäni jo jonkin aikaa. Olen vain vähän paininut sen kanssa etten anna tähän väärää kuvaa, mutta luultavasti en onnistu.

Tässä tulee nyt viiltelyyn liittyvää asiaa ja aika pitkä teksti, joka ei välttämättä ole ihan kaikkien kuppi teetä. Jos yhtään olet utelias asiasta, lue kuitenkin ihmeessä, ja kysyäkin saa jos joku jää mietityttämään.

Aina kun olen Homssun kanssa tämä nousee mieleeni. Varsinkin kesällä kun topit ja shortsit tulee kaapista esiin, eikä paljaita käsivarsia saa piiloon kuin lämpöhalvauskuoleman uhalla.

Sekin viiltelee ja luulisin että jopa aktiivisemmin kuin minä, mutta sen arvet ovat aina ohuita, eivätkä niin pitkiäkään. Sellaisia mitä itse kutsun pintanaarmuiksi, vaikka oikeasti ne ovat kai jo haavoja. Silloin kun minä teen sellaisia, teen niitä paljon ja päällekäin, niin että ne luovat laajan verkon reiteen, joka kirvelee ja sattuu koko seuraavan yön ja päivän. Mutta minä teen niitä aika harvoin, silloin kun kipu on tärkeämpää kuin jälki.

Minulla on viiltely lähtenyt useamman kerran vähän lapasesta kai, sitäkään en oikein osaa (lue: halua) myöntää. Jo viiltelyn alkuvaiheissa koin suorituspaineita, siitä etten ole siinäkään tarpeeksi hyvä. Yläasteella huolestuin siitä että jos joku näkisikin minun jälkeni, ei minua otettaisi vakavasti vaan joutuisin niiden 'huomiohuorien' lokeroon. Kukaan ei niitä kyllä silloin nähnytkään, turhaan huolehdin, mutta se ei silloin auttanut kun teinihormoonit huutavat etten osaa sellaistakaan tehdä. Sekään ei auttanut kun kävin juttelemassa hoitajapsykologien kanssa ja ne eivät ottaneet minua tosissaan kun olin leikannut ison hakaneulan ulos käsivarrestani kynsisaksilla.

Pahinta oli kun koulussamme alkoi kiertää sivusto, johon itseään viillelleet ihmiset postasivat kuviaan. Kolmetoistavuotiaan aivoilla sitten tuijottelin kuvia kokonaan avatuista käsivarsista ja jaloista, niitä en kyllä ikinä unohda. 

Hassua sanoa, mutta viiltely on vähän kuin anoreksia, siihen jää koukkuun ja aina haluaa parempia tuloksia, koskaan ei ole tarpeeksi hyvä. Usein ne kulkevatkin käsi kädessä, mutta minä olen liian laiska sairastuakseni anoreksiaan ja liian monta bulimiaterveystietotuntia läpikäynyt aloittaakseni sitäkään rundia. Minä pidän hampaistani.

Joka tapauksessa, kaikki se on johtanut siihen että minulla on arpia ympäri kehoa; vasen käsivarsi, oikea reisi, pohkeet, lonkat, vatsa ja muutama muu paikka. Pisin arpeni on viisitoista senttimetriä pitkä ja puolitoista leveä, levein kaksi ja puoli senttiä, pituudeltaan seitsemän senttiä. 

On niitä pienempiäkin, sen verran että käteni ja jalkani näyttävät siltä kuin olisivat käyneet paperisilppurin läpi. Harvoin lopetan viiltelyn ennen kuin olen tyytyväinen tulokseen, koska tärkeintä viiltelyssä minulle useimmiten on jälki, minä tarviten sen paksun, pinkin arven joka jää koholle vielä seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Koska minun täytyy muistaa. Muistaa että minuun on sattunut tai joku on satuttanut minua, muistaa että olen ollut vihainen itselleni, että olen ansainnut sen, että joku toinen on ansainnut sen. 

Lisäksi minulla on aina viiltelyn jälkeen tyhjä olo, sellainen robottiolo, ettei millään ole väliä, minulla ei ole väliä. Se auttaa hoitamaan arkirutiinit loppuun niinä päivinä kun muuten makaisin lattialla pallona haukkomassa henkeä.

Viiltelyhän vapauttaa endorfiiniä, joka vaikuttaa kipulääkkeen tavoin ja tuo ilmeisesti myös joillekin mielihyvää. Itse en sitä ole kokenut, ainakaan selkeästi.

Minä en enää jaksa juuri peitellä arpiani, ne ajat ovat ohi. Ainoastaan tuoreiden haavojen paranemisajan heitän pitkähihaista niskaan, mutta muuten en vaivaudu. Jos ne häiritsevät jotakuta, se on hänen ongelmansa eikä minun. Minä olen sitä mieltä, että ne ovat osa minua aivan yhtä lailla kuin ulkonevat kulmahampaani. Kalliilla hoidolla ne saisi molemmat korjattua, mutta miksi hitossa minä niin tekisin - siis sen lisäksi etten ole miljardööri.

Joissain asioissa kylläkin pistän ihan suosiolla pitkähihaisen päälle oman etuni vuoksi, esimerkiksi silloin kun käyn lapsia kaitsemassa. Lapsethan eivät välitä paskaakaan, korkeintaan kysyvät jotta mitä noi on? ja siihen minä vastaan ihoa tai arpia. Sitten ne kohauttavat olkiaan ja asia on sillä selvä ja jatketaan merirosvoilua. Mutta kun lapset kertovat kyllä aikuisillekin ihan samanlaisella huolettomuudella, ja vanhemmat osaavat olla vähän hulluja. 

Lisäksi parturikampaamossa pidin useimmiten 2/3hihaisia, koska siltä osalta vain sisäranteessani on noita suoneenasti-arpia, ja nekin ovat jo hopeaisia. Kahvilassa menee ihan t-paidat ja taidemallina kekkuloidaan bikineissä.

Mutta pääasia on etten minä häpeä niitä, salaa olen toisinaan vähän ylpeäkin. Ne muistuttavat siitä kuinka paljon olen kestänyt ja vieläkin porskutan. Välillä vähän huterasti, mutta porskutan kuitenkin.

Ja suurin osa ei edes välitä paskaakaan. Tämä on aika tärkeä asia, jonka haluaisin nyt tehdä selväksi; hyvin harva välittää paskaakaan. Yhtä harva niitä edes huomaa tai kiinnittää mitään huomiota. Ja jos huomaakin, niin teeskentelee ettei näe, ja se käy minulle aivan hyvin. En minäkään tuijota niiden käsivarsia.

Minä en kannusta ketään viiltelemään ja toivon että jokainen ihminen on minua fiksumpi ja tajuaa ettei itsensä vahingoittaminen ole kilpailu omaa kroppaansa tai ketään muutakaan vastaan, eikä koskaan hyvä ratkaisu. 

Jos kuitenkin olet tähän hölmöyteen jo eksynyt etkä osaa, halua tai muuten koe kykeneväsi lopettaa, haluaisin kertoa muutaman pointterin näin yli kymmenen vuotta 'harrastaneen' suusta, ihan vain tehdäkseni asian turvallisemmaksi (juu voi luojat, siinähän yrität):

- Aina desinfioi kaikki käyttämäsi välineet sekä iho. Näin vältät tulehdukset jotka voivat olla jopa hengenvaarallisia hoitamattomina.

- Älä käytä samaa terää kahta kertaa peräkkäin, ja hankkiudu niistä turvallisesti eroon.

- Käytä sanitaarisia sidontavehkeitä, niitä saa hyvin helposti ostettua apteekista ihan ilman kysymyksiä.  Ne löytyy usein sieltä laastareiden läheisyydestä. Kaiken maailman vessapaperi- vanulappuhörsötykset eivät ole hyväksi, ja voivat nekin johtaa tulehdukseen. Aina käytä tuoreita ja uusia sidetarpeita.

- Tämä nyt on minulta täysin tekopyhää sanoa kun en sitä itse noudata, mutta aina mieluummin viiltele vaakatasoon, sillä lailla on paljon pienempi mahdollisuus osua suurempiin verisuoniin.

- Jos nyt sitten satutkin menemään liian pitkälle, mene sinne ensiapuun. Ne voivat olla siellä kylmäkiskoisia ja jopa ilkeitä ja niitä vituttaa että sinne tulee ihmisiä jotka ovat itse itselleen sellaisia aiheuttaneet, mutta niiden tehtävä on auttaa sinua ja parsia takaisin kokoon. Ja eipä siitä ole haittaakaan että kyrsiintynyt hoitaja tyrkkää käteesi kasan hae-idiootti-apua -pamfletteja.

- Niin ja sitten tärkein tietenkin on että kerro asiasta jollekin ja voi olla että jossain vaiheessa et enää koe viiltelyä edes tarpeelliseksi kun voit puhua asiasta. Mieluummin ihmiselle siis, koska vaikka Memer hyvin usein on samassa huoneessa kanssani, se ei osaisi tehdä mitään muuta kuin tapittaa minua jos pyytäisin sitä heittämään minut terveyskeskukseen kun olen kuolemassa verenhukkaan.

- Ja haluaisin vielä mainita että aina voi kokeilla niitä korvaavia menetelmiä, mutta itse koin että ne ovat pelkkää paskaa. Lopettaminen on helpointa silloin kun et vain tee sitä. Itse menen useimmiten nukkumaan.


-----

Ja tervetuloa uusi lukija!

Henkilökohtaisesti valehtelen itselleni joka päivä

Tunnustan, tunnistin itseni videosta. Pahin houkutus on tietysti nettikaupat, juuri nytkin minua odottaa postissa ihana palleropaketti vaatteita member.comilta. Haen sen huomenna, kokeilen päälleni niistä joka-ikistä ja olen ikionnellinen. Kunnes tarvitsen jotain oikeasti kaupungilta, copic-tusseja tai ruokaa tai ripsivärin. Hupsiskeikkaa, mukanani kotiin pääsee moni uusi ja ihana vaate ja kenkäpari ja kirja, koska minä tarvitsen niitä.

Oikeasti en, paitsi tietenkin kirjoja, koska kirjoja ei koskaan voi olla liikaa. Eikä kenkiä, minulla on 37 paria kenkiä ja tällä hetkellä tarvitsisin muutamat lättäpohjaiset, ihan oikeasti.

Uusista ihanista tavaroista tulee hyvä olo, vaikkei se ole sen terveellisempää kuin viiltelykään. Ei ainakaan silloin kun ei oikeasti ole sitä rahaa jolla ostelisi mielin määrin.

Ihan kuulkaa oikeasti on!

Minulla on näyttely. Kahvilassa se on, mutta näyttely kumminkin ja voi hurja että nyt vähän jännittää ja vatsanpohjaa kutittelee. Olen sen verran epävarma näitten luomusteni kanssa että totta kai kauhulla mietin inhoavatko kaikki niitä, koska olen melko lailla vielä aika surkimus ja paljon olisi parannettavaa ja enhän minä ehdi tekemään kahtakymmentä (kahtakymmentä!) uutta, täydellistä työtä siihen mennessä. Minun täytyy viedä vanhempiä töitäni, ja niissä on vielä enemmän virheitä.

Mutta silti, mikä on tämä mahtava olo!?

You is gone

Juotu on ehkä enemmän kuin tarpeeksi, mutta haittaako se kun on pitkästä aikaa hyvässä seurassa. Istutaan puistossa Homssun ja sen siskon ja naapurin pojan ja monen monen muun kanssa, osaa en edes tiedä, mutta minulla on ollut ihanaa ja ilta on kaunis.

Ja sitten hyökkää kauan muualla ollut tyttö Homssun siskon niskaan halauskuristusotteella ja minä hymyilen myös, koska sen naama on vain viiden sentin päässä omastani, kunnes niskaani pitkin hiipi tunne ja minä tiedän, tiedän että Hesalainen on siellä myös.

Siellä se kävelee sillä laiskalla, puolelta toiselle heiluvalla tyylillään, jolla se yrittää kertoa koko maailmalle että on huoleton eikä välitä paskaakaan. Minusta se näyttää siltä kuin se yrittäisi suojella itseään siltä ettei kukaan muu välitä paskaakaan.

"Miki!" Se huudahtaa, tai jotain siihen suuntaan, koska en minä oikeasti edes kuuntele. Minä kiehun siinä samassa raivossa ja loukkaantuneisuudessa joka on pyörinyt mahassani ja päässäni viimeiset kolme viikkoa joina se on päättänyt olla muistamatta lupaustaan ottaa yhteyttä. 

Tuijotan sitä tyhjänä en tiedä kuinka kauan, voi olla että minuutin tai vain sekunnin sadasosan, se on sellainen hetki jolloin aivot käyvät niin nopeasti ettet edes tajua ajattelevasi, koska et oikeasti ajattelekaan, et ainakaan järkevästi.

Niinpä se mitä minusta tulee ulos on: "Ai kato olenk mä sittenki elossa vai?!" ja läimäytän molemmilla käsillä olemattomia rintalihaksiani sellaisella gangstaliikkeella etten ihmettelisi vaikka joku vetäisi kohta aseen esiin ja ampuisi minut, ihan vain kaiken naurettavuuden takia.

Mutta sitten minä pyörähdän ympäri ja jätän sen ihmettelemään taas miksi minä käyttäydyn kuin viisivuotias, koska heaven forbid, se ei ikinä tee mitään väärin, saati sitten pyydä anteeksi.

Minä olen mieluummin aitojen ihmisten kanssa, en enää edes jaksa. Ja jo se ettei se kysy mitään kertoo ihan tarpeeksi, ei se ihminen välitä paskaakaan että ollaan vuosikymmen oltu kavereina, osa siitä jopa ystävinä.

Minä olen vain niin idiootti, etten vain osaa pistää välejä poikki vaikka aina saa paskaa niskaan, kun ei suostu ymmärtämään että se toinen on korvannut minut muilla. 

Se on se ystävättömyyden syndrooma, että kun kerran on sellaisen saanut ei siitä haluaisi irtikään päästää, sitten on taas yksin. Ja kukaan ei oikeasti halua olla yksin, sanoi ne mitä tahansa, sellaiset on valehtelijoita. Mahdollisesti niin yksinäisiä valehtelijoita, että ne yrittää vakuuttaa itsensä ihmissuhteiden tarpeettomuudesta.

Kuulostan niin pikkumaiselta ja sellainen olenkin, mutta haluaisin olla sellainen ihminen joka kohauttaa olkaa ja jatkaa matkaa kun joku toinen toteaa että on löytänyt parempaa seuraa. Olihan minullakin todellisuudessa Hesalaista parempaa seuraa siinä, hauskempaa kuin on ollut aikoihin.

Koko ongelmahan kumpuaa lapsuudentraumoista, olen aina ollut melko lailla yhtä sosiaalisesti kyvykäs kuin käytöshäiriöinen, yliujo ihmislapsieläin vain voi olla ja aina saanut näpeilleni kaveriasioissa, ihan siitä saakka kun istuttiin kerhohuoneessa neljävuotiaana ja laulettiin Jumalan kämmenellä kolme kertaa päivässä.

Sen takia olen aina ollut jokseenkin mustasukkainen ystävien ja kavereiden suhteen, kamalinta mitä kaveri voi seurassani tehdä on luetella kaikki hauskat asiat joita lähiaikoina on tehnyt kaikkien muiden kanssa. Ihan vain koska se tarkoittaa etten minä koskaan yllä samaan ja tiedän sen, ja tiedän senkin ettei se ole minua ajatellut aikoihin ennen kuin laitoin sille viestiä -- sen jälkeen kun olin kolme päivää miettinyt että uskallanko, kehitellyt ja hylännyt päässäni kymmenittäin erilaisia lausemuotoja yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä: 

"Moi, mitä teet tänään?"