Uusissa paikoissa on aina se pelko että jää yksinäiseksi. Minä en haluaisi jäädä yksinäiseksi, enkä haluaisi olla se joka unohdetaan kutsua yhteisiin menoihin. Yritän olla sosiaalinen ja puhua ja unohtaa etten oikeasti jaksaisi. Ei aina auta, olen niin jäykkänä muutoksista että hyvä kun suupieli nykii.
En enää koskaan halua asua asuntolassa pienessä kahden hengen huoneessa. Kymmenen neliön huone jossa on kaksi sänkyä ja kaksi työpöytää ja yhteinen vessa. Minä vihaan sitä että huonekaverini - joka on kyllä muuten ihan mukava - haluaa herätä joka aamu seitsemältä kun meidän ei tarvitse olla missään ennen varttia yli yhdeksää. Paikassa jonne kävelee 30 sekuntia. Ja sitten se torkuttaa. Mulla on aina niin huono omatunto siitä kun käyn aamulla suihkussa, et kai sä herää siihen? Ei, en, herään siihen kun torkutat kolme kertaa aivan liian aikaisin aamusta.
Mutta en minä mitään ääneen sano kun se on kerran ihan herttainen tyttö muuten, enkä ole tässä kuin kaksi viikkoa ennen kuin saan oman rivarinpäätyni ja Memerin tänne. Sitten minun ei enää ole väliä vaikka olisinkin vähän yksinäinen, kunhan en enää ole yksin.
