Erakkosusimetsäläinen

Istutaan mökin valtavassa olohuoneessa ja katsotaan Bridget Jonesia, minä en tosin pysty kunnolla, myötähäpeä on aivan liian suuri. Vaikka olenkin elokuvan nähnyt jo ainakin kaksikymmentä kertaa. 

Eilen hiihdin ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen, pääsin eteenpäin jopa kolme kilometriä kaatumatta ennen kuin hiestä märkänä kiipesin 56 porrasta takaisin mökkiimme ja suoraan suihkuun. Käsivarret muistuttavat jomottaen kuinka rupukunnossa olen, annan peilin huurustua ennen kuin katson siihen.

Maisemat ovat niin upeat että jään tuijottamaan niitä tahtomattanikin. Keskellä valtavaa jäistä järveä on niin hiljaista että minua naurattaa, vain tuuli on seuranani kun kaadun koskemattomaan hankeen ja liikutan käsiäni ja jalkojani yhteistuumin. Sitten makaan hetken ja tuijotan täysin sinistä taivasta yrittäen päättää onko tämä totta vai ei. Kun en minä ole ikinä näin onnellinen ollessani näin yksin. 

Seison keskellä vyötärönkorkuista lunta kädet lanteilla ja rautalapio vieressä, yrittäen päättää parasta paikkaa. Kuka sanoo ettei aikuinen ihminen muka saisi kaivaa lumiluolaa? Minähän nimittäin sellaisen teen, niin ison että mahdun makaamaan siinä pitkittäin ja poikittain, melkein jopa istumaan ellei maa tulisi niin pian vastaan. Otan siitä kuvan ja lähetän kaverille joka kiusoitteli minua viikonloppureissunsa mahtavuudella, tätähän ei mitkään kännit voita!

Rantasauna on liian kuuma ja jätän oven auki vaikka lattia on vielä vähän jäässä, heitän paljon vettä kiukaalle ettei ilma olisi enää niin kuivaa. Sitten minä istun siellä kaksi tuntia nauttien auringonlaskusta, joka näkyy suoraan huuruisen ikkunan läpi. Lauleskelen yksinäni disneylauluja ja lastenlauluja, koska en osaa muita, juon kaljaa ja haaveilen että minulla olisi joku seuranani. 

Get a grip, make a trip

Huomenna lähden aamu kuudelta matkalle oikein korkealle lappiin, missä erämieheilen viikon verran. Olen siellä luultavasti ilman nettiä, jotenkin se kuuluu henkeen. 

Aion samoilla metsissä ja maadoittua pitkästä aikaa oikein kunnolla, on jo pitkään ollut niin irrallinen olo. Lapin puissa on monissa hyvin vanhoja henkiä, uskoisi niiden olevan tarpeeksi kärsivällisiä kuunnellakseen viikon verran murheitani. 

Onnistuin pakkaamaan kaiken tarvittavan puolessa tunnissa, sen on pakko olla ennätys. Ei nyt sentään liioitella, olen miettinyt mukaan tulevia vaatteita jo viikon verran päässäni, muuten en ikinä pääsisi ulos ovesta tarvittavassa ajassa. Vielä kriiseilen huomisten matkavaatteiden puolesta, niiden kun täytyy olla mukavat, eivät saa puristaa mistään. Mutta ei ne liian rentut saa olla koska täytyy pysähtyä syömään jossakin. 

Memer menee hoitoon Isosiskolle ja kasvit kastelen vielä tänään jos muistan. Ne ovat ennenkin pärjänneet kuukauden kastelulla, minulla on ihmekukkia. Kai ne tietävät että unohdan kuitenkin ja säännöstelevät mystisesti kokonaisen kuukauden paria desiä elinnestettään. Paitsi viimeisin bonsaini, joka eli vain kuukauden.

Hmm, mitähän vielä? Kamera ja ipod on latauksessa, kirja ja piirtovehkeet messissä ja toiset kengät pussissa.

Valmis!

Miinus

Minuun sattuu, on sattunut jo useamman päivää. Se on onttoa kuminaa sisälläni, kuin minä olisin itse loppumaton tyhjyys.

Eilen yöllä olikin ihan kivaa, kaipaan sitä tunnetta takaisin. En tiedä mihin se katosi nukkuessani, miksi se aina katoaa ennen kuin ehdin tarttua siihen kiinni niin lujaa ettei se enää pääse karkuun.

Tänään vain makaan sikiönä lattialla ja tahdon huutaa, mutten huuda kuitenkaan, koska mitä hyötyä siitä oikeasti olisi?

Jonain päivinä ei vain jaksa olla urhea.

Headlock

Katson kännykkää kymmenettä kertaa, avaan tietokoneen ja kirjaudun facebookiin, ihan vain tarkistaakseni. Olen odottanut koko päivän, eilisenkin. Ihan vain viestiä, jotain merkkiä siitä pitääkö se lupauksensa vai unohtiko se minut heti keskustelumme jälkeen. Pelkään, koska olen niin helposti unohdettavissa, olen aina ollut, pelkään niin paljon. Joskus pelkään että kaikki unohtavat minut, aina siihen pisteeseen asti että haihdun ilmaan kuin savu.

Humisee

Olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, että pohdin suurta kysymystä; mennäkö nukkumaan neljäksi tunniksi vai valvoa koko yö ettei tarvitse yrittää herätä tarpeeksi aikaisin ehtiäkseni parturi-kampaamoon.

Miksi nukkumisen pitää olla niin vaikeaa?

Olin tänään lääkärissä, se haluaisi nostaa essiä taas kahteenkymppiin ja antoi ketipinorin tilalle melatoniinia, ei kuulemma pitäisi tehdä niin tokkuraiseksi. Jää nähtäväksi.

En ole edes korottanut essiä viiteentoista niin kuin edelliskerralla sovittiin, en tahdo. En vain halua.

Haluan kaikista lääkkeistä eroon, vaikka tiedän ettei se välttämättä ole elämäni fiksuin päätös.

Eilen oltiin Harun kanssa baarissa tanssimassa ja tänään - krapulasta piittaamatta - on ollut ihan hyvä päivä.

Olen hemmotellut itseäni yaoilla viime päivinä, tässä yksi ehdottomista lemppareistani. Siitä on tehty elokuvakin.

Ai no kotodama piirtänyt Konno Keiko

Enjoy!

Whoopsiedo

Annan periksi, olen pahoillani. Olen luonnostani valittaja, sellaisena kai sitten pysynkin. On silkkaa valehtelua sanoa että olisin kokenut ihmeparantumisen ja voisin keskittyä elämän ihanuuteen, ei tämä sairaus niin toimi. Se menee ympyrää, minä siis. Olen kuin vuoristorata, se Linnanmäessä oleva vanha nariseva yksilö. Välillä menen ylös, kiipeän oikein korkealle huipulle ja katselen sieltä hetken maisemia innoissani, kunnes putoan rymisten ja kolisten takaisin aivan pohjalle. 

Joten hahaa, aion jatkaa kuten parhaakseni nyt näen. Kirjoitan siitä miltä tuntuu ja useimmiten olen kuitenkin pelkkä melankolinen möykky. Piirroksiani ajattelin kyllä vieläkin laittaa, se on hauskaa, tunnen oloni itsensäpaljastelijaksi. Onkohan se ihan hyvä juttu?

Vanhoja tekstejä poistelen silti, tahdon tulostaa ne ja laittaa itse nitomaani kirjaan jonka tein vuosi sitten. Siten saan ne helpommin samaan aikalinjaan kuin päiväkirjani, eivätkä ne katoa tietokoneeni mukana. Lisäksi tarvitsen jotain jota voin pitää kädessäni, jotain todellista.

Olen lukenut tässä Game of Thronesia, olen kakkoskirjassa nyt. Katsoin ensin sarjan ja rakastuin ikihyviksi. Odotan todellisen fanitytön innolla kolmoskauden alkamista ensi kuun alussa cmorelta. Aion istua sohvalla tasan kun se alkaa, ihan vain kuolatakseni Robb Starkia ja Jon Snowta.

Nukkumine on vieläkin viholliseni. Sekä sänkyyn meneminen että herääminen on täyttä taistelua, eikä kumpikaan auta ylitsepääsemään toistaan. Ketipinoria minä vihaan, mutta ilman sitä en nuku ollenkaan. Kokeilin ja valvoin 24 tuntia ennen kuin luovutin ja nappasin puolikkaan pillerin.

Minun on pakko pilkkoa yksi pinkki pilleri pienempiin osiin, kokonaisella nukun vuorokauden. Joskus en tosin välitä.

Huomenna on aika lääkärillä, tarvitsen uuden B-lausunnon.

Tänään näin revontulia

Joskus minä inhoan ihmisiä niin paljon. Sitä että tässä maailmassa niitä riittää yli seitsemän miljardia ja silti minä olen aina niin yksinäinen. Joskus minä en jaksa välittää, yritän väittää ettei se haittaa - minähän viihdyn yksinäni. Kun olenkin kavereideni kanssa saatan laskea siitä leikkiä.

No mitäs sul kuuluu? Mitäs oos tehny lähiaikoin?

Nooh, tiiäthä sää. Ollu tietokoneel ja lukenu, empä paljo muut.

Ja vielä virnistät perään. Ei ne siitä välitä kun en minäkään mukamas, ne nauraa ja kertoo ketä kaikkia ne on tavannut ja missä käyneet, mitä nähneet ja kuinka viime viikonloppu meni juhliessa. 

Eniten inhoan itseäni kun istun koko päivän tietokoneella lukemassa, facebook auki tunteja muttei kukaan sano minulle mitään, ei ainutkaan niistä 200 naamakirjatuttavasta. Minun on pakko laittaa se sivu aina kiinni, ihan vain avatakseni sen uudestaan ja todetakseni että ei, ketään ei vain kiinnosta.

Tämän tein joskus viime vuoden syyskuun puolessavälissä, kun olin lukenut Kotiopettajattaren romaanin. Niiden naamat ovat vähän littanat.

Kaikkein herpaannuttavinta oli se kun Womba tuli poikakaverinsa kanssa kahville ja tukanleikkuuseen, ja vitsailin siitä kuinka olin luuserina lauantaina valvonut seitsemään aamulla katsoen animea, juoden puolitoista pulloa punaviiniä ja tanssimalla yksikseni.

Kuulostaa aika yksinäiseltä.

Mä olen yksinäinen ihminen, minä nauran, sitä me yksinäiset ihmiset tehää.

Womba nauraa kanssani mutta lääkäripoikaystävä vain tuijottaa minua niillä silmillään ja minä nielaisen, koska tajuan että se juuri kuunteli minua. Ja koska kukaan ei koskaan oikeasti kuuntele minua, se on pelottavaa.

Kaadan niille äkkiä toisen kupin teetä ja vaihdan puheenaihetta, tarjoan pullaakin.

Se ei auta että itse pelkään sitä kun joku viimein kuulee mitä oikeastaan puhelenkaan. Olen tottunut liikaa siihen että voin laukoa totuuksia vitseinä joihin kukaan ei tarraa. Sekin on puolustuskeino, joka ei pidemmän päälle ole kovin hyödyllinen.

Jos ei osaa olla rehellinen muille niin kuinka voisi olla itselleenkään?

Ahdistaa taas kaikki kaikkialla, eilen yöllä viiltelin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja tunsin sen ihanan tyytyväisyyden tunteen joka on niin kiero etten osaa kunnolla edes selittää. Se on sitä että minä saan aikaiseksi jotain, ihan itse, paremmin kuin kovinkaan moni. Se että minä osaan tehdä avohaavoja niin että sattuu ja imeä siitä sen kaiken kivun irti kuin siinä olisi jotain ylpeyttäherättävää.

Aina kun katselen arpiani tunnen tyytyväisyyttä ja jonkinlaista epämääräistä kokonaisuutta.

Ainakin olen ulkoa yhtä hajalla kuin sisältä, sitä se kai on, vaikkei sitäkään kovin moni näe.

Olen päättänyt vähän taas ryhdistäytyä blogeilun suhteen, toivon vain ettei tietokoneeni simahda kokonaan.


En tiedä miksi kidutan itseäni shoujomangalla. Yhyy miksei kukaan rakasta minua samalla tavalla kuin Hiyorin rakastaa Hirosea?!