Haru ja Miki keskustelee rasismista

Haru: Go to sleep you oh you. G night

 

Miki: i'm going i'm going

just not tired.

 Same

aaand i was watching the american big brother episode with all the racism.

and it lasted for TWO HOURS

and those girls should be slapped.

Didn't watch the thing but it sounded pretty incredible how they treated her

yeap

I don't understand racism do u write it like that racism

Though I am prejudjiced over swedish folks...

 But I count that as a Finn thing

yeah it's racism. i dont get it eather.

it is.

it's been woven in to us.

like treeroots.

all wonky.

:D:D

But it's more like rivalry

yeah, there is a difference.

it's likebetween two cities or hockeyteams

But to think that some folk are different 'cos their skin is darker

Or something less

Don't make sense

yeah. how can u justify being mean to someone for that kind of a reason?

u know, i hate you 'cos you got a big nose.

It's all very strange

that's it. that's the reason.

 Oi

i don't like your nose. hide it.

My nose isn't that big

it makes me have nightmares.

*runs away sobbing*

and because your nose is soo huge, my life sucks and i don't have a job

and that's also the reason for the on coming apocalypse.

With these thoughts I leave and bid you good night madame

just sayin'

Yes... I shall now rest my weary head, thus it's filled with evil plans of destroying the world as it lays

Mwaha

mWAHA

MWAHAHAHAHAHAHAHAHAAAHAHAAAAAA

yes yes.

just go rest you big ass nose.

and give us one night to live.

I just might be feeling as generous to give you one last night. Then after you shall fear the revenge of me

And my big ass nose

Btw I got to beating alduins ass at skyrim

And sucked

So freaking bad

I died like ten times before I decided to try it later

sounds fun.

Sano "Juusto"

Minä olen pitkään miettinyt, miksi sosiaalinen kanssakäyminen uusien ihmisten kanssa on niin uuvuttavaa. Miksi se on niin vaikeaa jutella ja hymyillä ja nauraa, ihan vaikka oikeasti on hauskaa ja mielenkiintoista ja hupaisaa. Kolme tuntia jo imee minut aivan kuiviin, kuusi tuntia ja minulla on päänsärky, ahdistus ja naamaani sattuu, kuin sen lihakset olisivat jo kaikki päättäneet että hymyily on täysin turha harrastus, kun kerran voi murjottaa kulmat kurtussa niin paljon mukavammin.

Kuusi tuntia aktiivista sosiaalisuutta tarkoittaa seuraavaa vuorokautta mahdollisimman yksinäisissä ja suljetuissa merkeissä, mieluiten tietokoneen, television ja koiran kanssa. Ruokakaan ei ole pahitteeksi. Kaikkein tärkeintä on, ettei tarvitse kuunnella vakavissaan yhtään ketään.

Vaikeinta on kestää ne kolme tuntia, jolloin se uupumus vain kasvaa ja kasaantuu. Se miten tilanteesta voi irrottautua huomaamattomasti, miten sanotaan kohteliaasti ja hienotunteisesti että minä haluan nyt heti kotiin. Lopulta huomaan vain vähän niinkuin töksäyttäväni sen keskelle pientä hiljaisuutta ennen kuin pakenen pimeyden pehmoiseen linnaani turvaan.

En minä välttämättä jännitä uusien ihmisten tapaamista siinä perinteisessä mielessä. Ei minun käteni tärise tai perhosia lentele vatsassa, saati sitten mitään norsuja tömistele. En minä hermohikoile tai ole erityisen levoton. Minä hermoilen unissani, näen sellaisia kummallisia painajaisia, jotka eivät oikeasti ole painajaisia, mutta hipovat sitä rajaa. Toinen saattaa olla että heräilen yön mittaan tunnin välein ja olen sitten kiukkuinen seuraavana päivänä. Se ei erityisemmin helpota hymyilemisen ja juttelemisen komboa, jos sekaan heittää sarkasmia ja kyynisyyttä ja lasersäteitä.

Ja tervetuloa taas uusille lukijoille!

You is kind, you is smart, you is important

Minä vihaan sellaisia Positive Thinking -päivityksiä facebookissa. Sellaisia kun kaverit jakaa kuvia joissa lukee täysin tyhjänpäiväisiä asioita, kuten "rakasta itseäsi koko sydämestäsi" ja "elä joka päivä täysillä" tai "löydä syy hymyillä tänäänkin". Sellainen saa minut vetämään naamani ruttuun ja rullaamaan alas niin nopeasti kuin suinkin tietokone sallii.

Minä en pidä siitä että minua kehotetaan olemaan onnellinen, varsinkin silloin kun olen kivuliaan tietoinen siitä, etten ole. Ja luulen etteivät niitä postaavat ihmisetkään ole oikeasti, sen takia he tuntevat pakonomaista tarvetta vakuutteluun.

Minä silti uskon siihen, että ihmisen pitäisi opetella rakastamaan itseään. Koska tottahan se on, että suurimman osan meistä täytyy se opetella, kun se ei tule luonnostaan. Siihen minä en kuitenkaan usko, etteivät muut voisi rakastaa sinua, jos et itse rakasta itseäsi. Se on itse asiassa oikein hyvä asia ihmiselle, joka vasta opettelee, jos lähellä on joku näyttämässä esimerkkiä. Joku joka voi kertoa mitä rakastaa sinussa, jotta voit itsekin löytää ne asiat joita rakastat itsessäsi.

Minä uskon siihen, että ihmiselle on tärkeää elää joka päivä. Haluaisin huomauttaa, ettei eläminen ole niitä kohokohtia, niitä suuria hetkiä kuten kumppanin löytäminen tai työn saaminen tai kallis matka Balille. Eläminen on sitä että nukkuu, syö ja liikuttaa sormiaan. Sitä että sitoo kengännauhat ja tekee voileivän, jossa on päällä sitä mistä itse pitää. Se on sitä että istuu alas ja katsoo telkkarista mitä haluaa, tai on tietokoneella sen verran kuin kehtaa. Sitä että kastelee kukat tai ei.

Ne isot asiat, Hetket, tekevät kyllä elämästämme mielekkäämpää. Ne helposti toimivat merkkipaaluina niin eteenpäin kuin taaksepäin. Ne ovat usein niitä asioita, jotka jäävät muistiin, niitä joita eniten muistellaan. Mutta joskus ne ovat niitä pieniä asioita. Minä muistan kuinka ajelimme leikkimopoilla pitkin käytävää lapsena. Miksi se on niin tärkeä muisto? Se oli silkkaa arkipäivää silloin, mutta muistan sen silti hämmästyttävällä tarkkuudella. Ne on niitä tärkeitä asioita.

Tiedättekö ne Hetket, joita sattuu täysin vieraiden ihmisten kanssa? Kun vain kävelet ohi ja katseet kohtaavat ja koittaa ihmeellinen salainen hetki. Niitä ei tule kovin usein, luulen että siihen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka ovat ihmeellisesti kytköksissä.

Viimeksi minulle kävi niin syksyn alussa, kun lähdin kuumeessa koulusta ajamaan kotiin. Minulla oli uskomattoman kurja olo, koska atk-opettaja ei ollut päästänyt minua luokkaansa ja olin varma etten pääse läpi kurssista.

Ajelin sitten sen puolen tuntia kotiin päin itkua tihrustaen, kunnes käännyin kotikadulle. Siinä oli jo viikon verran tehty jotain putkitöitä, mutta ennen siinä vain oli  ollut sellaisia keski-ikäisiä kaljuuntuvia kaljamahoja. Nyt siinä kykki jonkun verran nuorempi herra. Hassua on se, etten minä muista sen naamaa juurikaan. Muistan että sillä oli vaaleat hiukset ja pieni sänki. Täysin kirkkaasti minä muistan sen, kuinka hidastin kapeassa kohdassa, se nosti katseensa ja hymyili. Minä hymyilin automaattisesti takaisin ja sen suu leveni niin kirkkaaseen hymyyn, etten ole ennen toista nähnyt. Sillä oli siniset silmät ja minä vastasin sen ilmeeseen.

Sitten minä ajoin kotiin nukkumaan. Nykyään aina kun se hetki tulee mieleen, minun suuni vääntyy väkisinkin ylöspäin. En minä tiedä kuka se mies oli, enkä varmasti tule koskaan tietämäänkään, mutta tulen aina muistamaan sen hymyn ja sen Hetken.

Me mörököllit asumme verhot kiinni

Minulla on noin kolmekymmentäviisi

tuntia ennen kuin koulu taas alkaa. Olen noin sataprosenttisen varma, että näinä kyseisinä tunteina tulen nukkumaan, syömään ja tuijottamaan kurjana tyhjyyteen. Mahdollisesti tapaan luokkakaveria.

Kysehän ei ole siitä etten pidä opiskelusta, olen aina ollut ihan hyvä koulussa ja silloin kun on todella pitkään sairaslomalla, eikä sinua päästetä sinne - taikka mihinkään, koska sairaslomalainen ei saa näyttää naamaansa missään - jotenkin kummasti se kutsuu aina vain kovemmin luokseen. Mutta mitä sitten tehdään kun ollaan oltu koulussa ja vähän jo käyty rajoilla, tulee loma ja loma loppuu? 

Silloin ollaan kauhuissaan ja suruissaan ja raskaina, koska ei jaksaisi eikä haluaisi. Haluaisi olla seuraavatkin kuukaudet keskellä lapin autiota metsää Harun ja Memerin kanssa, käydä neljä kertaa päivässä koiran kanssa lenkillä ja tehdä hyvää ruokaa. Pelata kuusi tuntia Skyrimia ja toiset kuusi tuntia katsoa Supernaturalin kolmoskautta pitkästä aikaa läpi uudelleen. 

Uuden vuoden vaihtuessa katsotaan naapurien raketteja, ne putoaa puiden rankoihin ja kytee siellä hetken ennen kuin sammuvat kokonaan. Pelataan Harun luokkakaverin kanssa GTA vitosta, minä ajan autoa pitkin autiomaata ja alas kiellekkeeltä.

Lopulta voisin unohtua siihen maailmaan kokonaan.

Mutta lopulta ne kuusi tuntia ja vähän vielä päälle pitää käyttää siihen että ajaa takaisin oikeaan maailmaan, eikä taivaalta tule enää valkoista pumpulia vaan vettä. Aina vain vettä ja vettä ja vettä, kaikki uppoaa kuraan ja mustaan limaan, miten täällä mukamas on tarkoitus edes hengittää?

Uutisissa setä kyllä sanoi että loppuviikosta tulisi jo pakkaset, minä suutun jos se valehtelee taas.

 

Oli kyllä mukava uusi vuosi, en valittanut juuri lainkaan.