Tässä on nyt mennyt eilinen ja tämä päivä persiilleen, niin että retkahdin mahdollisesti taas pidemmän tauon jälkeen ja tulin tänne synninpäästölle. Jotkut ihmiset osaavat olla todella paskamaisia, ja minä osaan olla yliherkkä. Toisaalta onpa otollinen hetki kirjoittaa aiheesta, joka on pyörinyt päässäni jo jonkin aikaa. Olen vain vähän paininut sen kanssa etten anna tähän väärää kuvaa, mutta luultavasti en onnistu.
Tässä tulee nyt viiltelyyn liittyvää asiaa ja aika pitkä teksti, joka ei välttämättä ole ihan kaikkien kuppi teetä. Jos yhtään olet utelias asiasta, lue kuitenkin ihmeessä, ja kysyäkin saa jos joku jää mietityttämään.
Aina kun olen Homssun kanssa tämä nousee mieleeni. Varsinkin kesällä kun topit ja shortsit tulee kaapista esiin, eikä paljaita käsivarsia saa piiloon kuin lämpöhalvauskuoleman uhalla.
Sekin viiltelee ja luulisin että jopa aktiivisemmin kuin minä, mutta sen arvet ovat aina ohuita, eivätkä niin pitkiäkään. Sellaisia mitä itse kutsun pintanaarmuiksi, vaikka oikeasti ne ovat kai jo haavoja. Silloin kun minä teen sellaisia, teen niitä paljon ja päällekäin, niin että ne luovat laajan verkon reiteen, joka kirvelee ja sattuu koko seuraavan yön ja päivän. Mutta minä teen niitä aika harvoin, silloin kun kipu on tärkeämpää kuin jälki.
Minulla on viiltely lähtenyt useamman kerran vähän lapasesta kai, sitäkään en oikein osaa (lue: halua) myöntää. Jo viiltelyn alkuvaiheissa koin suorituspaineita, siitä etten ole siinäkään tarpeeksi hyvä. Yläasteella huolestuin siitä että jos joku näkisikin minun jälkeni, ei minua otettaisi vakavasti vaan joutuisin niiden 'huomiohuorien' lokeroon. Kukaan ei niitä kyllä silloin nähnytkään, turhaan huolehdin, mutta se ei silloin auttanut kun teinihormoonit huutavat etten osaa sellaistakaan tehdä. Sekään ei auttanut kun kävin juttelemassa hoitajapsykologien kanssa ja ne eivät ottaneet minua tosissaan kun olin leikannut ison hakaneulan ulos käsivarrestani kynsisaksilla.
Pahinta oli kun koulussamme alkoi kiertää sivusto, johon itseään viillelleet ihmiset postasivat kuviaan. Kolmetoistavuotiaan aivoilla sitten tuijottelin kuvia kokonaan avatuista käsivarsista ja jaloista, niitä en kyllä ikinä unohda.
Hassua sanoa, mutta viiltely on vähän kuin anoreksia, siihen jää koukkuun ja aina haluaa parempia tuloksia, koskaan ei ole tarpeeksi hyvä. Usein ne kulkevatkin käsi kädessä, mutta minä olen liian laiska sairastuakseni anoreksiaan ja liian monta bulimiaterveystietotuntia läpikäynyt aloittaakseni sitäkään rundia. Minä pidän hampaistani.
Joka tapauksessa, kaikki se on johtanut siihen että minulla on arpia ympäri kehoa; vasen käsivarsi, oikea reisi, pohkeet, lonkat, vatsa ja muutama muu paikka. Pisin arpeni on viisitoista senttimetriä pitkä ja puolitoista leveä, levein kaksi ja puoli senttiä, pituudeltaan seitsemän senttiä.
On niitä pienempiäkin, sen verran että käteni ja jalkani näyttävät siltä kuin olisivat käyneet paperisilppurin läpi. Harvoin lopetan viiltelyn ennen kuin olen tyytyväinen tulokseen, koska tärkeintä viiltelyssä minulle useimmiten on jälki, minä tarviten sen paksun, pinkin arven joka jää koholle vielä seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Koska minun täytyy muistaa. Muistaa että minuun on sattunut tai joku on satuttanut minua, muistaa että olen ollut vihainen itselleni, että olen ansainnut sen, että joku toinen on ansainnut sen.
Lisäksi minulla on aina viiltelyn jälkeen tyhjä olo, sellainen robottiolo, ettei millään ole väliä, minulla ei ole väliä. Se auttaa hoitamaan arkirutiinit loppuun niinä päivinä kun muuten makaisin lattialla pallona haukkomassa henkeä.
Viiltelyhän vapauttaa endorfiiniä, joka vaikuttaa kipulääkkeen tavoin ja tuo ilmeisesti myös joillekin mielihyvää. Itse en sitä ole kokenut, ainakaan selkeästi.
Minä en enää jaksa juuri peitellä arpiani, ne ajat ovat ohi. Ainoastaan tuoreiden haavojen paranemisajan heitän pitkähihaista niskaan, mutta muuten en vaivaudu. Jos ne häiritsevät jotakuta, se on hänen ongelmansa eikä minun. Minä olen sitä mieltä, että ne ovat osa minua aivan yhtä lailla kuin ulkonevat kulmahampaani. Kalliilla hoidolla ne saisi molemmat korjattua, mutta miksi hitossa minä niin tekisin - siis sen lisäksi etten ole miljardööri.
Joissain asioissa kylläkin pistän ihan suosiolla pitkähihaisen päälle oman etuni vuoksi, esimerkiksi silloin kun käyn lapsia kaitsemassa. Lapsethan eivät välitä paskaakaan, korkeintaan kysyvät jotta mitä noi on? ja siihen minä vastaan ihoa tai arpia. Sitten ne kohauttavat olkiaan ja asia on sillä selvä ja jatketaan merirosvoilua. Mutta kun lapset kertovat kyllä aikuisillekin ihan samanlaisella huolettomuudella, ja vanhemmat osaavat olla vähän hulluja.
Lisäksi parturikampaamossa pidin useimmiten 2/3hihaisia, koska siltä osalta vain sisäranteessani on noita suoneenasti-arpia, ja nekin ovat jo hopeaisia. Kahvilassa menee ihan t-paidat ja taidemallina kekkuloidaan bikineissä.
Mutta pääasia on etten minä häpeä niitä, salaa olen toisinaan vähän ylpeäkin. Ne muistuttavat siitä kuinka paljon olen kestänyt ja vieläkin porskutan. Välillä vähän huterasti, mutta porskutan kuitenkin.
Ja suurin osa ei edes välitä paskaakaan. Tämä on aika tärkeä asia, jonka haluaisin nyt tehdä selväksi; hyvin harva välittää paskaakaan. Yhtä harva niitä edes huomaa tai kiinnittää mitään huomiota. Ja jos huomaakin, niin teeskentelee ettei näe, ja se käy minulle aivan hyvin. En minäkään tuijota niiden käsivarsia.
Minä en kannusta ketään viiltelemään ja toivon että jokainen ihminen on minua fiksumpi ja tajuaa ettei itsensä vahingoittaminen ole kilpailu omaa kroppaansa tai ketään muutakaan vastaan, eikä koskaan hyvä ratkaisu.
Jos kuitenkin olet tähän hölmöyteen jo eksynyt etkä osaa, halua tai muuten koe kykeneväsi lopettaa, haluaisin kertoa muutaman pointterin näin yli kymmenen vuotta 'harrastaneen' suusta, ihan vain tehdäkseni asian turvallisemmaksi (juu voi luojat, siinähän yrität):
- Aina desinfioi kaikki käyttämäsi välineet sekä iho. Näin vältät tulehdukset jotka voivat olla jopa hengenvaarallisia hoitamattomina.
- Älä käytä samaa terää kahta kertaa peräkkäin, ja hankkiudu niistä turvallisesti eroon.
- Käytä sanitaarisia sidontavehkeitä, niitä saa hyvin helposti ostettua apteekista ihan ilman kysymyksiä. Ne löytyy usein sieltä laastareiden läheisyydestä. Kaiken maailman vessapaperi- vanulappuhörsötykset eivät ole hyväksi, ja voivat nekin johtaa tulehdukseen. Aina käytä tuoreita ja uusia sidetarpeita.
- Tämä nyt on minulta täysin tekopyhää sanoa kun en sitä itse noudata, mutta aina mieluummin viiltele vaakatasoon, sillä lailla on paljon pienempi mahdollisuus osua suurempiin verisuoniin.
- Jos nyt sitten satutkin menemään liian pitkälle, mene sinne ensiapuun. Ne voivat olla siellä kylmäkiskoisia ja jopa ilkeitä ja niitä vituttaa että sinne tulee ihmisiä jotka ovat itse itselleen sellaisia aiheuttaneet, mutta niiden tehtävä on auttaa sinua ja parsia takaisin kokoon. Ja eipä siitä ole haittaakaan että kyrsiintynyt hoitaja tyrkkää käteesi kasan hae-idiootti-apua -pamfletteja.
- Niin ja sitten tärkein tietenkin on että kerro asiasta jollekin ja voi olla että jossain vaiheessa et enää koe viiltelyä edes tarpeelliseksi kun voit puhua asiasta. Mieluummin ihmiselle siis, koska vaikka Memer hyvin usein on samassa huoneessa kanssani, se ei osaisi tehdä mitään muuta kuin tapittaa minua jos pyytäisin sitä heittämään minut terveyskeskukseen kun olen kuolemassa verenhukkaan.
- Ja haluaisin vielä mainita että aina voi kokeilla niitä korvaavia menetelmiä, mutta itse koin että ne ovat pelkkää paskaa. Lopettaminen on helpointa silloin kun et vain tee sitä. Itse menen useimmiten nukkumaan.
-----
Ja tervetuloa uusi lukija!
