Valkoista tekojeesuksen synttäriä kaikille!

Hyvää ja suurinpiirtein rauhallista joulua teille kaikille! Syökää hyvin ja jos siltä tuntuu niin juokaa mukavat kännit, niin minä aion tehdä.

Vitutuksen alkusoitto

Taas on tullut se tuttu sykli, sellainen jolloin päivällä väsyttää, uuvuttaa ja itkettää kunnes vihdoin saa luvan raahautua petiin. Heti silmät suljettua tietää ettei taas nukuta vielä hyvään aikaan. Ei se ole niinkään että päässä huudetaan, se on ennemminkin loputonta pulputusta joka jatkuu ja jatkuu vaikka yrittäisi keskittyä pelkkään hengittämiseen. Mutta ei hengittämiseen keskittyminen olekaan koskaan ollut minulle hyvä keino, minua alkaa ahdistaa ja tuntuu että hukun. Niinpä on parempi nousta ylös ja piirtää tai kirjoittaa niitä typeriä, kehää kiertäviä ja täysin merkityksettömiä asioita pois sieltä aivoista paperille. 

Tämä ja viime viikko on mennyt väsymykseen ja vitutukseen, on suorastaan ihailtavaa kuinka paljon voi toista ihmistä inhota. Siten että joka kerta kun sen vain näkeekin vääntyy oma naama norsunvitulle ja sappi maistuu suussa. Kun se kehtaa liittyä samaan porukkaan missä minä istun ja auta armiaat kun se kehtaa avata suunsa. Minä joko en ole näkevinäni tai yritän myrkyttää sen mielen, mutta kun voi ihminen olla niin typerä ettei ymmärrä. Miksei voi vihjeistä ottaa vaarin, kyllä minä osaan niitä lukea, miksei se? Miksi pitäisi sanoa suoraan mene pois, eikö muka ihminen ymmärrä jos kukaan ei päin katso tai jutteluun kummemmin vastaa että nyt ei ole minun kavereita? Mutta ei, ehkei se ole ihminen, jokin hyönteinen vain. Minä vihaan hyönteisiä, minä litistän niiden pienet ruumiit paperin väliin.

Inhottaa etten ole saanut mitään kunnollista omaa valmiiksi aikoihin, eivätkä koulutyönikään ole olleet mitään kehuttavaa. Olen hukuttanut itseni kirjoihin, ihan eri maailmoihin ja toisten elämiin ettei tarvitsisi elää tätä omaani, se tuntuu niin turhalta ja saamattomalta. Asiaa ei tietenkään auta se että hukkaa tunnin toisensa jälkeen kirjojen sisällä. Olen lukenut Torey Haydenin tuotannon, Robin Hobbin Dragon keeperit ja Hunger Gamesit uudelleen ja Haru laittoi minut jostain syystä lukemaan Salamavarkaan joka oli oikeastaan aika viihdyttävä nuorisokirjaksi. Aloitin nyt Arto Paasilinnaa. Luen sen tänään yöllä kun en taas osaa nukkua eikä unilääkkeet auta.

Oikeastaan en haluaisi mennä kotiin, tiedän jo nyt millainen joulu on edessä ja minä vihaan sitäkin, ainakin odotan kauhulla ja väsyneen varautuneena.

Sitten pitäisi siivota ja syödä jääkaappi tyhjäksi ja pestä pyykkiä ja valmistautua joululomaan. Hankkia loput joululahjat ja paketoidakin ne. Selvittää miksi vitussa varaston ovi ei mene lukkoon. Pakata. Tankata auto. Käpertyä lattialle kahvipöydän alle itkemään.

Pimeää ja märkää

Viikon verran minä sain lunta ja valoa ja nyt on taas pimeää ja märkää ja mutaista. Tätä vuodenaikaa minä vihaan, miksei voi olla jo pakkasta niin että nenä jäätyy ja lumi narskuu jalkojen alla. Sen sijaan on vain ikuisesti kostea ilma ja hiekkaa Memerin masukarvoissa. Pimeys vetää minut väsyneeksi ja vähän kiukkuiseksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi lainkaan avata verhoja, enkä mennä ulos. En saa oikein mitään aikaan ilman että pakotan itseni, tänään ja eilen sain sentään vähän läträttyä akvarelleilla. Kuvapäiväkirjaa pitäisi täyttää, mutta mitä sinne piirtää päivistä jotka ovat vain pelkkää mustaa ja pimeää ja märkää. Ei niitä mustia ruutuja jaksa ikuisuuksiin väritellä.

Ensi viikolla tulee veronpalautukset, niitä minä odotan koska saan kunnon köntin kivasti juuri joululahjaostosten aikaan. Rakastan hankkia rakkailleni lahjoja, se on paras tunne kun löytää sellaisen joka on aivan täydellinen ja saa antaa sen toiselle. 

Eniten nyt tekisi kyllä mieli joulutorttuja.

Aiheenanto 'uudelleen tekeminen'

Tässä vielä monta viikkoa sitten tekemäni koulutyö. Se on taas todella huono kuva koska koulun a3-skanneri on ala-arvoinen enkä osannut silloin käyttää senkään vertaa photaria.

Kuvitteellinen murha päivässä pitää lääkärin lähellä

Tänään on ollut ikävä psykiatritätiä, sitä että voi sanoa niitä oikeita asioita ja miettiä niitä ilman että kuulostaa siltä kuin valittaisi. Sitä että joku osaa kysyä oikeita asioita ja minä säästyn siltä etten halua kuolla häpeään. Haluan sen tunteen joka tulee kun joku kuuntelee mitä puhun, mutta ei sitä ole oikeasti edes olemassa, se on ihan typerä illuusio johon olin tarpeeksi tyhmä tottuakseni. Yritän olla vihaamatta ihmisiä mutta ei se yrittäminen mitään auta kun on jo niin kauaa vihannut kaikkea ettei enää muuta osaa. 

Miki sano et se on ärsyttävä ihminen, mut en uskonu ennen tätä. Miki kun ei yleensä muutenkaan tykkää ihmisistä, Haru sanoo ja minua hymyilyttää siinä hetkessä, koska tottahan se on. Myöhemmin minua vähän kuristaa, koska mitä jos en pidä myöskään niistä hyvistä ihmisistä ja mistä minä sen tiedän? Ei kaikista tarvitse pitää, mutta toimeen täytyy tulla. Niin minulle on opetettu pienestä pitäen sen rinnalla että jos jätän lautaselle ruokaa, Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Joskus minusta tuntuu että tulen liian hyvin toimeen niidenkin kanssa joista en tippaakaan pidä ja silloin kiehuu yli ja mietin mitä sanoisin jos kehtaisin, ja miksen kehtaa kun mitä minä muka välitän mitä se minusta miettii? Silti en kehtaa, ehkä vähän nälväsen, katson pahalla silmällä tai olen katsomatta kokonaan, sillä lailla kuin tyhjää ilmaa ollaan katsomatta. 

On niin väsyttävää inhota koko ajan, minua vain väsyttää niin paljon.

Nyt saisi jo talvi tulla

Talvisemmat bloginäkymät oli jo aikakin laittaa, Memer on jo ihan valmiina jouluun vaikka minä en vielä anna itseni laittaa minijoulukuustani piirongin päälle. Muru raukka tärisee kylmissään kylpypyyhkeen sisällä kun käytiin lenkillä ja koko koira on joka kerta pelkkä hiekkalaatikko kun kotiin päästään. 

Hirveä vaiva on Photoshopin käyttö, minä tulen aina vain kiukkuiseksi ja ilkeäksi kun sillä täytyy asioita tehdä. Minä olen ollut kyllä kiukkuinen koko viime viikon, eikä ole piikittely loppunut vielä tälläkään viikolla. On hirveää olla tällainen, en minä ollut lainkaan näin ilkeä viime vuonna, mutta silloin se oli helppoa kun sillon kaikki muut olivat niitä ilkeitä ihmisiä niin itseä ei haluttanut olla sellainen ollenkaan. Kamalinta on se etten tajua olleeni ärsyttävä kuin vasta jälkeenpäin ja silloin vain tekee mieli lyödä päätä seinään. Jos kerran huomaa että voisi toisinki tehdä niin eikö se ilmiö voisi tulla siinä tilanteessa ennen kuin toisesta tuntuu siltä kuin voisin purra sen pään poikki?

Perjantai on meillä vapaa, tekisi mieli soittaa Harulle että menen sinne viikonlopuksi, mutta taitaa olla niin että rahaa on vain hiljaiseen, rauhalliseen viikonloppuun, jossa kävelen koirien kanssa kylän ympäri kolmeen kertaan ja katson Netflixiä. Kurjuuttaa hiukan olla keskellä omakotitaloalueita ja peltoja, täällä ei edes pääse metsään kävelemään koirien kanssa ellei ensin kävele viittä kilometriä maantietä. Meidän vanhuksen (äidin koira Bimi on minulla täällä) limiitti on aika lailla se kymmenen kilometriä ennen kuin se väsähtää. Joten vaikka olisi kiva mennä vaikka koko päiväksi metsään samoilemaan, se on tehty kummallisen vaikeaksi tällaisessa pienessä maalaiskylässä.

Miksi kaupassa käyminen on niin vaikeaa?

Mitä mitä mitä luulet tekeväsi?

Monta päivää on ollut tämä auki tässä enkä ole saanut kirjoitettua. En oikein tiedä miten paljon kirjoittaa ja mitä olla kirjoittamatta,  mitä vihaan koska yleensä vain kirjoitan ja myöhemmin häpeän. 

Olen vain ehkä oppinut etten pysty asumaan toisen ihmisen kanssa. Ainakaan sellaisen joka on niin itsekäs ettei osaa ajatella sitä että tämä on minun kotoni, eikä kuuntele jos pyydän olemaan mutiloimatta voitani. Oivariiniparkani. Tai ottaa uuden lasin kaapista joka kerta kun juo vettä. Eikä tiskaa sen jälkeen, vaikka on käyttänyt joka lasin ja mukin kaapistani. Kuka ei ota vessan lattialta mattoa ylös ennen kuin käy suihkussa? Eikö se ole ilmiselvää? Onko se ilmiselvää vain minulle, pitäisikö siitä kertoa ihmisille jotka käyttävät suihkuani? Miksei voi ripustaa pyyhettä naulakkoon kun naulakoita riittää vaikka armeijalle? Ja miksen minä saa kuunnella omaa musiikkiani vaan pitää kuunnella sen musiikkia jota minä en kestä, koska en pysty kuuntelemaan koko päivää huutavia ihmisiä, omassa päässäni kiljutaan jo ihan tarpeeksi. Miten nämä asiat eivät ole muille selviöitä, kun minä ymmärrän ne jos olen jonkun luona vieraana. Eivätkö nämä ole ihan perusasioita, peruskohteliaita käytöstapoja? 

Eivät kai sitten.

Eikä se lopu siihen, sitten on se toinen puoli josta minä en nyt kirjoita muuta kuin että vihaan itsekkäitä miehiä joilla ei ole hajuakaan mitä tekevät mutta eivät suostu vastaanottamaan ohjeita.

Luulen että olisi parempi jos kutoisin kyselylomakkeen ja jakaisin sen jokaiselle ennen kuin huolin niitä kotiini käymään. Menemme juomaan parit.

A. Vietämme kivan koti-illan sen sijaan.

B. Kävelemme kotiin tarpeeksi aikaisin jotta voimme tehdän sen mitä suunnittelimme huomiseksi.

C. Puen sinulle vaatteet päälle ja joudun taluttamaan sinut kotiin, ettet kaadu puiston lampeen, kompastut pihaportaisiini ja sammut vaatteet päällä heti kun olen auttanut sinut sänkyyn.

Ympyröi oikea vastaus.

Nimi

Ristiäiset olivat hienot, menin päivää ennen ja autoin serkkua leipomisessa ja askartelussa ja siivoamisessa ja lastenhoidossa. Vauva oli vauva, suloinen, ihmeellinen ja kaunis. Itki ja kiemurteli siunauksen ajan ja kakkasi kovaan ääneen vaippaansa protestiksi papin annettua ristinmerkkejä. En olisi voinut olla ylpeämpi.

Koditon koti

Kaksi viikkoa olen ollut vanhempien luona, syyslomaa viettämässä töiden merkeissä. Mieleen vuolahti elävästi ensimmäisenä iltana miksi minun ei ole hyvä täällä, miksi omaan kotiin on hyvä lähteä heti kun aika tulee ja rahat on töissä tienattu ensi kuulle. Kurja olo on kurjaa seuraa, mutta olen pitänyt itseni kiireisenä ja pysynyt poissa tästä sohvalta aivan muiden ihmisten sohvilla. Olen nähnyt kaikki ne jotka haluan elämääni ja tavannut yhden uudenkin, vaikka kyynisyyteni ja patoutunut pessimismini muistuttelevat maailman totuuksista. Kun ei haluaisi että sattuu ihan kovasti, älyllä tajuaa että enhän minä enää ole täällä, minä olen toisessa päässä Suomea, en minä voi luvata kenellekään mitään, en minä halua luvata kellekään mitään. Enkä minä usko että kukaan pitäisi minulle lupauksiaan, ei ole tähänkään mennessä pitänyt.

Riideltiin äidin kanssa siitä kun minä en voi ostaa lamppua e-baysta, se ei ymmärrä ettei voi ymmärtää irrationaalista syytäni jonka vuoksi en vain osaa tehdä päätöksiä ilman tukea, eikä se osaa tukea muuta kuin pionit pihaltaan. Lopulta minä en enää sano mitään, on helpompaa vain olla hiljaa ja mennä suihkuun parkumaan samalla kun yrittää sheivata sääriään vaikkei oikeasti edes tarvitsisi.

Serkku tulikin tänne käymään sainpa nähdä pikkuisen kummitytön. Se on sähäkkä typy, ei halua paikoillaan olla viittä minuuttia kauempaa. Sitten täytyy jo olla hyppyyttämässä ja liikuttelemassa tai naama muuttuu kiukustuksesta punaiseksi ja tulee rääkäisy. Serkku näytti väsyneeltä, se ei ole saanut nukkua kolmea tuntia kauempaa. Kai sen maksaa omasta lapsesta.

Sunnuntaina minä lähden kotiini, eikä takaisin tarvitse tulla ennen joulua.

Vesiväriharjoitus

Laita kädet korville

On kurjuuttanut, kai se on tämä räntäsade ja loputon tuuli. Niin hirveää siellä on etten aamulla jaksa lähteä enää ulos Memerin pissatuksen jälkeen. Istun sohvalla ja tuijotan ikkunasta ulos samalla kun tietokoneen ruutu pyörittää BBC:n Call the Midwifea. 

Menen ruokailuksi kuitenkin, maksan siitä ruoasta rahaa. Olo on raskas ja surullinen, sellainen kaihoisa ja murtunut. Siinä hetkessä tunnistin sen tunteen hyvin, vaikka olikin aikaa siitä kun se viimeksi oli päälle käynyt. Se on hassua miten sitä unohtaa miltä joskus silloin tuntui kunnes se tulee takaisin ja ihmettelee miten sellainen kipu edes pääsi unohtumaan. Ahdistusta ja pahaa oloa on niin montaa erilaista sorttia, on sitä vihaa, surua pahoinvointia, kaihoa, inhoa, väsymystä. Ei sitä edes muista kuinka vaikeaa voi olla hengittää tai olla ihmisten lähellä. Sitä miten kadottaa aikaa jäädessään jumiin, tuijottamaan asioita minuuteiksi ja minuuteiksi. Ihan vain siksi ettei enää pysty ajattelemaan samalla kun alitajunnassa riehuu. Kaikki on liikaa ja sitä haluaa vain sinne missä on lähin koti, lähin turvapaikka johon voi piiloutua pakoon, josta ei tarvitse lähteä ulos ennen kuin koira tarvitsee taas pissattaa.

Olen kai vain väsynyt, siitä se aina tuntuu johtuvan. Olen tehnyt hyvin töitä tällä viikolla, animaatiota. Olen saanut 51 kuvaa piirrettyä, hurjat seitsemän sekuntia kuinka tyttö nousee seisomaan valopallojen keskellä, joista yhdestä syntyy perhonen. Siinä on kuulemma liikaa tavaraa, ei ihminen pysty katsomaan kaikkea kerralla. Vaikka jälki on hyvää, ihminen ei liiku niin sulavasti, pitää keskittyä ihmisen liikkumiseen ja nykimiseen ja miten jotkin liikkeet ovat toisia nopeampia. 

Minusta tuntuu että olen yhä enemmän ilkeä ihmisille, minä puren äkkiä enkä edes syystä.

On niin raskas olo, tuntuu kuin minua vedettäisiin maan alle, työnnettäisiin hartioista alaspäin. Aivan kuin päälläni olisi painopeitto, sellainen jota käytetään joillain erityislapsilla rauhoittamiseen. Ne ovat todella painavia, enkä itse pysty olemaan sellaisen alla kovinkaan kauaa. Joitakin se auttaa ankkuroitumaan, minua vain ahdistaa.

Otin mattopuukon mukaani kun lähdin työpisteeltäni, ensin hypistelin sitä hetken. Se on sellainen pinkki pilipalikiinalaisversio jonka sain ostettua halvalla, mutta terävä se on. Sujautin laukkuuni ja läksin kun en enää kestänyt. Siellä se laukussa on vieläkin ja on huomiseen asti kun lasken sen takaisin työpisteelleni. Ei minun tarvitse sillä mitään tehdä, riittää että se on tuolla ja tiedän sen, minulla on vaihtoehto ja saan itse päättää mihin suuntaan nojaudun. Nykyään se menee useammin tähän etten mitään tee. Vaikka haluan niin en halua. En tiedä mitä ajattelen siitä, minun kuuluisi kai olla ylpeä, mutta en osaa tuntea muuta kuin surua. Se on niin iso osa minua, tuntuu kuin se olisi kuollut ja minä surisin sitä. Aina välillä se jaksaa nostaa päätään ja minä suren etten ole tarpeeksi vahva tuomaan sitä takaisin eloon. Vaikka tiedänhän minä että oikea vahvuus on olla tekemättä mitään. Minun pääni ymmärtää mutta vatsa ei. 

Näinä hetkinä toivon että joku olisi kanssani, ihan vain vaikka istumassa hiljaa. Kaipaan psykoterapeuttiani ja sitä että olisi joku jolle puhua edes kahdesti viikossa oikeista asioista. Täällä ei ole ketään kelle puhua oikeista asioista ollenkaan. Eivät ne edes tule teelle kun kutsun, pelaavat mieluummin pelejään. Jäin taas ulos. En tiedä miksen ole tarpeeksi, miksen koskaan riitä? Ja mitä minun kuuluu tehdä että yllän siihen mihin pitäisi? Kai minä joskus opin, eihän tässä elämisessä muuten mitään mieltä ole. 

Ihan hyvin minä olen täällä pärjännyt yksinäni, näitä päiviä tulee aina toisinaan kun ei muuta voi kun istua ja itkeä. Tuskin säästyn niiltä koskaan, siihen minä en enää voi vaikuttaa. Tiedän oman psyykeni, ei ihminen voi intenssiivistä psykoterapiaa käydä kolmea vuotta tutustumatta omaan päähänsä.

Täytyy vain olla vajoamatta liian syvälle ja uskoa että tulen takaisin taas hetken päästä ja unohdan jälleen kerran miltä tuntuu kun sielua sattuu.

Kuulumisia ja semmoisia

Syys on ihan mukavaa aikaa, niinä päivinä kun ei sada. Tuoksuu omenilta ja on pöljiä oravia pihassa taputtelemassa ruokaa piiloon nurmikkoon. Alkaa olla uusia värejä luonnossa ja kävellessä lehdet kahisevat jalkojen alla. Näin lämpimillä keleillä ei Memeriäkään ihan joka ulkoilukerran jälkeen tarvitse pestä, vaikka sekin rumba alkaa uhkaavasti lähestyä.

Minulla on kummityttö! Hänet leikattiin maailmaan juuri samoilla hetkillä kun minä kurvasin serkun talon pihaan. Lauantaina kävin katsomassakin sitä pientä nyyttiä, on uskomatonta kuinka pikkuruinen voi ihminen olla. Tuskin elämän aikana tulee montaa mahdollisuutta pitää sylissään alle vuorokauden ikäistä vauvaa, sen vuoksi on ihan hyvä elää. Seuraavaksi näenkin kummityttöni pari päivää ennen ristiäisiä, kahden kuukauden päästä.

Sarjisfestareilla oli todella hauskaa, näin kavereita ja ostin Deadpoolia ja Hawkeyeta ja asioita Pienlehtitaivaasta. Eräs nainen halusi ottaa minusta muotokuvan kuvablogiinsa ja juttelimme niitä näitä jonkin aikaa. Hänellä on projekti jossa hän kuvasi kiinnostavan näköisiä vieraita ja hänestä hiukseni olivat upeat, olin tehnyt lettinutturan. On aina hassua ja ilahduttavaa kun onnistuu juttelemaan ventovieraan kanssa luontevasti, varsinkin kun on tällainen sosiaalinen rampa kuin minä. Tulee hyvä mieli moneksi hetkeksi.

Aikuisuus on rankkaa

Huomenna Helsinkiin Sarjakuvafestivaaleille, lähdetään neljä opiskelijaa ja opettaja. Ihmeen laiskoja ihmisiä täällä, halukkaita olisi lähtemään mutta kukaan ei halua ajaa. Jääköön kotiin itkemään.

Memerillä on ollut maha tänään pipi, nyt se alkaa jo olla hieman parempi. Keitin riisiä ja sekoitin siihen raejuustoa. Ja apteekista koirien maitohappoja sun muuta sisälmyksiä rauhoittavia tinktuuroita. Kyllä se siitä, sillä on stressimaha. Odotin että se olisi reagoinut muuttoon ja Bimin olemassaolemattomuuteen nopeammin, hetken jo luulin että pääsin helpolla. Tänään aamulla neljältä sain todeta olleeni väärässä. Raukka on ollut aika naatti tänään, vaikka ulkona onkin aika reippaana. Kysyin eläinlääkäriltä että voiko se matkustaa, sanoi että jos yö menee hyvin niin miksikäs ei, kun vain ottaa masulääkkeet mukaan. 

Mennään serkkuni luo, se on poksahtamassa kahteen osaan hetkenä minä hyvänsä. Innolla odottelen tulevaa kummityttöäni tähän maailmaan, vaikka vähän jännittää että se pullahtaa ulos nyt viikonloppuna tämänpäiväisen vyöhyketerapian avittamana. Serkku sanoi että entäs sitten, saisikin jo tulla, tulet tänne nyt vain, niin harvoin saa sukulaisia käymään!

Huomenna on palautus luurangosta ja lihaksista, sain tänään ääriviivat tehtyä valopöydän läpi ja oikeasti pitäisi tehdä se loppuun ja valmiiksi asti. Tänään on mennyt huomio lähinnä tuohon pienen karvaeläimen hoivaamiseen. 

Onhan tässä ilta aikaa, hän sanoi ja painoi play ja netflixin Breaking Bad lähti pyörimään.

Omenapiirakka

Muutin viime viikonloppuna, nyt olen saanut tavarat paikoilleen ja matot lattialle. Olen terapioinut itseäni palmarosalla ja leiponut tämän huushollin ensimmäisen omenapiirakan pihan omenoista. Memerin olen saanut viereeni nukkumaan, tuossa se loikoilee kiinni minussa ja jalat nykii unen tahdissa. 

Siivosin koko paikan lattiasta kattoon klorinilla, en ymmärrä miten joka paikkaan voi saada roiskeita. En edes halua tietää olivatko ne kahvia vai jotain aivan muuta. Kylpyhuoneessa on kai jonkinlainen kosteusongelma, isännöitsijä hyvin epämääräisesti sanoi että korjaavat sen kun menen lomalle. Ei herättänyt luottamusta. Keittiössä on ilmeisesti jonkinlainen kytkentävirhe jääkaapin ja lampun kanssa, iskä totesi että toivotaan etten kuole sähköiskuun ennen kuin se saadaan kuntoon. Pattereita ei saa päälle ja yksi säädin heiluu oudosti irrallaan. Ja olohuoneessa on rikkinäinen töpseli.

Silti on ihan hyvä olo, tästä tuli helposti ja nopeasti koti, kun vain sai omat tavaransa ja tilansa ja lapsensa tänne. Huomenna saan vielä sängynkin, ei tarvitse enää kahden istuttavalla rokokoo-sohvalla nukkua koiran kanssa. On ollut läheiset tunnelmat, milloin on tassu nenässä tai häntä silmässä.

Koulu on kiva, olen tutustunut ihmisiinkin. Tänään ne olivat täällä teellä ja leikkasin yhden hiukset. Se oli todella tyytyväinen, se oli mukavaa. Sain palkalla ostettua Memerille shampoota. Tällä viikolla tutkitaan lihaksia ja luurankoa, pitää piirtää sarjakuva aiheesta. 

Sitten vielä vähän aikaa sitten piirtämäni kuva, jonka tulevan kummityttöni äiti pyysi itselleen. 

Miesiemaa

Uusissa paikoissa on aina se pelko että jää yksinäiseksi. Minä en haluaisi jäädä yksinäiseksi, enkä haluaisi olla se joka unohdetaan kutsua yhteisiin menoihin. Yritän olla sosiaalinen ja puhua ja unohtaa etten oikeasti jaksaisi. Ei aina auta, olen niin jäykkänä muutoksista että hyvä kun suupieli nykii. 

En enää koskaan halua asua asuntolassa pienessä kahden hengen huoneessa. Kymmenen neliön huone jossa on kaksi sänkyä ja kaksi työpöytää ja yhteinen vessa. Minä vihaan sitä että huonekaverini - joka on kyllä muuten ihan mukava - haluaa herätä joka aamu seitsemältä kun meidän ei tarvitse olla missään ennen varttia yli yhdeksää. Paikassa jonne kävelee 30 sekuntia. Ja sitten se torkuttaa. Mulla on aina niin huono omatunto siitä kun käyn aamulla suihkussa, et kai sä herää siihen? Ei, en, herään siihen kun torkutat kolme kertaa aivan liian aikaisin aamusta.

Mutta en minä mitään ääneen sano kun se on kerran ihan herttainen tyttö muuten, enkä ole tässä kuin kaksi viikkoa ennen kuin saan oman rivarinpäätyni ja Memerin tänne. Sitten minun ei enää ole väliä vaikka olisinkin vähän yksinäinen, kunhan en enää ole yksin.

Muuttamisen algoritmi

Ei riitä että käy katselemassa elloksen alennusverhoja tai mattoja jotexista, sitä täytyy ihan oikeasti käydä etsimässä asioita ja tekemässä juttuja ja miettiä mitä vielä puuttuu. että tulenko vain seisomaan siellä paniikissa kun en muistanutkaan jotain todella tärkeää. 

Eniten minua kauhistuttaa se että mitä jos en saakaan sitä asuntoa, koska se omistaja ei enää ole vastannut sähköpostiin. Miten voi olla näin vaikeaa saada asuntoa säälittävän pienestä kylästä? Miksi kaikki siellä vain haluavat myydä, mikseivät ne vuokraa? Minä luulen ettei kukaan oikeasti halua asua siellä, onkohan se oikeasti niin huono kylä?

Pitäisi pakata tavaroita, miettiä mitkä asiat tarvitsen ensimmäiseksi kuukaudeksi ja mitkä vasta sitten myöhemmin. Pitäisi hioa ja maalata keittiöhuonekalut. Yrittää olla panikoimatta ja miettimättä mitä helvettiä olen tekemässä. 

Taikurilaatikkopeltipurkki

"Tää on ihan niinku verta, vaikka tää onki vadelmaa.'

"Nii, ihan yhtä punasta."

"Joo mutta paljon sitkeämpää."

Lapset ovat mahtavia, minä vain ajattelen kun yritän painaa mieleeni kaiken minkä se sanoo. 

"Joku hiippaili eilen yöllä meidän uudessa talossa, heräsin siihen ko se kolisteli. Sitten se katsoi mua ja mä katsoin sitä ja hetken me vaan siinä tuijotettiin toisiamme. Sitten se lähti pois.

Mitäköhän se teki meidän talossa? Hmm... minä näin eilen kirjeen pöydällä, mutta sitten tuuli vei sen merelle. Mutta hei! Katsos! Mikä tämä on? Se on se kirje!"

"No ohhoh, mitäs siinä sanotaan?"

"'Hei, anteeksi että herätin yöllä, asutte minun talossani. Terveisin LehtiKukka.'"

"Voi ei, ollaanko me muutettu jonkun toisen taloon?"

"Ei ei, kyl mä muistan sellasen jonkun LehtiKukan jolle me annettiin rahaa."

"Hyvä, ei tarvitse sitten huolehtia."

"Ei niin. Mutta luulen et se tuli etsimään sen käsilaukkua."

Vain lasten kanssa voi vakavalla naamalla keskustella olennoista, jotka ovat päätyneet syömään muurahaisia, joiden muurahaispurkki on kaatunut lattialle, josta syystä siellä on liian iso siivo vierailulle ja siitä kuinka kyseisellä olennolla on vatsanpuruja kun se on mennyt syömään vähän liikaa muurahaisia.

Minä kävin muuten myös Saksassa moikkaamassa isosiskoa ja ihastuin siihen maahan. Siellä on tosi kaunista ja tosi halpaa.

Muutan viikon päästä kahdeksan tunnin päähän täältä. Menen opiskelemaan taiteita, vihdoinkin.

Feminismi ja ihmisten ymmärrys

Olen Deviantissa käynyt keskustelua raiskauksenvastaisesta julisteestani, raiskauskulttuurista siis. Tämä on juuri se syy miksi minulle on tärkeää ottaa asioista selvää ja yrittää kertoa niistä, ihan vain siksi että jotkut pölvästit tulevat väkisin riitaa haastamaan. Nämä on nyt englanniksi, kun ne englanniksi on käyty. Pahoittelen mahdollista vaikealukuisuutta eri osapuolten tahoilta.

TheRantsofReason:

Interestingly enough i've heard of the other extreme of this argument, where feminists try to say that women shouldn't learn to defend themselves but instead men should be taught not to rape. Personally either argument is stupid, a woman should be able to learn how to defend herself from deviants that would seek to violate a woman in such a manner whilst also having the freedom to wear whatever the hell she wants (within bounds of reason of law (Public indecency laws in particular.))

William-H-River (aka Miki):

In this world it's sadly necessary for a woman to know how to defend herself. I do think the society makes it terribly easy for men (and even women, 'cause rape isn't genderbound) to attack on someone in this horrifying way. Part of this is because some men think it is acceptable, that it is 'ok' because what follows is often very minimal penalty and most of the women are too ashamed to tell anyone about it, like the victims somehow are in responsibility for the horrible thing done to them. So I personally do think men - and society - should be taught about these things. It's gone all wonky somehow, blaming the victims and letting the perpetrator out of the hook.

You are absolutely right, women should be able to walk freely in their own clothes.

TheRantsofReason:

I hope that you realize that there are two sides of the coin here, men suffer more of a negative stigma than women do when it comes to rape. I feel people are more likely to be sympathetic to a woman's cause if she admits to being raped, whereas men will be often ridiculed when it happens to them. Not to mention that there are cases of false allegations as well by a small minority. I feel that expanding on the term rape and what it means (as has been done by parts of the feminist movement) doesn't help at all. One thing i feel people need to understand is that rape allegations are hard to prove for a reason, you need to prove beyond a reasonable doubt that someone is guilty and that is admittedly guilty in this case. One more thing i think people need to understand is that you cannot eliminate cases of violence against others, it's only something you can minimize and society isn't necessarily at fault for this as there will again always be deviants who do not follow society's rules usually because they're mentally unstable or broken according to society. That being said the only real instances of rape culture i have seen against women actively are usually in select few colleges or other places where sporting is of particular importance. As far as i'm aware of rape culture isn't as much of a problem as feminists make it out to be, from what i've seen it's not rampant in all of society as feminists make it out to be. That being said there are problem areas that do need to be dealt with, that also being said you can't assume that if a woman claims to be raped by an individual that it's true, the best thing to do is to take it to trial and see what the evidence says. The problem with this that goes against feminism is that the mere accusation of rape can ruin a mans life in every sense of the word. So this matter also needs to be addressed as well for true equality. It's a complicated issue no doubt, but i feel that many feminists (not all i imagine) over simplify the issue in the woman's favor and ignore any hardship a man could endure in this complicated issue.

William-H-River:

There is a reason why men are on a spotlight in this issue. Not all men go around raping people, but the fact that there are some who do have given a negative light to men, mainly because women are scared. Every girl has heard the warnings about not going along with men they don't know, or walking home alone. Women do get roofied and dateraped on a daily basis. But when I speak of rape I talk about every gender there is.

The stigma of rape varies on genders, mainly because women have been a property and property was meant to be handled like that - any way you please. Men instead had - and still some think that they have - to be powerful and unsubmissive, so when a man gets raped he is suddenly somehow 'weak' and 'useless'. This is what makes it so important to talk and educate people about these things. As I said in my earlier reply, rape is not genderbound, it can happen to anyone and it always causes a trauma.

I'm happy you haven't been submitted to rapeculture where ever you live. I live in Finland, am from a good family and even though I am not a social person or have big social circles, I still have 7 persons close to me who have been raped. Seven, one of them male. All of them come from different backgrounds and all of them have horrible experiences, from the rape and peoples reactions afterwards.

If you are raped, you have to contact the police immediately, that way you get the medical attention you need and all the samples for proving the assailants identity. This is critical to do as soon as possible and without contaminating or wiping off the evidence (changing clothes, taking a shower or a bath, washing your teeth etc.). Police will take pictures of all the bruising and cuts and such and if they don't, you should do it yourself. It's important to remember the victims is never to blame, no act in this world gives another person a permission to hurt another this way.

There is a small group of women (who are not feminist, as feminist believe in equality in everything and false accusations do not drop in this category) that try to use rape as revenge or somesort. They should not do this, as it is a very selfish, stupid, thoughtless thing to do. It demeans every victim of rape and helps absolutely no-one, it puts weight on the police to sort through the false ones from the real ones and slows the justice (which is, lets face it, ridiculously small compared to other crimes). The effect this has on a mans life is of course devastating, as it is an assault to a very personal thing in ones life. 

This is why I find rape culture so important to me. I have become very familiar with it and I hate it and what it does to people. There is no justification for rape, there is no justification for ruining someones life 'just cause you felt like it', there is not justification for attacking someone physically and psychically and scarring them for life.

The audacity of some people saying that this is just some ramblings of feminists and women tells me that this is a big issue, that it needs to be addressed and that it can not be taken lightly.

---------------

Saa nähdä jaksaako se vielä vastata jotain. Jos haluat sanoa jotain johonkin väliin sen voit tehdä täällä.

Suomen yritysrekisteri aka vitun huijariyritys joka yrittää riistää sinisilmäisiä pienyrittäjiä

Aamulla tuli postissa kirje, minä tuijotan sitä ja kihisen kiukusta. Siinä lukee Suomen yritysrekisteri, joka on siis laaja-alainen huijarifirma. Firman agendana on saada nuori, uusi yrittäjä maksamaan rahaa palvelusta, jota ei ole selitetty tai tarjottu. Yksi puhelu, yksi saatanan puhelu jossa asiakaspalvelija vain kyselee, onko niillä oikeat tiedot. Sitten putoaa lasku luukusta.

Olen tapellut jo toukokuusta asti ja tappelen viimeiseen henkäykseen, minähän en mitään maksa! Laitoin heti reklaa ja siitä lähtien ne on soitellut ja häiriköinyt ja olen käynyt sen saman keskustelun jo tuhanteen kertaan. Sanonut ystävällisesti, ilmoittanut, vaatinut ja viimeiseksi uhkaillut poliisilla. Ne haluaa rahaa, ne vänkää ja vänkää, kompromissia tai alennettuja hintoja. Väittävät että puhelu ja ostotilanne on nauhoitettu, mutta eivät kuitenkaan pysty nauhoja minulle antamaan - se muka maksaisi liikaa. Ja pah sanon minä, niillä ei ole ainoatakaan nauhaa tai varmennetta, mokomat eivät edes osaa kertoa minulle esimiehensä nimeä tai sähköpostiosoitetta. Minä suutun ja huomautan että se on varmaan todella tyytyväinen uravalintaansa ja että äitinsä on varmaan ylpeä. Se on hetken hiljaa ja toteaa ettei tässä tarvitse nyt työpaikkoihin puuttua. Minä auon suutani, juuri minun työpaikastanihan tässä on kyse. Sitten se siirtää minut jollekin toiselle, jollekin yhtä kyvyttömälle ja käydään sama tappelu uudelleen. Minä lopetan ilmoittamalla että tässä juuri rikosilmoitusta kirjoitan, kolmeen kertaan sanon että heihei kun se ämmä kylmästi siellä vain puhuu päälleni, ettei poliisiasiaa tästä kannata tehdä. Kyllä kannattaa, olisi kannattanut jo kun se ensimmäinen lasku saapui.

Ja nyt ei edes poliisien sivut toimi, täytyy mennä huomenna henkilökohtaisesti sinne. Eipä haittaa, tässä tätä kiukkua ja informaatiota on koko päivän hankittu, kyllä minä sinne puhkuen voin kävellä. Voi raivonkarjaisu.

Ps. Koska tätä tekstiä luetaan yllättävän paljon (luultavasti uhrien toimesta) pieni tilapäivitys. Sieltä ne jaksoivat soitella, kunnes annoin asian poliisin huomaan. Soittivat ja kovistelivat hieman siitä että olin kehdannut poliisille ilmoittaa, ehdottivat niitä ikuisia kompromissejaan, en heltynyt. Sen jälkeen ei hyvään aikaan mitään kuulunut. Tuossa syksyllä soittivat viimeisen kerran, sellainen mukava mummeli tällä kertaa, kun aikaisemmin olin saanut riidellä vittumaisten ämmien kanssa. Siinä aikani selkeästi selitettyäni että olen opiskelija, en maksa, ei ole rahaa maksaa, se tarjosi kompromissia. Vitun kompromissit sanon vaan. Totesin ettei yritykseni edes ole tällä hetkellä toiminnassa. Se totesi että eivätpä he kai edes saisi minulta mitään rahoja vaikka yrittäisivät laittaa perintään. Viisaasti päätelty.

Sen jälkeen ovat pysyneet hiljaa ja kaukana. Minä olen oppinut vastaamaan vieraisiin numeroihin heti nimeni jälkeen "en osta mitään." Ihmeen nopeaan lyövät luurin kiinni.

Hunajamaitoa

Keitän vettä ja kaadan kuppiin hunajaa. Tirautan muutaman kyyneleen ihan vain turhaumuksesta, onko tämä jokin universaali vitsi, että jos en ole kipeä päästä niin olen kipeä kaikkialta muualta? Tekisi mieli polkea jalkaa ja huutaa, miksen voi olla terve kuin viikon kerrallaan? Mutta väsyttää liikaa, päätä särkee ja nenää ja kurkkua ja jalkoja ja jänteitä... Lista ei lopu lainkaan, eikä auta että ikkunasta näkyy pelkkää taukoamatonta sadetta tunnista toiseen.

Elämä on epäreilua ja minuun sattuu.

Ristinollaa

Joo, en päässy kouluun, en ainakaan tuohon mihin hain. Ehkä ensi vuonna sitten, nyt täytyy vain kehittää itselle jonkinlainen elämä vuodeksi, täältä on joka tapauksessa päästävä pois. Viime viikolla äiti taas huomautti omistavansa minut, enkä suostu kuuntelemaan sellaista paskaa enää hetkeäkään. 

Töissä on hiljaista, hyvä jos päivässä kävelee yksi asiakas sisään. Turhauttavaa, mutta ainakin olen päässyt huomattavasti eteenpäin kirjoissani. Se on kuitenkin ihmeellisen rasittavaa vain istua tunnista toiseen, koska kaikki on siivottu jo viiteen kertaan eikä muutakaan ole tekemistä. Hassuin asia, minkä olen huomannut on se, että aina uuden asiakkaan hiuksia leikatessani käteni alkavat täristä. Se on ehkä kamalin asia mitä parturi-kampaajalle voi tapahtua, yritä nyt siinä olla sitten leikkaamatta irti asiakkaan korvaa. Ei niin joka päivä käy, eikä kaikkien kanssa. Ehkä se johtuu stressistä ja väsymyksestä ja lievistä paniikkikohtauksista joita olen tässä lähiaikoina saanut. Täytyy hetkeksi istua alas ja laittaa pää polviin, keskittyä hengittämiseen, koska yhtäkkiä keuhkoni päättävätkin lopettaa normaalin toimintansa.

Vein Memerin Harulle muutamaksi viikoksi, kun se halusi koirat sinne. On hirvittävää huomata miten yksin on kun ei olekaan koiraa, täältä puuttuu jokin suuri pala. Koko elämä muuttuu täysin nukkumisesta syömiseen. Ei ole enää ketään lämmittämässä jalkoja tai tökkimässä unisesti kuonollaan kun minä mukamas vien liikaa tilaa. Ei tarvitse alituiseen miettiä mihin laskee mitäkin tai muistaa asettaa tuolit pöydän alle. Ei tarvitse katsoa mihin laittaa pidennyksensä, koska nyt ei olekaan koiraa jonka mielestä ne ovat hulvattomin leikkikalu koskaan. Olen ollut koko viikon aivan hukassa, varsinkin nyt juhannuksena kun ei täällä ole ketään. 

Olen käynyt taas läpi eksistentiaalista kriisiä, yrittänyt ymmärtää mikä järki kaikessa on, miksi täällä pitäisi olla ja miksi tämä on nyt se elämä jota pitää elää. Mikä olisi parempi elämä, voinko tyytyä tähän vai tapanko itseni jos tyydyn liian vähään. Ja onko silläkään oikeasti yhtään mitään väliä.

Olen lähiaikoina käynyt paljon keskusteluja ihmisoikeuksista, feminismistä ja raiskauskulttuurista. Olen ollut toisinaan raivoissani sepityksistä ja tietämättömyydestä ja aivopesusta, joihin tämä yhteiskunta on hukuttautunut. Tarvitsin sille jonkinlaisen ulospääsyn, joten tein tämän.

Hiuslakkaa silmälaseissa

Olin tänään yksin liikkeessä koko päivän, oli töitä töiden perään onneksi. Hyvä rahapäivä ja mukavia ihmisiä, sain höpöttää jokaiselle tulevista yliopiston valintakokeista joihin matkustan huomenna. Ne ovat sitten maanantaina ja tiistaina, olen lukenut kirjan kokonaan läpi kahdesti ja tehnyt vielä vaaditulta osastolta erikseen muistiinpanot. Tähän kouluun minä haluan, tämä on ensimmäinen koulu johon oikeasti itse haluan. Oli perhepäivähoitajankin ammattitutkinto itselle mielenkiintoinen, mutta jos päättäisin tehdä töitä lasten kanssa, kouluttautuisin erityislasten pariin. Sellaiset vähän syvällisemmät asiat kiinnostavat minua enemmän kuin pintapyyhkäisy.

On hassua nauttia työstään, varsinkin liikkeessä. Se on täysin vieras tunne ja välillä huomaan miettiväni onko minulla edes lupaa siihen. Totta kai minulla on oikeus pitää siitä mitä teen, niinhän sen kuuluu ollakin.  Se on vain niin vieras tunne, että kestää hetki totutella. Vielä enemmän pidin siitä, ettei siellä ollut ketään hönkimässä niskaani vaan sain ihan itsekseni puuhastella niin kuin parhaakseni näin. Täytyy ottaa enemmän tuollaisia yksinäisiä päiviä, ei tarvitse varpaillaan kulkea ja voi hengittää. Kun kyllä minä tiedän olevani hyvä parturi-kampaaja, minä tiedän mitä tapahtuu jos leikkaan hiusta tästä suunnasta tai tästä suunnasta. Minä tiedän miksi jonkun hiuspohja näyttää taistelutantereelta tai kannattaako käyttää kevytväriä, kestoväriä vai suoraväriä. En minä ole huono, vaikka Omistaja aina saakin minut epäilemään itseäni. Minulla ei ole ollut muita kuin tyytyväisiä asiakkaita ja silti, kun se seisoo siinä ja kysyy asioita, minä yhtäkkiä luulen itseäni typeräksi ja kykenemättömäksi. Ei minun oikeasti tarvitsisi, sitä ei vain aina muista. On hyvä että on välillä näitä päiviä jotka muistuttavat siitäkin.

Saksien teroitus on kallista

Ensimmäinen viikko töissä. Minun tekisi mieli kontata perjantaina pihaportaat ylös, mutta sataa ja olo on jo valmiiksi kurja. Tiesin että se on tällaista, tiesin minä, en vain muistanut. Ei sitä pysty muistamaan, kuinka väsynyt on joskus ollut. Tietää vain että joskus on ollut väsynyt. Se tunne ei säily, pelkkä haalea varjo vain, kunnes se on taas päällä ja muistaa aivan tarkkaan, että tältä se silloinkin tuntui. Jalat painavat kuin lyijy, kädet ovat turhat puupölikät sivuilla ja vetävät minua maata kohti. Aivoja pakottaa, aivan kuin olisi lukenut kvanttifysiikkaa kymmenen tuntia putkeen, vaikkei siitä mitään ymmärrä. Ne eivät enää toimi, ne sanoivat itsensä irti sinä samana hetkenä kun vaihdoin pois pistelevät ja kutittavat työvaatteeni, kuten ne ovat parina viimeisenä iltanakin tehneet. Niitä - saati raajojani - ei kiinnosta pätkän vertaa se, että olisin taas sen verran terve että voisin käydä lenkillä. Mikään minussa ei jaksa välittää, että nyt pitäisi alkaa tehdä esityötä valintoihin tai että kirja olisi hyvä lukea vielä kolme kertaa läpi. Yhdessä ne päättävät että oikea paikkani on sohvannurkassa tyynyjen ja vilttien alla, jossa makaan kunnes kello sanoo, että voin siirtyä sänkyyn. 

Miksi tämän piti mennä tähän, minä mietin ja tuijotan kattoa, koska vaikka olen kuoleman väsynyt, ei kukaan minussa suostu nukahtamaan. Miksi, vaikka minä olen niin paljon parempi kuin vuosi sitten, kun minulla on niin paljon enemmän apuja ja keinoja? Onko kyse siitä, että Omistaja on niin tuskastuttavan vaativa, että minun tekisi mieli heittää sakset sen naamaan, kun se tulee kertomaan pölyhuiskusta ja hyllyistä minulle, vaikka minulla on juuri asiakas edessäni. Ei, minä en nyt ala pyyhkimään hyllyjä. Mokomalla ei edes ole omaa asiakasta sillä hetkellä, pyyhkiköön itse omat hyllynsä. Minä kuitenkin vain nyökkään, nyökkään aina. En minä silti enää mitään tee, tehköön omat hanttihommansa, minä en sille työskentele, olen yrittäjä.

Niin minä yritän itselleni kertoa kerta toisensa perään, ja silti löydän itseni tyhjentämässä laatikoita varastossa, vaikka minun pitäisi olla ylhäällä päivystämässä sitä päivän palkkaa, joka voisi kävellä sisään hetkenä minä hyvänsä.

Kiukutti ja kyyneleet kihosivat silmiin, paiskasin tyhjän laatikon lattialle ja laahustin portaat ylös, nyt saa riittää. 

Ehkä se johtuu asiakastyöstä, siitä että täytyy hymyillä ja keskustella, pitää yllä ainaista smalltalkia. On asiakkaita, jotka eivät tiedä mitä haluavat, jotka ovat tyytymättömiä jo ennen kuin mitään on tehty, jotka luulevat tuntevansa parturi-kampaajan ammatin itse paremmin. Ja siltikin täytyy hymyillä ja olla miellyttävä ja tehdä miten asiakas toivoo ja päässään vain käydä läpi tilanteen, jossa asiakkaan aivot valuvat pitkin lattiaa.

Vaikka turha sellaisia pohtia, minä ne sieltä joutuisin kuitenkin siivoamaan.

Kesäkukkia kesäsateessa kesäpäivänä

No niin, tuhrustelin terassilla auringossa uuden bannerin, sopii paremmin näihin keleihin. Tuon perjantain heikon hetken - joka oli kestänyt jo viimeisen viikon - jälkeen lähdin tapaamaan kummityttöäni. Hän oli kasvanut vaikka kuinka, äitinsä maha oli jo ihan pullollaan. Puhaltelin sitten hänen isosiskonsa kanssa saippuakuplia ja naurettiin yhdessä kun se osasi jo liikuttaa kulmakarvojaan ylös alas. Se on vekkulein kaksi vuotias jonka tiedän.

Huomenna alkaa työt kahdeltatoista, lisäksi voin vihdoin hakea uudet silmälasini. Ne on pyöreät burberryt, sormia syyhyttää, niin herkulliset ne ovat.

Ei minulla mitään oikeita ajatuksia päässäni liiku tänään, on liian kuuma siihen.

Katkeruuden kaiku kaiku kaiku

Tänään oli minun valmistujaiset ja juhlatkin. Kakkukaffet sukulaisille, jo oli mummit, mummut ja ukkit ja pappat, sekä tädit ja sedät istuskelemassa terassilla. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun nuorin koko illan kesteilläni oli 44 vuotta, minua lukuunottamatta. Ainakin sain pienen pesämunan, kun kerran tuonne muualle olen vihdoin itseni repimässä. Haluaisin sanoa että ihan sama, mutta oikeasti se ei ole.

Tänään on sekä hyvä päivä, että sellainen kun saunassa humalassa kiroan ääneen jokaisen, joka on niin ultimaattisen typerä, niin uskomattoman itsekäs ihminen, ettei näe itseään pidemmälle jotta on muista puhuttava pahaa. Sellaiset, joiden elämään ei mahdu mitään muuta kuin oma mehevä mahansa, minun on aivan vitun sama vaikka tukehtuisitte siihen ettei mikään ole koskaan tarpeeksi hyvin. Siihen katkeruuteen, että ne ihmiset, jotka osaavat olla ystävällisiä muille, saavat elämäänsä enemmän kuin te. Se johtuu yksinkertaisesti ainoastaan siitä, ettei osaa olla kuin haluaisi itselle oltavan, ja minä en edes ole raamatullinen ihminen. Se nyt vain on niin, että jos haluaa muiden pitävän itsestään ja saavansa hyvyyttä itseään kohtaan, on oltava ystävällinen ja hyväksyvä. Ja nämä eivät ole kirosanoja, ne ovat sellaisia yksinkertaisen pieniä asioita kuin: ' mitä kuuluu? ' Ei luulisi olevan vaikeaa.

Sääli tässä nyt on se, että joillekin se on. On paljon helpompaa puhua ihmisestä muiden seurassa kuin kysyä rehellisesti 'miksi?' Luulen, että suuri syy siihen mikseivät ihmiset ihan oikeasti kysy, on koska he ajattelevat sen olevan röyhkeää tai ihan vain hauskempaa puhua ja ajatella mitä huvittaa. Jos oikeasti saakin perustelun johonkin, putoaa perättömyydeltä pohja ja siinä ollaankin kohta ihan ilman sitä paskaa, joka tekee elämästä niin paljon hauskempaa ja huvittavampaa.

Siinä vaiheessa joudutaan myös kasvokkain sen ihmisen kanssa, josta on ties mitä jo mennyt sanoneeksi. Saatetaan nähdä, että tässä on nyt ihan oikeasti satutettu jotakuta. Että se nyt ihan oikeasti tajusi että se äkillinen puheenaiheenvaihdos johtui siitä että se tuli paikalle tai että sille ei kerrottu aika tärkeitä juttuja kun oikeasti olisi tarvinnut. Se, ettei sitä kutsuttu kun kaikki muut kutsuttiin.

Tämä on se, miksi minä vihaan ihmisiä, minä vihaan kaikkia ja viha on niin suuri tunne että meinaa repeytyä kappaleiksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, eikä tiedetä mikä pala kuuluu minnekin. Minä en jaksaisi vihata ja yritän olla kaikille ystävällinen. Miksi se on niin väärin?

Minä en haluaisi, en jaksaisi olla enää se väärä, kun se sattuu niin kamalasti.

Hukkis on vielä aika hulvattoman talvinen, vaikka täällä kukkii jo kirsikkapuut, mutta kyllä minulla on jo päässä millaisen bannerin kehittelen.

Valmis PPH

Minä olen täten päässyt läpi perhepäivähoitajan ammattitutkinnosta. Eilen illalla kyllä hirvitti, kun opettaja soitti että hupsis, oli unohtanut yhden monisteen näyttösuunnitelman kokoamisnipusta, ja tekaisin sitten illasta tekstiä yleisimmistä kehitysvammoista ja sensorisen integraation häiriöistä itkua vääntäen. Kyllä vitutti ja kiukutti, miten hankalaksi tämä voidaan minulle tehdä. Tuntui siltä että miten minua voidaan koetella perä perään, ja kuka edes haluaa.

Niitä opettajia kai hävetti, kun niiden vika tämä oli. Varsinkin kun se oli jo kertaalleen hyväksytty ennen kuin arvioijana toimiva opettajani huomasi jutun. No jaa, sen vuoksi kai pääsinkin sitten aika helpolla kyseisestä alueesta ja nyt ei pitäisi olla mitään valittamista - viikon päästä saa juhlia paperi kädessä.

Enää tämä viikko työharjoittelussa, tulee niin ikävä näitä lapsia. Niin hauskoja ja kekseliäitä löytyy, että luulen päivieni muuttuvan aika tylsiksi. Olen nyt harkinnut aika kovasti otanko oman ryhmän, jos nyt ei kouluun pääse. Muitakin vaihtoehtoja tietenkin on, menen nyt kesäksi parturi-kampaamoon takaisin, ei sitä tiedä vaikka sille tielle jäisin kokonaan. Toisaalta kiinnostaisi jonkin verran lähteä vähän seikkailemaan, voisi au pairiksi mennä. Britteihin mieluiten, Amerikka on pelottava ja hullu ja Australiassa on niin paljon tappavia olentoja, että kuolisin viikossa kun astuisin lapsen lemmikkitarantulan päälle.

Ensi viikonloppuna minä matkustan Kikuconiin vähän myymään asioita. Sitäkin odotan innolla, hirmuisesti iloisia asiota nyt elämässäni, kaikki on taas kääntynyt ylämäkeen.

Punainen uni

Seisomme pimeällä kujalla, sen on ehkä viisitoista ja tummatukkainen. Minä en tiedä kuka olen. Se kutsuu minut mukaan, kertoo että niitä on jo monta juonessa mukana. Ei me kiinni jäädä, koska sillä on Suunnitelma. Niinpä me hiivitään katoilla ja kiivetään lankkua pitkin sisälle tavarataloon hiljaa ja peräkkäin, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Sisällä ne kahmivat tavaroita taskuihinsa ja nyrkkeihinsä, näen kun yksi tytöistä kantaa kourallista lyijykyniä, toinen hamuaa kylmäkaapista siiderin ja kaljan.
'Saisitteko te edes ottaa niitä?' Minä kysyn epäilevästi ja se katsoo minua kuin tyhmää. Takaani kuulen tutun äänen, mutten tiedä kuka se on, se on vain tuttu. 'Minä ainakin otan mieluummin jäätelöä', se sanoo ja nappaa pakkauksen kinuskijäätelöä. Se tuntuu ihan parhaalta ystävältä, ja minäkin otan jäätelöä.
Olen toimisto- ja taideosastolla ja yritän etsiä tuhansista kynälaatikoista tavallisia tussauskyniä. En löydä ainuttakaan. Yhtäkkiä kuuluu valtava pamaus, joku ampuu kiväärillä hyllyä. Tölkkejä ja paperinriekaleita lentelee kaikkialla.
Minua pelottaa, kaikki juoksentelevat sinne tänne, yrittävät juosta pakoon. Se on omistaja! Luulen että se osuu muutamaan. Vaikea sanoa, niin paljon huutamista ja kirkumista
Kohta siellä sisällä ovat enää minä, Ystävä ja pieni tyttö. Sillä on punainen mekko. Me olemme kiivenneet katonrajaan ja edessämme on kattoikkuna, josta pitkät tikkaat vievät ulos maan pinnalle. Omistaja ei jostain syystä pääse enää sisään, siellä se seisoo punaisten maatalojen keskellä pihamaalla ja huutaa pää punaisena kivääri heiluen. Taloissa on valkoiset pielustat.
Minä sanon että meistä ei kukaan mene minnekään, että se tappaa meidän jos mennään. Pieni tyttö itkee, sitä kai pelottaa myös.
Omistaja huutaa että tulkaa nyt alas, ei hän mitään tee. Minä yritän kieltää, mutta punamekkoinen tyttö kiipeää siitä huolimatta alas. Sitten se kuolee ja maa lainehtii verta.
Minä juoksen ja juoksen ja juoksen kulman taa, keltainen maa pöllyää ja minä pelkään että se saa minut kiinni. Kuulen kun ovi aukeaa jossain ja ryömin punaisen kontin alle, pistän käden suun eteen ja yritän olla aivan hiljaa.
Mukavan näköinen vanha setä kumartuu katsomaan minua kontin alta ja hymyilee. Sen kasvot ovat aivan ryppyiset. Sen takana minä näen kuistilla sen vaimon, se näyttää samalta kuin maatalojen emännän vanhoissa suomalaisissa filmeissä, pitkä mekko ja essu päällä, tukka nutturalla se pyyhkii käsiään liinaan. Sekin talo on punainen valkoisilla pieluksilla.
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa', vanha mies sanoo hymyillen ja minä kysyn, 'mitä?'
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa teidän piilottamisestanne', se sanoo rauhallisesti. Minä katson toiselle puolelleni ja Ystävä katsoo minua silmät suurina takaisin.

Mahatautia

Olen ihan järkyttynyt. Ja todella kipeä, kaikki paikat sattuu ja kolottaa, mutta en uskalla ottaa särkylääkettä, se tulisi kuitenkin heti vain ylös. 

En muista koska olisin viimeksi sairastanut vatsatautia, enkä varmasti koskaan näin rajusti. Niin rajusti että menettää tajunsa pariin otteeseen ja makaa voimattomana ja täristen vessan lattialla, koska ei vain yksinkertaisesti pysty liikkumaan. Sellainen on todella pelottavaa.

Minulla oli eilen aamulla pää kipeä, koko vasen puoli jyskytti niin että makasin pimeässä niin pitkään kuin pystyin ihan paikoillani. Oli ensimmäinen iltavuoroni, menin vasta kahdeksi päivällä. Särkylääkkeiden jälkeen pystyin nousemaankin, täytyi vain liikkua varpasillaan ja sillä tavalla liihottaen, ettei kolahda mihinkään. Luulin sen johtuvan siitä, että sain eilen tädin seefferiltä kunnolla kuonolle, kun se innostui niin paljon että puttasi minua kivikovalla päällään. Siinä sai sitten hetken istua tuppo nenässään. 

Oli hauskaa nähdä miten ilta toimii, ja onneksi pääsen iltaa tekemään myöhemminkin. Nautin paljon enemmän pienryhmästä kuin isosta. Kuudelta syötiin, sen jälkeen alkoi vatsa olla kipeä. Sillä lailla pistävästi ja tuli hurjan kylmä. Puoli tuntia siitä annoin periksi ja kävin oksentamassa. En tiedä olinko niin kuumeessa, ettei järkeni sen vuoksi kulkenut vai johtuiko se siitä että opettaja oli ollut sinä päivänä keskustelukäynnillä ja kehui minut maasta taivaisiin, joten minun oli mukamas elettävä kuin se yli-inhimillinen olento joka se luulee minun olevan, mutta en sanonut siitä mitään. Vilkuilin vain kelloa, että koska se tulisi jo kahdeksan että voin lähteä kotiin. Luulin että se oli ruokamyrkytys. Juoksin sitten vessassa vielä pariin otteeseen ja kun vihdoin oli kello kahdeksan, pelkäsin etten pysty ajamaan kotiin asti. 

Loppuillan ja yön vietinkin vessan lattialla, kuume oli noussut yli 39 ja tärisin kuin horkassa neljän peiton sisällä. Taju meni kaksi kertaa ja huuleni löin posliiniin niin että se halkesi. Näytän siltä kun joku olisi läpsinyt minua ympäriinsä.

Nukuin minä pieniä pätkiä, ennen kuin oli taas hypättävä ylös. Nyt olen neljästä asti ollut kykenemätön nukkumiseen ja on hirveä nälkä ja jano, mutta itään en uskalla suuhuni laittaa veden sijasta. Kuume laski 37.2, joten enköhän minä selviä. 

Näin minä ne kaikki pöpöt saan, olisin kyllä voinut tämän jättää välistä.

Lapsia ja vauvoja ja sikiöitä

Harjoittelua on nyt takana kaksi viikkoa, onneksi alkaa pyhät. Ensimmäiset päivät siirtymätilanteissa ovat minulle myrkkyä, itkin viime viikon varmaan kokonaan ennen kuin minulle muistutettiin että minun kuuluisi oikeasti olla vihainen eikä surullinen, jos minulle tehdään väärin.

Nyt sujuu jo järkevästi, välillä harmittaa kun oletetaan että tiedän missä asiat ovat ennen kuin niistä on minulle edes kerrottu ja joudun olemaan kävelevä kyselykone. Mutta minä sitten olen, oma on vikansa kun ei minkäänlaista perehdytystä kerran suostuta antamaan. 

Kaikkea olen saanut tehdä ja lapsetkin alan jo toisistaan tunnistamaan. Aivan ihana ryhmä ja aivan ihania lapsia ovat kyllä kaikki. Minulla on pahin vauvakuume koskaan, ei ole ennen ikinä ollut näin suurta kaipuuta. Siihen ei auta yhtään se että joka päivä lapsia kiipeää syliin ja leikkii että minä olen sorsan liukumäki tai taskuni on pupun koti tai ei halua että lähden kotiin lainkaan. Minä voisin laittaa niistä jokaisen omaan taskuuni ja tuoda kotiin, mutta en taida. Kaikkein eniten tätäkin kuumetta lietsoo se, että minä saan vihdoinkin oman kummilapsen, niin minun serkkuni minulle lupasi. Mutta minun pitää odottaa sitä pikkuista syksyyn asti, miten ihmeessä ihmiset kykenevät sellaiseen? Että pitää odottamalla vain odottaa jotain niin ihanaa, kun sen haluaisi syliinsä juuri tällä sekunnilla. Ei sitä kuitenkaan viitsi sieltä mahasta ulos liian ajoissa ottaa, ei sitä tiedä mitä sitten kävisi. 

En minä niin tyhmä ole, että lapsen nyt hankkisin, minähän olen itsekin ihan kakara. Raukkaparka kärsisi koko elämänsä kun äiti ei ole eheä ihminen. Tässä on katsottu kavereiden vanhempia ja omiakin sen verran, että haluan olla täysin järjissäni ennen vanhemmuutta. Muuten niistä lapsista tulee yhtä itsemurha-alttiita kuin vanhemmastaankin.

Mutta haluaminen on halpaa.

Lähden hakemaan Harua  kohta, se tulee takaisin oltuaan sen kuukauden ulkomailla harjoittelussa. Se on pääsiäisen kotona ja lähtee taa pois.

yhyy

Unohdan että aamulla pitäisi olla terapiaa, koska nyt on maanantai ja vielä aamu, ei maanantai-aamuina kuulu olla yhtään mitään. Minä en löydä lompakkoa ja tilillä nyt ei ole yhtään mitään, ei senkään vertaa kun toinen asiakas peruu tämän illan ja vituttaa, ottaa päähän niin paljon että aamuparkumisten jälkeen olen synkistellyt parhaani mukaan. Vanhempi koirakin karkasi pihasta, se on ollut hukkateillä nyt jo tunnin. Minä kierrän koko saatanan naapuruston ja huutelen ja houkuttelen ja maanittelen ja vituttaa vielä enemmän kun naapurin mummo sanoo että näki sen niiden rannassa vartti sitten. Olisit vittu ottanut sen kiinni sitten. Kuolkoon pois, typerys.

Sitten se tulee häntää heiluttaen takaisin pihaan ja minä kiristelen hampaita kun ei sitä saa torua siitä että se tulee kotiin.

Pitäisi tehdä asioita, mutta minä en osaa. Olen kädetön ja jalaton ameeba, joka haluaa vain hajottaa tavaroita, mutta makaa lattialla kykenemättömänä jakaantumaan. On täysin naurettavaa että kaikkialla muualla osaan kaiken ja kotiin päästyäni regressoidun taas viisivuotiaan tasolle. Harkitsen itkupotkuraivareita, mutta ehkä on vain helpompi ynistä lattialla nälkäänsä, kun on liian laiska tehdäkseen ruokaa.

Existential Crisis

Päiväni ovat sulautuneet yhdeksi stressin, aurinkoisten päivien, HIMYMin ja eksistentiaalisen kriisin ketjuksi. Olen vuoroin energinen ja valmis ja vuoroin itken peittoni alla kaihtimet kiinni. Pitää tehdä töitä ihan oikeasti, tai ainakin pitäisi jos ei olisi niin pirullisen tyhmä ja laiska. Pitäisi tehdä suuria tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, jotka saavat rinnan puristamaan niin ettei henkeä saa. Pitää kinuta sitä työpaikkaa kesäksi, että rahaa tulisi vihdoin edes vähän paremmin. Pitää tehdä ennakkotöitä ja lukea kirjoja ja kirjoittaa näyttösuunnitelmia. 

Kaikki se mikä pitää tehdä hukkuu kuitenkin nopeasti How I met Your Mother -putken alle, kun minä juoksen pakoon todellisuuttani ja vastuuta joka siihen kuuluu huutaen. 

Kaikista kamalinta on se ettei vain tiedä. Minä en tiedä mitä haluan, vaihtoehtoja vain lyödään eteeni enemmän ja enemmän ja tiedän vain sen että minun pitäisi hävetä sitä että mietin helppoja pakokeinoja kaikesta tästä paineesta, mutta en häpeä ollenkaan. Ne huonot opitut keinot nousevat aina kriisitilanteissa, kun ei niitä hyviä ole tarpeeksi ajoissa opetettu tilalle. Ne ovat niitä mukamas ainoita keinoja ratkaista nämä tilanteet että jaksaa huomiseen. Nykyään minä vain yritän mennä nukkumaan.

Tänään on niitä päiviä kun et ole käynyt viikkoihin ulkona, kun et oikein ole jaksanutkaan ja nyt haluaisit niin kovasti että olet alentunut kuuntelemaan spotifyn dancehits-listaa. Mutta kukaan ei enää asu täällä ja se yksikin joka asuisi on työvuorossa. Joten kahden sidukan jälkeen mietit että mitä minä tässä viinaa hukkaan, pese naamasi ja mene nukkumaan.

Bitch please

Minä hain tänään yliopistoon mutta oikeastaan en haluaisi kirjoittaa siitä, koska voi olla että vähän romahdan jos saan hylkäyskirjeen. Se nähdään sitten, ensin täytyy tehdä ja valita näytetöitä ja lähettää ne ja kirjoittaa essee ja muita papereita ja vain jännittää. Kestää sitä jännitystä ja ahdistusta ja mikäli en pääsekään sisään, täytyy kestää vuosi töitä ja yrittää uudelleen. Tämä on nyt sellainen asia mitä oikeasti haluan, en näitä välivaiheita ja päivientäyttämisiä. On parturikampaajan ja perhepäivähoitajan ammattitutkinnoista varmasti paljon hyötyä viiden ja puolen vuoden kandi ja maisteriopintojen ohella, kun töitä on kuitenkin pakko tehdä.

Minä luulen, että vaikka saisin hylkäyksen, muuttaisin silti siihen kaupunkiin missä tuo yliopisto on ja yrittäisin saada sieltä töitä. En jaksa enää olla täällä, haluan muualle. En sitten tiedä haluanko pois tästä tilanteesta vai itsestäni. 

Minä annoin sen kuulla ettei sovinismi ole "hauskaa kiusoittelua", sanoin että se on alistamista ja nöyryyttämistä, ettei tällä vuosituhannella naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä. Se kun nainen vastaa nasevasti takaisin autotalleista ja matolla nukkumisesta harvoin on muuta kuin puolustautumista omaan vapauteensa kohdistuvaan hyökkäykseen, vaikkei sitä siinä hetkessä tajuaisi.

Olin ihan rakentava ja nätisti sen sanoin, ei olisi tarvinnut kun se pyöritteli vain silmiään. Olisin voinut olla kiukkuisempikin, varsinkin kun sanoin sille siitä sen rasismista. Se yrittää selittää että ei se ole rasisti, on sillä niitä "tummaihoisia" ystäviä. Minä katson sitä ja sanon "vitun saatanan neekeri." Niin se huusi televisiolleen kun joku oikea ei voittanutkaan skicrossia ja minä lähinnä tuijotin sitä silmät ymmyrkäisinä. Se ei katso minua kun sanon ettei minulla ole väliä jos se ystäviensä kesken sitä sanaa jakelee, jos niiltä kerran on tullut okei, mutta yhdyskunnallisesti 'neekeri' on kääntynyt loukkaavaksi sanaksi valkoisen suussa. Se ei katso minua, hymisee vain hmm-m sillä lailla alentavasti ja minä siemaan chai-latteani etten heitä sitä sen naamaan.

Lopuksi kuitenkin halataan ja huokaisen helpotuksesta, että pääsin tuostakin eroon.

Illalla se sekoilee kännissä vielä facebookissa ja minä lähinnä luen että se kehottaa minua vaan etsimään sitä helvetin yksisarvistani, en ikinä tule kyllä löytämään.

Juu, hyvä rupuisen suomenhevosruunan on siinä päätään kännissä aukoa.

Leivoin myslivadelmakuppikakkusia ja nyt teen niille ruusukuorrutuksen. Niitä voin syödä odotellessani Prinssi Valkoista.

Pumpulia kengässä

En tiedä kumpi on parempi, se että on kuin saisi oikeasti henkeä kun miettii sitoutumista vai että  kertoo että oikeasti haluaa juosta pois. Järjellisesti keskustelu on paras keino näissä asioissa, mutta entä sitten, kun kaikkea ei pitäisi sanoa? On paljon parempi vain nyökätä ja hymyillä, luulenkin että juuri nyt se on oikein. Ei ole oikein että me molemmat joudumme epäilemään minua, parempi että vain minä hyperventiloin pääni sisällä. Uskon että se menee ohi jossain vaiheessa, kunhan nyt sinnittelen vain tässä mahdollisimman kunniallisesti.

Minä en pidä ihmissuhteista, siis uusista vakavista ihmissuhteista. En ole koskaan ymmärtänyt ihastumista saatika rakastumista. Sitä että jotkut pystyvät ihastumaan uuteen ihmiseen kerran kuussa ja rakastuvat ihmisiin joita eivät edes tunne. 

En minä osaa sellaista tehdä, enkä edes haluaisi. On ahdistavaa kuitenkin olla aina se osapuoli jonka täytyy perustella joko toiselle sitä ettei se voi olla minuun ihastunut, tai itselleen sitä miksi minun nyt pitäisi olla ihastunut vaikken ole. 

Toisinaan se vituttaa että on henkisesti niin rampa ettei edes uskalla ihmisistä tosissaan välittää.

Marginaali

Se on hauskan näköinen ja kun minä sanon, ettei minuun saa koskea, se vain kohauttaa olkiaan, nyökkää päätään ja jää siihen käsivarren mitan päähän hyppimään. Minä hymyilen ja olen iloinen, vaikka kaverini onkin agressiivinen tänään ja aina välillä antaa minulle ilkeää silmää. Minä olen niin kuin en huomaisikaan, se toimii parhaiten, on kuin ei huomaisi. Ei minun tarvitse miellyttää joka saatanan sekunti, ei oikeasti tarvitse. Ravistelen henkisesti aivojani että saan sen ajatuksen uppoamaan sinne jäädäkseen. Se on kärsinyt niin paljon, että sille pitäisi antaa paljon anteeksi, varsinkin kun se itse tietää omat vikansa. Se ei vain niinä hetkinä vaivaudu niille mitään tekemään, enkä minä ole tullut sitä kouluttamaan vaan pitämään hauskaa.

Tanssin hitaatkin sen hipin kanssa, joka ei ole lähtenyt vaikka ne yleensä lähtevät jos eivät saa puolikovaa kaluaan johonkin hinkata. Minä vihaan hitaita, olen aina vihannut. Ne luovat kiusallisen läheisen tilanteen, oli sitten kyseessä tuttu tai vieras. Silti minä kärsin nyt heiluen puolelta toiselle ja nauretaan jollekin typerälle jutulle, koska minä en halua olla hiljaa ja antaa hetken kasvaa intiimiksi. Lopuksi niiaan ja lähden narikalle minkä jaloistani pääsen, nappaan vain istumassa olleen kaverin mukaan.

Ja silti se löytää minut, kysyy nätisti nähtäisikö joku päivä ja enhän minä voi siihen sanoa ei.

Joten nähdään ja nähdään uudelleen ja yhä vain uudelleen. Minusta se on nyt mukava poika, vaikka ensin se yritti huonointa tapaa saada minut kiinnostumaan ja hetken mietin että onko se fasisti, rasisti ja sovinisti. Olen kuitenkin nykyään aika tarkka siitä mitä mieltä itse olen näistä ajatusmalleista, että se tajusi edes raottaa silmiään. Ehkä se vielä kouluttaa ja sivistää itseään lisää, pakko sen on jos se aikoo psykologiaa opiskella. Ei ole paljoa homofoobikolla ja ahdasmielisellä asiaa nuorten mielenterveyspuolelle mielestäni, ellei halua ihmisten elämää vielä enemmän hajottaa.

Mutta ilmeisesti ei se ole niin pöljä kuin ensitapaamisella pelkäsin, nyt se on miellyttävää seuraa ja taidan katsoa mihin tämä tie menee.

Lähden huomenna Matruusin kanssa laivalle, on siinäkin kokemus.

PS. Kuka kertoo minulle mikä tuo blogloving.com on, kun teitä pulppuaa sieltä?

Miki on pipi

Minä olen nyt viimeisen viikon sairastanut vesirokkoa. Kyllä, vesirokkoa. Kaikki paikat kutisee ja olo on heikko kuin linnunpoikasella. Hyvä kun sängystä pääsee nousemaan ennen kuin jalat alkavat hakata siihen tahtiin että voisi luulla viettäneensä kokonaisen vuorokauden salilla jalkatreeneissä. Ei niin että olisin ikinä käynyt salilla jalkatreeneissä.

Lääkäriltä sain onneksi sellaiset tropit, etten edes halua miettiä millaista olisi ollut sairastaa ilman. Ollaan sitten köllötelty Memmun kanssa yhdessä lattialla odottamassa kuolemaa, mutta elossa ollaan vieläkin.

Memer on pipi

Olen ollut poissa täältä ja itsestäni ja kaikkialta muualtakin, koska Memer on ollut todella kipeänä. Sillä on selkärangassa tyrä, ja olen siitä pitänyt huolta ja hajoillut omaan avuttomuuteeni. On hirvittävää painia toisen pienen olennon elämästä kun tuntuu että omakin lipeää käsistä. Päässä pyörivät osittain itsekkäät ajatukset siitä, miten minun käy jos Memer kuolee, pelkään miten se vaikuttaa minuun kun jo nyt olen hajalla.

Ei Memmu nyt kuole, ei toivottavasti vuosiin kun kiikutin sen lääkärille niin pian kuin autosta lähti. Viikon verran se on nyt ollut häkkihoidossa ja on vielä seuraavat viisi viikkoakin. Sellaiset mömmöt sille annan joka ilta ettei se ole ensimmäisten kolmen päivän jälkeen enää itkenyt ja tärissyt kivusta. Olen makoillut sen kanssa häkissä lukemassa, sillä lailla se varmimmin pysyy paikallaan kun se käpertyy kiinni minun kylkeeni nukkumaan. Sain tädiltä ja sedältä niiden seefferille tarkoitetun häkin, joten mahdutaan mukavasti molemmat sinne vilttien ja tyynyjen kera.

Uskalsin kuitenkin sitten jättää Memerin äidin hoitoon perjantaina ja kävin Womban luona, sinne tuli kaksi muutakin likkaa, jotka ovat kavereita peruskouluajoilta. Oli ihanaa nähdä niitä ihmisiä, kun ei enää asuta edes suunnilleen samoissa suunnissa. Kikattelua ja hihittelyä ja sitä naurua, mitä ei vain pysty lopettaamaan vaikka poskiin ja kylkeen sattuu.

Silti minusta tuntuu, etten minä osaa. En osaa puhua oikein, en osaa kertoa oikein, en osaa vastata oikein. Tuntuu, etten niiden ihmisten kanssa osaa hahmottaa missä menee oman itsekkyyteni raja, vaikka en edes kertonut mitä oikeasti elämässäni on menossa juuri nyt. Että minulla on ollut hirveä viikko, että minun on taas aina toisinaan vaikea olla ajattelematta kiellettyjä asioita, että olen oikeasti vain itkenyt kaksi viikkoa putkeen. On hirveän vaikeaa puhua, kun pelkää olevansa ärsyttävä, pelkää että sieltä tulee vin silmien pyöräytys ja toteamus Get over it, kaikilla on vaikeaa. Silti minä kuuntelin kyllä niiden ongelmat ja elämäntapahtumat taas, se oli minusta mukavaa. Se että kuulee ettei kaikilla ole niin vaikeaa, että heidän elämässään on hauskoja asioita ja iloisia asioita joille saatiin yhdessä nauraa.

Huomaa vain miten paljon on vielä itsellä opittavaa ja miten niihin tilanteisiin pitäisi ajautua useammin. Olla vielä tiukempi itsensä kanssa näistä asioista, niistä mitä oikeasti haluaisi sanoa ja miten. Tietenkään en itse kykene vaikuttamaan siihen jos se toinen ei halua kuunnella, mutta pitäisi vain jaksaa yrittää omalta osaltani.

Tässä jotain pipertämääni vielä loppuun.

Haru ja Miki keskustelee rasismista

Haru: Go to sleep you oh you. G night

 

Miki: i'm going i'm going

just not tired.

 Same

aaand i was watching the american big brother episode with all the racism.

and it lasted for TWO HOURS

and those girls should be slapped.

Didn't watch the thing but it sounded pretty incredible how they treated her

yeap

I don't understand racism do u write it like that racism

Though I am prejudjiced over swedish folks...

 But I count that as a Finn thing

yeah it's racism. i dont get it eather.

it is.

it's been woven in to us.

like treeroots.

all wonky.

:D:D

But it's more like rivalry

yeah, there is a difference.

it's likebetween two cities or hockeyteams

But to think that some folk are different 'cos their skin is darker

Or something less

Don't make sense

yeah. how can u justify being mean to someone for that kind of a reason?

u know, i hate you 'cos you got a big nose.

It's all very strange

that's it. that's the reason.

 Oi

i don't like your nose. hide it.

My nose isn't that big

it makes me have nightmares.

*runs away sobbing*

and because your nose is soo huge, my life sucks and i don't have a job

and that's also the reason for the on coming apocalypse.

With these thoughts I leave and bid you good night madame

just sayin'

Yes... I shall now rest my weary head, thus it's filled with evil plans of destroying the world as it lays

Mwaha

mWAHA

MWAHAHAHAHAHAHAHAHAAAHAHAAAAAA

yes yes.

just go rest you big ass nose.

and give us one night to live.

I just might be feeling as generous to give you one last night. Then after you shall fear the revenge of me

And my big ass nose

Btw I got to beating alduins ass at skyrim

And sucked

So freaking bad

I died like ten times before I decided to try it later

sounds fun.