Minulla on näyttely. Kahvilassa se on, mutta näyttely kumminkin ja voi hurja että nyt vähän jännittää ja vatsanpohjaa kutittelee. Olen sen verran epävarma näitten luomusteni kanssa että totta kai kauhulla mietin inhoavatko kaikki niitä, koska olen melko lailla vielä aika surkimus ja paljon olisi parannettavaa ja enhän minä ehdi tekemään kahtakymmentä (kahtakymmentä!) uutta, täydellistä työtä siihen mennessä. Minun täytyy viedä vanhempiä töitäni, ja niissä on vielä enemmän virheitä.
Juotu on ehkä enemmän kuin tarpeeksi, mutta haittaako se kun on pitkästä aikaa hyvässä seurassa. Istutaan puistossa Homssun ja sen siskon ja naapurin pojan ja monen monen muun kanssa, osaa en edes tiedä, mutta minulla on ollut ihanaa ja ilta on kaunis.
Ja sitten hyökkää kauan muualla ollut tyttö Homssun siskon niskaan halauskuristusotteella ja minä hymyilen myös, koska sen naama on vain viiden sentin päässä omastani, kunnes niskaani pitkin hiipi tunne ja minä tiedän, tiedän että Hesalainen on siellä myös.
Siellä se kävelee sillä laiskalla, puolelta toiselle heiluvalla tyylillään, jolla se yrittää kertoa koko maailmalle että on huoleton eikä välitä paskaakaan. Minusta se näyttää siltä kuin se yrittäisi suojella itseään siltä ettei kukaan muu välitä paskaakaan.
"Miki!" Se huudahtaa, tai jotain siihen suuntaan, koska en minä oikeasti edes kuuntele. Minä kiehun siinä samassa raivossa ja loukkaantuneisuudessa joka on pyörinyt mahassani ja päässäni viimeiset kolme viikkoa joina se on päättänyt olla muistamatta lupaustaan ottaa yhteyttä.
Tuijotan sitä tyhjänä en tiedä kuinka kauan, voi olla että minuutin tai vain sekunnin sadasosan, se on sellainen hetki jolloin aivot käyvät niin nopeasti ettet edes tajua ajattelevasi, koska et oikeasti ajattelekaan, et ainakaan järkevästi.
Niinpä se mitä minusta tulee ulos on: "Ai kato olenk mä sittenki elossa vai?!" ja läimäytän molemmilla käsillä olemattomia rintalihaksiani sellaisella gangstaliikkeella etten ihmettelisi vaikka joku vetäisi kohta aseen esiin ja ampuisi minut, ihan vain kaiken naurettavuuden takia.
Mutta sitten minä pyörähdän ympäri ja jätän sen ihmettelemään taas miksi minä käyttäydyn kuin viisivuotias, koska heaven forbid, se ei ikinä tee mitään väärin, saati sitten pyydä anteeksi.
Minä olen mieluummin aitojen ihmisten kanssa, en enää edes jaksa. Ja jo se ettei se kysy mitään kertoo ihan tarpeeksi, ei se ihminen välitä paskaakaan että ollaan vuosikymmen oltu kavereina, osa siitä jopa ystävinä.
Minä olen vain niin idiootti, etten vain osaa pistää välejä poikki vaikka aina saa paskaa niskaan, kun ei suostu ymmärtämään että se toinen on korvannut minut muilla.
Se on se ystävättömyyden syndrooma, että kun kerran on sellaisen saanut ei siitä haluaisi irtikään päästää, sitten on taas yksin. Ja kukaan ei oikeasti halua olla yksin, sanoi ne mitä tahansa, sellaiset on valehtelijoita. Mahdollisesti niin yksinäisiä valehtelijoita, että ne yrittää vakuuttaa itsensä ihmissuhteiden tarpeettomuudesta.
Kuulostan niin pikkumaiselta ja sellainen olenkin, mutta haluaisin olla sellainen ihminen joka kohauttaa olkaa ja jatkaa matkaa kun joku toinen toteaa että on löytänyt parempaa seuraa. Olihan minullakin todellisuudessa Hesalaista parempaa seuraa siinä, hauskempaa kuin on ollut aikoihin.
Koko ongelmahan kumpuaa lapsuudentraumoista, olen aina ollut melko lailla yhtä sosiaalisesti kyvykäs kuin käytöshäiriöinen, yliujo ihmislapsieläin vain voi olla ja aina saanut näpeilleni kaveriasioissa, ihan siitä saakka kun istuttiin kerhohuoneessa neljävuotiaana ja laulettiin Jumalan kämmenellä kolme kertaa päivässä.
Sen takia olen aina ollut jokseenkin mustasukkainen ystävien ja kavereiden suhteen, kamalinta mitä kaveri voi seurassani tehdä on luetella kaikki hauskat asiat joita lähiaikoina on tehnyt kaikkien muiden kanssa. Ihan vain koska se tarkoittaa etten minä koskaan yllä samaan ja tiedän sen, ja tiedän senkin ettei se ole minua ajatellut aikoihin ennen kuin laitoin sille viestiä -- sen jälkeen kun olin kolme päivää miettinyt että uskallanko, kehitellyt ja hylännyt päässäni kymmenittäin erilaisia lausemuotoja yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä:
Jos nyt jaksaisin kirjoittaa, urputtaisin siitä kuinka väsynyt olen. Että oikeasti minua pelottaa se, että tunnistan tämän kaikennielevän uupumuksen, vaikka sepittelen itselleni että se johtuu vain siitä, kuinka pitkään olen ollut ulkona pelistä.
Kertoisin että haluaisin itkeä, mutta en itke kuitenkaan koska se on vielä uuvuttavampaa, enkä usko että pystyisin käsittelemään sitä juuri nyt.
Kirjoittaisin, että uskon vakaasti viilteleväni viimeistään ensi viikolla, vaikka olenkin 'kuivilla' ollut neljä kuukautta.
Ensi viikolla on kuusi työpäivää, viisi kahvilassa ja yksi lasten kanssa. Listassa oli kahvilaa kuusi päivää vahingossa laitettu, voin ylpeästi sanoa ilmoittaneeni asiasta sen sijaan että olisin kiltisti sinne vain mennyt.
Voisin myös valittaa siitä kuinka porukka on alkanut lipsua siitä mitä oli kun viimeksi olin kahvilassa töissä, silloin asiat tehtiin loppuun eikä yritetty luistaa pienimmistäkin perusjutuista. Että minulla kiehuu, kun se yksi nainen yrittää joka saatanan päivä sulkea pihaa, vaikka ei mennä vielä kymmeneen minuuttiin kiinni ja asiakkaita istuu niillä tuoleilla, joita se yrittää vetää niiden perseiden alta pinoon. Vaikka sisällä olisi kuinka tekemistä, ja pihan voisi sulkea viimeiseksi, ilman sitä asiakkaiden poistuuppimista vielä aukioloajan sisällä.
Jaa, kuka oikeasti luuli että pystyisin olemaan valittamatta.
Tänään on ollut itkupäivä, ensiksi sen takia että Memer oli ystävällisesti keplotellut roskiksen oven auki ja repinyt pussin pisin lattiaa, ja toiseksi hahaa, iskä unohti noukkia minut mukaansa kun lähti katsomaan kummisetääni sairaalaan ja sitten keskusteluriideltiin äidin kanssa näistä Kelapaskoista ja lääkeasioista. Siitä kun se tarjoutuu soittamaan sinne ja tänne ja kovistelemaan ja olemaan äitileijona ja minä en halua, tämä on minun asia, minun pitää hoitaa omat asiani jo itse vaikka muuten käyttäytyisinkin kuin pahainen kakara.
Juoksin kuusi kilsaa, olen yrittänyt totutella itseäni tähän liikunnan maailmaan ja se sujuu ihan hyvin, ottaen huomioon että olen aina inhonnut kaikenlaista hikoilemista. Välttelen kuumuutta ja sitä tuskaisuutta ja nihkeyttä joka siitä juontaa, ja kaikki nämä ovat oma osansa liikkumista.
Sen myönnän että se purkaa stressiä ja jopa ahdistusta, niin kauan kun itsensä saa liikkeelle. Itse olen sellainen pullapöksy että kun tulee valinta eteen, valitsen eittämättä mieluummin neljä tuntia tietokoneella kuin tunnin lenkin.
Tehtiin siis diili Harun ja yhden ystävättären kanssa että kolmasti viikossa käydään yhdessä juoksentelemassa pitkin metsäreittejä ja ihan hyvin on sujunut.
Tänään olin yksin ja hemmetin paljon nopeampaan juoksin kuin yleensä. Siellä on nääs lentomuurahaisia ilma piukassa.
Nyt minä menen terassille hetkeksi istuksimaan tutun kanssa, vaikka minulle se jääkin juuri siksi istuskeluksi.
Kuuden herätys ja seitsemäksi töihin, vähän niin kuin normaalitkin ihmiset tekevät. Jaksan oikein näppärästi niin kauan kunhan vain pysyn liikkeellä. Pysähtyessä iskee uupumus ja väsymys ja muisto siitä etten valmistumisen jälkeen ole tehnyt muuta kuin hanttihommia sairaslomien lomassa.
Raha on kyllä tervetullutta, Kelalta ei ole minulle mitään herunut vuoteen muuhun kuin terapianmaksuun. Osittain oma vikani, aivoni eivät kestä sitä asioiden selvittämistä ja papereiden pyörittämistä ja byrokratiapaskaa. Siihen ne luottaakin, ettei tälläinen perustyhmä jannu yksinkertaisesti enää masennukseltaan ja rehelliseltä turhaumukseltaan kykene ja luovuttaa.
Yhteiskunta tosin kiittää.
Ja nyt on vielä sota noiden poliklinikan lääkäritätien ja sihteereiden kanssa, kun ne unohtivat - ei jaksa enää edes ihmetyttää - lähettää sen luvatun lääkäriajan b-lausuntoa varten. Se oli se sama lääkäri kun ei lähettänyt ereseptejä apteekkiin, eivät ole siellä muuten vieläkään. Pienimuotoisen hippaleikin jälkeen sain sieltä jonkun kiinni, mutta totesivat että hupsistakeikkaa, nyt on lääkärit lähtenyt jo lipettiin ja loput ajat jaettu. Pyysin josko voisi laittaa jotain viestiä että mahdollisimman pian kun sieltä tulee sitten taas joskus elokuun lopuilla sijainen, saisin aikaa. Sihteeritäti totesi että ei heillä ole mitään viestijärjestelmää ja lääkäri jakaa ajat ja lähettää postissa.
Tämä tarkoittaa sitä että voi perse, nyt tulee terapiatuet myöhässä ja Miki syö ensi kuukauden raakaa sipulia ja makaroonia.
Vituttaako vai vituttaako.
Olen tainnut ennenkin mainita siitä asiasta että minut on helppo unohtaa. En vieläkään tiedä miksi, kaikkeni olen tehnyt ettei niin aina vain kävisi. Silti minut unohtaa niin virastot, kaverit kuin oma äitinikin. Ehkä se on inhimillistä, toisten unohtaminen. Ottaa vain päähän kun nämä inhimilliset erehdykset sattuvat minun kohdalleni niin kummallisen usein.
Minulla on itselläni keskivertoa alhaisempi muisti, johon en luota yhtään. Kirjoitan kaiken ylös. Minulla on kalenteri, kolme herätyskelloa, muistutukset kännykässä, blogi, päiväkirja ja sängynvieruskirja. Sängynvieruskirjaan kirjataan aina kaikki mitä muistetaan unen ja valveen rajamailla, asiat joita täytyy tehdä huomenna tai lauseet jotka toistuvat päässä niin ettei saa rauhaa. Siellä on kaikennäköistä vähän kyseenalaistakin juttua, mitä ei täysin hereillä edes kirjoittaisi ylös. Osa otsikoistani on yöajattelun tuotosta.
Se että itse pelkään niin paljon unohtamista saa minut huomaamaan muidenkin unohtelemiset. Varsinkin kun ne kohdistuvat minuun. Olisi helpompaa, jos minulla ei olisi fiksaatiota siihen että minut unohdetaan, kun ei kukaan muukaan oikeasti siitä välitä. Se on vain sellainen juttu, Miki nyt toisinaan unohtuu, minkäs teet. Ja sitten ollaan taas kuin ei oltaisikaan, ja minä olen verisesti loukkaantunut ja haavoittunut ja katkera, luulisi että joku olisi tappanut kultakalani sen sijaan että unohti soittaa kun lupasi.
Mutta se on lupaus ja lupaukset pidetään. Vaikka olenkin itse todella huono siinä aina välillä.
Mutta töissä kaikki meni hyvin, en vain selviä päivistäni ilman jonkinmoista valittamista, se on sellaista elämäntapavalittamista josta en ikinä tule pääsemään eroon.
Aloitan työt ensi viikon maanantaina kahvilassa kunnolla ja saatoin purkaa ahdistustani piirtämällä kolme päivää putkeen. Nyt on taas ihan hyvä olo, olen lenkkeillyt joka päivä sellaiset kuusi kilsaa mikä on minulle lähinnä maratooni. Polveni ei ensimmäisten kertojen jälkeen meinannut kantaa enää, mutta jostain syystä se ei enää tunnu, ehkä hajotin sen kokonaan.
Ja ei, en ajatellut että viimeinen näyttää ihmispikachulta kuin vasta värjätessäni sen hiuksia.
Eilinenkin oli levoton ja kamala ja illalla halusin vain kömpiä sänkyyn peiton alle ja unohtaa että olen koskaan elänytkään, vaikka sain kutsun baariin.
Tänään olen tehnyt sitä minkä osaan parhaiten, ollut ahdistunut ja masentunut ja surullinen. Leikkinyt katselevani kirjojani, mutta oikeasti tuijottanut tyhjää, koska se on vain helpompaa.
Piti nähdä Wombaa tänään, mutta sen mielestä oli helpompi unohtaa, tai ehkä se toivoi että minä unohdan. Tänään minä tunnen liian suurta itsesääliä jaksaakseni ymmärtää ja teen niin silti.
Olin niin ruma että kiharsin hiukseni, enpä silti näe eroa. Vituttaa kun on syntynyt niin susirumaksi.
Tämä oli niitä päiviä kun heräsin puoli kahdelta, makasin kippurassa tunnin ja puoli sohvalla tuijottaen telkkarista tallennuksia. Sitten nousin, hain Klorinini omasta piilostani ja desinfioin keittiön. Ja vessan, olohuoneen ja makuuhuoneen. Sen jälkeen leivoin keksejä. Vaniliinisokeri, taloussokeri ja leivinjauhe olivat lopussa ja pyörin ympäri miettien ettei näin saa tapahtua juuri nyt. Kokosin itseni ja kävin kaupassa jotta kykenin leipomaan myös mustikkamuffinsseja.
Muut tulivat kotiin ja leikin etten ole lähellä hermoromahdusta kun äiti sotkee keittiön. Kuljen kymmenen metriä sen perässä rätin kanssa, ettei se huomaisi ja puolestaan hermostuisi minuun.
Illalla iskä läikyttää punaviiniä minun rokokoo-sohvalleni. Siihen jota koko viime talven ja kevään kunnostin. Se ei tee mitään. Se hakee lisää viiniä. Minä kiehun ja hinkkaan raivopäissäni, sulkeudun vessaan ja parun, koska nyt riitti.
Sitten minä lyön vessan kaapin oveen lommon koska haluan tämän ulos, enkä saa oikeaa kättäni enää nyrkkiin.
Eilen oltiin koko päivä saaressa ja uitiin ja saunottiin Harun kanssa päälle kolme tuntia. Ensin mentiin kilpaa vastakkaisen saaren rannalle heittelemään leipiä, mutta loppujen lopuksi se oli lähinnä lillumista ja taivaan tuijottelua kahden saaren välissä. Memer uiskenteli meidän kanssa ja naurettiin kun iskä totesi että se näyttää ihan lutra lutralta.
Se oli sellainen päivä kuin jokaisen täydellisen kesäpäivän kuuluisi olla, otin jopa aurinkoa pari tuntia enkä palanut. Sen sijaan että olisin tosin yhtään saanut väriä pintaani, olen nyt miljoonan uuden pisaman ylpeä omistaja. Se ei niinkään haittaa, pisamat ovat hassuja.
Viikonloppuna olin häissä tarjoilemassa (juu, teen sitäkin välillä) ja siellä oli vieraana yksi edellisistä misseistämme. Se oli pitkä ja laiha kuin luuranko ja pelkäsin että se kaatuu vielä korkeilla koroillaan ja rikkoo omat luunsa. Jos on simpsoneita katsonut niin se oli niitä ihmisiä jotka katoaa kun ne kääntyy sivuttain.
Tuli taas herätys siitä kuinka sekaisin nykyihmisen kauneusihanne on, kun näemme aliravitut ihmiset kauniina ja himoittavina, vaikka sen oikeasti nähdessä alkaa kaikki hälytyskellot soimaan. Kaunis naama sillä naisella on, sen ei käy kieltäminen, mutta itse en sellaista naista haluaisi viereeni nukkumaan, joka tuntuisi olevan lähinnä täynnä kovia kulmia. Vaarallista touhua, siinähän voisi silmä puhjeta sen lonkkaluuhun.
Tuo laihuushan on lähinnä naisten luoma ihanne, suurinosa miehistä (ainakin omien tiedustelujeni yksilöt) tykkää että naisella on jotain luittensa ympärillä, kukaan ei halua pelätä että hajottaa rakastamansa ihmisen pelkällä kosketuksella. Hemmetin hankala on luutaa halia, eihän sitä tiedä minne kädet pistäisi.
Liikalihavuus on sitten ihan oma lukunsa, mutta minä ainakin tunnen oloni seksikkääksi bikineissäni kun ne eivät roiku enää päälläni kuin henkarilla.
Drarry-ficci jota olen tässä lukenut Game of Thronesin kolmoskirjan lomassa, tänään luin loppuun ja vieläkin kiemurtelen kaikesta söpöilystä.
Välillä minä menen niin pitkälle että mietin mitä järkeä tässä kaikessa on. Elämässä siis.
Ei en ole humalassa, kestä vielä hetki.
Siis täällä ollaan ja ainoa asia mitä täällä tehdään on eletään. Ja useimmiten se on sinun valinnoistasi kiinni onko se sellaista semimukavaa elämää.
Ajatus siitä että elämäni tulee melko lailla olemaan siinä että käyn vähän kouluja, sitten työskentelen saadakseni rahaa jonka avulla pysyn hengissä ja jolla voin sisustaa kotini kauniisti ja ostaa esineitä jotka tekevät minut hetkellisesti onnelliseksi saa minut tuskastumaan.
Sitten minä ehkä saan joskus lapsia ja kasvatan ne käymään tämän kaiken saman läpi ja kuolen pois.
Siinä se on suunnilleen. Ja on myönnettävä että ennen kuin tajusin tämän minä todella odotin jotain. Ei niin hajuakaan että mitä, mutta että ainakin jotain. Se on vähän sellainen ajatus kuin; jaa tässäkö tämä nyt sitten olikin.
Ja kun se on siinä, se on kaikista - en nyt sanoisi murskaavinta, mutta suurin tosiasia joka on koskaan tullut minulle eräänlaisena Ahaa-elämyksenä litsarina päin naamaa.
Haluaisin tehdä jotain sellaista josta saisin sen tyydytyksen elämääni, kuten tehdä töitä kehitysmaissa. Jotain jolla olisi väliä. Koska jos minä nyt vain olen täällä ja olen tässä, päädyn kuitenkin siihen kerrostaloasuntoon ja työskentelemään kolmen sermin sisään.
En minä halua elää sellaista elämää. Minun elämäni on suurimmaksi osaksi ollut niin mitätöntä, juuri sellaista kuin kaikkien ihmisten on. Me olemme kaikki niin mitättömiä. Sanonko sen vielä kerran? M i t ä t ö n.
Minä en ole edes lapsena kuvitellut itsestäni mitään suurta. Siinä missä useimmat lapset haluavat olla tähtiä ja prinsessoja ja presidenttejä ja palomiehiä ja poliiseja niin minä en ikinä halunnut olla mikään. Ystäväkirjoihinkin joko jätin kirjoittamatta toiveammatin tai sitten raapustin että parturi-kampaaja, koska jostain syystä luulin että niin tyttöjen kuuluu tehdä.
Kaikkein ahdistavinta on se, minkä kuuluisi olla vapauttavinta: voisin olla ihan mikä haluan. Siis realiteetin rajoissa kuitenkin, minusta ei ikinä ihan rakettitieteilijää kuitenkaan tulisi.
Mutta kun en minä tiedä mikä minä haluan olla isona, joka johtaa öiseen lattialla makoiluun ja tyynyyn kirkumiseen ja tumblrin tuntikausien aivottomaan selailuun.
