Pääsen, en pääse, pääsen, en pääse...

Voi hurja, ensimmäisestä pääsykoepäivästä selvitty kai kunnialla. Kummasti auttaa ettei ole poskiontelontulehdusta ja korkeaa kuumetta. Nautin itse asiassa tästä päivästä. Olen jo nyt asteen ihastunut tähän kouluun,mikä tarkoittaa sitä että tulen olemaan aivan hirveän pettynyt jos en sisään pääsekään. Olen tähän mennessä kuullut vain positiivisia mielipiteitä ja työtilat näyttävät hyviltä. Lisäksi vaihto-oppilasmahdollisuudet ovat ilmeisen runsaat ja se houkuttaa minua paljon. Isosisko ja Haru ovat saaneet molemmat kokea ulkomailla opiskelun, minä haluan siitä oman osani.

Saan olla kyllä tyytyväinen että olin vielä toisen vuoden tuolla edellisessä koulussani, niistä opeista on huomattava etu näissä kokeissa. Tieto siitä ettei mikään tehtävä ole niinkään vieras auttaa olemaan stressipallona aivan koko ajan. Lisäksi täällä on aika runaasti sellaisia puolituttuja, ei koko ajan tarvitse kykkiä jossain nurkassa yksin.

Jo perjantaina saa kuulla alustavat pisteet, jotta tietää tarvitseeko kaikki toivo heittää jo ennen heinäkuuta. Jos niin käy, on minulla noin miljoona varasuunnitelmaa. Ainutkaan niistä ei vain hirveästi houkuta.

Ehdin tuossa viikonloppuna kaivaa kädet taas multaan. Äidin puutarhaahan minä taas kuoputan, kun oma piti jättää taakse. Saa nähdä koska taas oman puutarhan saan. Mutta tuossa riittää lääniä niin että minä ja äiti mahdutaan oikein hyvin samaan pihaan. Lähinnä revin joka paikkaan tunkenutta peurankelloa ylös ja kääntelin multia, perjantaina istuttelen sitten perennoja maahan. 

On sekin sellaista sielun terapiaa.

Muutoksia

Melkein kokonaan taas muutettu takaisin vanhemmille, tai huonekaluni ainakin ovat. Itse istun tyhjässä kämpässä taittopatjan, kahvikupin ja tietokoneen kanssa. Kaiken kaikkiaan mitä muuta ihminen tarvitseekaan. Kesä menee parturi-kampaajan töissä, kuun lopussa minulla on koulun pääsykoe.

Viimeiset viikot ovat olleet taas aivan liian täynnä kaikkea, vaikea ymmärtää että olen täällä enää viisi päivää ja sen jälkeen en ehkä enää koskaan. Pitäisi muistaa vaihtaa postiosoite.

Voi luojat miten toivon pääseväni tähän kouluun, en ole vielä tarpeeksi aikuinen ihminen kokopäivätyöhön. Lisäksi minulla on naurettavat määrät sekä rationaalisia että irrationaalisia pelkoja pärjäämisestäni nine-to-five -työssä.

Kaverilla oli ongelmia työterveyslääkärien kanssa, olivat oikein pitäneet kunnon palaveria siitä ettei kaveri suostunut antamaan koko sairashistoriaansa vaan ainoastaan loppupäätelmän ja lääkärinsä puhelinnumeron. Kielsivät tältä työt sen vuoksi. Vaikka loppupäätelmän mukaan hän on täysin terve ja työkykyinen, ollut samaa yötä tekemässä eri työnantajalla jo vuoden. Naurettavaa väkivaltaa ja syrjimistä, jos minulta kysytään. Taas sellaista auktoriteetin väärinkäyttöä, että minun kurkkuani kuristaa ja taas tulee mahtava muistutus miksei lääkäreihin ja niiden ammattimaisuuteen juuri tarvitse luottaa pätkääkään.

No jaa, minä olen kärttyinen, väsynyt ja nälkäinen, viisaudenhammas on ollut tulehtunut ja turvoksissa jo viikon, eivätkä antibiootit tunnu auttavan. Mehukeitonkin juominen sattuu, perkele. Kun se tuosta paremmaksi muuttuu menen revityttämään koko leuan irti.

Ei minulla oikeasti ollut mitään sanottavaa, kunhan yksinäistyttää.

Ai niin, minä ja Haru ollaan menossa Twenty One ilotsin keikalle kun ne Suomeen tulee!

R-sana

Ei jukopliut, taas sitä tulee muistutus että isä on aina oikeassa: "Jos luottaa siihen et ihmiset on melko typeriä ja suvaitsemattomia, ni niitten kans tulee toimeen iha hyvin."

Tämä on se elämisen ohje, jota en saisi koskaan unohtaa. Silti se kummasti luisuu mielestä usein juuri silloin kun ei saisi, eli silloin kun yrittää luottaa toiseen ihmiseen. Täysin turhaa taas kerran, koska sitä mahtaa ihmislapsi oikeasti oppia ettei sitä nyt vain voi luottaa muuhun kuin itseensä ja kuolemaan. Ja itseensäkin luottaminen on silloin tällöin vähän turhan riskaapelia, kun nyt sattuu olemaan tällainen osa-aika-normaali. Miksen minä vain voi sisäistää sitä synnynnäistä typeryyttä ja välinpitämättömyyttä, jonka kanssa iso osa tästä ihmiskunnasta tuntuu syntyneen?

Niin mäki sua, yhä vieläkin mietin kumpi meistä on typerä, se joka pistää toisen siihen tilanteeseen vaikkei itse selvästi edes tiedä mitä itse tarkoittaa, vai minä joka tiedän valehtelevani, vain koska jos sellaiseen vastaa kiitos on vuorossa jotain ihan muuta. Ahdistaa ajatella että se valehtelee, se että tiedän että se valehteli. Se ahdistaa enemmän kuin se että valehtelin itse takaisin, ehkä olen liian tottunut vain peilaamaan muiden ajatuksia ja tunteita, ehkä olen liian pelkuri kun on kyse rumasta totuudesta. 

Nyt loppui sitten saatana sekin, ei enää yhtään. En aio sanoa niin enää kenellekään, ellei kyseessä ole platoninen sukulaisuussuhde ja kuolema on lähellä. Ajattelin että olisi tulevaisuudessa helpompi ehkä todeta että tiedän. Tai se kiitossana. Tämä on sellainen asia mistä ei saisi valehdella, elokuvat ja laulut antavat ymmärtää että se on monille suuri asia. Itse en edes tiedä, en vieläkään ole täysin varma osaanko tuntea sellaisia asioita. Olen Memerin kanssa harjoitellut sellaisia tunteita kuin huolehtiminen ja ikävä ja kiintymys. Sitten tunnen syyllisyyttä siitä etten tunne niistä ainuttakaan kun se on vanhemmillani jo toista kuukautta. Tunteet jotka itsessäni todellisuudessa tunnistan ovat sellaisia synkempiä ja rankempia, sellaisia jotka todella tuntee koko kehossaan ja elämässään. Raivo ja viha ja suru ja yksinäisyys. Kyllä sellainen kaikennielevä ilokin on minulle tunnistettavissa, sekin on hyvin vahva tunne, mutta sitäkin sattuu niin harvoin että vaikea sanoa onko se oikeasti jotain aivan muuta.

Ei auta tunnevammaisen kuin ihmetellä ja jatkaa opettelua. Ei vain aina tarvitsisi itsessään tuntea sitä pettymystä ja inhoa ihmismaailmaa kohtaan.