What freaking normal people

Minä olen tässä vähän miettinyt. Päivässä on kaksikymmentäneljä tuntia. Minä nukun niistä vähintään kaksitoista, useimmiten enemmän. Olen kuullut että normaalit ihmiset nukkuvat keskimäärin kahdeksan tuntia. Se tarkoittaa, että minun päivässäni on ainakin neljä tuntia vähemmän kuin heidän.

Ongelma on, että ne samat normaalit ihmiset valittavat ajan loppuvan kesken. Ehkä odottavien aika vain kuluu hitaammin.

Näin unta että Matruusi kuoli syöpään. Aamulla kysyin siltä oliko se vielä hengissä ja se vastasi että niiden perhe on syöpäaltis.

En ollut alasti

Jotkut poseeraa alasti, kurssin ohjaaja sanoo ja katsoo minuun sillä lailla läpitunkevasti kuin vain jotkut osaavat. Minä mietin kuumeisesti sekunnin sadasosan ennen kuin sanon pitäväni alusvaatteet päällä. Se nyökkää ja hymyilee. Ota vaan vaatteet pois.

Mallina oleminen on yllättävän hauskaa. Kurssilla on seitsemän henkeä ja minä istun, makaan ja seison pehmustetulla korokkeella korsettiliiveissäni ja stringeissäni ja poseeraan. Ensin kolmen minuutin luonnoksia ja sitten puolitoista tuntia yhdessä asennossa.

Siinä sitten istuessani ohjaaja tulee ja kohentaa lämpöä puhaltavaa metelöivää kojetta, joka estää minua jäätymästä. Nostaa katseensa ja kysyy: Oho, sä oletkin satuttanu itsesi.

Se puhuu minun silvotusta oikeasta reidestäni ja minä sanon vain että juu, kun en muuta jaksa. Nykyään en jaksa nolostella tai suuremmin häpeilläkään arpiani, siinä ne ovat ja pysyvät, paksuina punaisina viivoina ihollani. 

Mist se on tullu?

Onnettomuudesta, minä sanon niin kuin aina kun joku arvistani suoraan kysyy ja katson sitä pitkään. 

Aijai, auto vai skootteri? Se kysyy ja hyppää mieluummin siihen järkevämpään sananselitykseen.

Skootteri.

Sen silmistä näen ettei se usko, enkä ihmettelekään. Kyllä ihmisen aika tyhmä täytyy olla jos sellaisen uskoo, suoria pitkiä viivoja ei ihan helposti liikenneonnettomuudesta saada.

Yritän olla keskittymättä siihen kuinka varpaani alkavat pistellä, mahdollisimman luonnollinenkin asento on hieman hankala, laulan mielessäni Imogen Heapia kun ohjaaja keskeyttää kertosäkeeni.

Millon sun onnettomuus tapahtui?

Hmm siis mä sain ajokortin viistoist vee nii... joku viitise vuot sitte? Ja vasta sitten lasken mitä se tekisi. 

Onks sulle mitää traumoja jääny?

Ei oo onneks, on mulla ajokorttiki. Ja tul sil skotullaki viel ajettuu. Sen verra hurjapää et ei ko takas satulaa, naureskelen ja se naureskelee kanssani.

Joskus minua hämmästyttää kuinka helppoa valehteleminen voikaan olla.

Melankolinen vesimeloni

Minä selaan avoimia työpaikkoja ja opiskelumahdollisuuksia ja tunnen kuinka ahdistukseni nousee vatsasta kyynelkanaviin. Kieltäydyn itkemästä kun äiti ja iskä istuu kolmen metrin säteellä, mutta ei se paljoa pelasta kun käsi painaa päätä ja sormet harovat hiuksia.

Minä vihaan elämää hetki hetkeltä enemmän, vihaan sitä niin että sattuu. En tiedä mitä haluan vai haluanko mitään, eikö olisi vain ihanan helppoa leijua pois ja unohtaa ihan kaikki? 

Pakko sitä rahaa on saada, pakko sitä on kai hanttihommia tehdä ennen kuin voi yrittää saada opiskelupaikan. Olla yksi viidestäsadasta samaan paikkaan hakijasta, viidestäsadasta joista ei selviä kuin korkeintaan 30 henkeä, onnea yritykseen. Mietin kannattaako se edes hakea vai tehdä jotain aivan muuta.

Ei se maailma jaksaisi loppua juuri nyt.

Huomenna menen eläväksi malliksi piirrustuskurssille, saa siitä lantin pari.

Kolottaako?

Minä olen ollut saamaton. Kaikilta muilta elämäni osa-alueilta kuin siltä että matkustin viettämään viikonlopun Womban luo. Huonon vastustuskykyni ansiosta olen lisäksi taistellut nenäliinojen ja Finrex-kylpyjen kanssa, mikä on toiminut mitä mahtavimpana tekosyynä kaikenlaiseen saamattomuuteen.

Kaappasin silti ihania asioita alennusmyynneistä, katseltiin How I Met Your Motherin ykköskausi kahdessa ja puolessa päivässä ja käytiin testaamassa toisen lääkäriopiskelijan uusi espressokeitin.

Nyt minulla on kai hyvä olla. En osaa oikein sanoa, se tulee ja menee, niinkuin näköjään kaikki tässä maailmassa. Ainakin minulla oli hyvä fiilis kun ajoin tänään terapiaan. Sieltä tullessa se oli melkoisen taitavasti karkoitettu. Juuri ennen kellon loppuunjuoksemista päädyimme taas pettymykseeni ihmisistä, ystävyyssuhteista ja mentorisuhteista. Ensimmäinen sellainen muistoni on hoitoajaltani, mahdoinkohan olla neljän. Minä vihasin haalareita, ja vielä niitä enemmän minä vihasin kurahousuja. En muista kunnon syytä, yksi oli että housuntrumput nousivat inhottavasti. Toinen oli luultavasti vain sen vuoksi, etten koskaan ole pitänyt komentelusta. Surullista on, etten muista kertaakaan että hoitajani olisi yrittänyt kysyä minulta syytä. Sen sijaan hän nappasi minua kiinni käsivarresta ja roikotti portaita alas. Venäytin käteni, ja uskon että sain hoitajan tuntemaan olonsa kivuliaammaksi kuin itse koskaan tunsin.

Mitäs kävi käsiksi, sanonpahan vain.

Kävin tänään hakemassa piilolinssit, melkoisen viekkaat vekottimet. Olin aika ylpeä kun sain ne kerralla silmään ja ulos.

Sweet dreams are made of this

Saaksä yhtää kii niistä ajatuksista?

Istun hetken hiljaa kallonkutistajahuoneen vaappuvassa nojatuolissa ja kerään rohkeutta.

Semsii itsetuhosii, mumisen ja se kehottaa jatkamaan. No ainaki aina ko ajan, pidempii matkoi. Et painais vaa kaasuu ja rysähtäis puuhu.

Toinen on nuo lääkkeet, jotka kummittelevat kaapissani. Lukitsin ne sinne piiloon, ihan kuin se etten näkisi niitä tekisi niistä olemattomat. Ihan kuin ne eivät sieltä huutaisi minulle ihan yhtä kovaa kuin pöydältäkin.

Ideaaliha olis et sairastuis vaa syöpää ja kuolis, sit kukaa ei vois syyttää ketää.

Pillerinpyörittäjä

Lääkäri käyttää etunimeäni useammin kuin kolmesti ja mietin että yrittääkö se inhimillistää, minua vai itseään. Sain sairaslomaa tämän kuun loppuun.

Se puhuu ja puhuu ja puhuu, enkä jaksa keskittyä sen sanoihin, suoraan sanottuna en jaksa keskittyä mihinkään. Ajatukseni ajelehtivat ja seuraavan kerran rekisteröin sen vetäessä reseptivihkonsa esiin.

Nii että ottaisiksä mieluummi sit sen sadan ko ne kympin, tuleeha se edullisemmaks.

Minä nielaisen ja yritän rassata aivojani. Sata pilleriä lisää omistukseeni, onkohan se ihan viisasta, mutta nyökkään silti, halvempihan on aina parempi.

Uskomaton listaus H/D fanficcejä, jos joku muukin kokee elämänsä sijaitsevan ennemmin Hogwartsissa kuin kotosuomessa.

Minä en halua että vuosi vaihtuu. En halua tätä tulevaa vuotta, josta en tiedä mitään. En sitä mitä teen huomenna enkä mitä tapahtuu vuoden päästä. Pelkkä ajatuskin selviytymisestä pelottaa. Mitä minä nyt teen?

Yksi punerva pilleri ei anna minun herätä kuutentoista tuntiin.