Boom Boom Boom

Meidän telkkari särisee ja puolet minusta toivoo että se vain räjähtäisi nyt ja säästäisi raketeilta vaivan. Naapurin pojalla on meluisat pirskeet jo kuuden aikaan pystyssä, kuuntelen niiden ääniä kun seison pihalla polttamassa vitutussätkää ja katselen harvoja raketteja. Kai ne on ihan kauniita.

Sain taas lääkityksen, jos minulla ennen oli tässä talossa paljon pillereitä, nyt niitä on ylitsevuotavasti. Välillä ne suorastaan huutavat nimeäni ja kieltäminen on aina vain kamalampaa. 

Ketipinoria nukkumiseen yksi pilleri ja nukun kellon ympäri, Escitalopramia mielialaan enkä huomaa mitään eroa. En huomannut ennenkään, yhtä tuskaisena, surkeana ja ahdistuneena sitä eteenpäin olen mennyt jo vuosien ajan. En jaksa uskoa että kaksi pilleriä päivässä auttaisi mitään, muutama kymmen ehkä.

Ai niin, hyvää uutta vuotta 2012.

Kaunista joulua kaikille

Oli ihana joulu, paljon kivoi lahjoi ja hyvää ruokaa.

Pitäkää kivaa.

Kinkkuu.

Partyrocklesbian

Pahoittelen heti alkuun, olen liian kännissä, tulin juuri kotiin, kello on puoli viisi.

Se hetki kun ensimmäisen moin jälkeen kuulet:

Moi käännyi sit just tänää lesboks.

Minä tuijotan kolmenvuodentakaisen tuttavan vieruskaveria silmät pyöreänä ja se tuijottaa yhtälailla takaisin, ennen kuin tajuan näyttää flirttailevalta, heitän tukkaa ja nikkaan silmää ja pakenen baaritiskille.

Voi pyhät, olen aina pitänyt ihmisiä täysin lokeroimattomana, että ihmiset ovat vain yhteisön painostuksesta kasvaneet heteroiksi eivätkä tajua että ihminen noin yleensä haluaa vain toista ihmistä. Ettei sukupuolella ole oikeasti mitään väliä.

Loppuiltana sitten toinen täällä tunnettu naisiinpäin menevä riipi minut koko ajan tanssimaan.

Wakeupcall.

Olen itsekin  seurustellut samaa sukupuolta edustavan kanssa, mutten koskaan ole tositoimista kyseisen kanssa itseäni yllättänyt. Silloin vain pussailtiin ja oltiin söpöjä. Siitä on siis jo aikaa.

Nyt kuitenkin mietin, miten se olisi erilaista? Ja tykkäisinkö oikeasti harrastaa seksiä sellaisen kanssa, jolta puuttuisi se osa, joka työnnetään sisään asti? 

En oikein tiedä.

Linkkivapa ja nettikoukku

Mikä on ensimmäinen asia jonka teet kun tulet kotiin?

Minä avaan tietokoneeni.

Tiedän että minulla on tietokoneriippuvuus, siihen ei tarvita ainuttakaan testiä tai kyselylomaketta. Olen tätä ikäluokkaa joka katsoi ihmetyksellä tietokoneiden kehitystä ja internetin kasvua. Nuorempina oli supercoolia pelata Lara Croftia ja Quakea iskän tietokoneella tunteja kavereiden kanssa, sitten meille kolmelle sisarukselle tuli jaetut tietokoneajat kun norkuttiin Habbo Hotellissa. Onneksi meillä oli jo todella varhaisessa vaiheessa kaksi pöytäkonetta, muuten olisi syntynyt helvetinmoinen valtataistelu. Nettiin nuori tutustuu nopeasti, varsinkin siihen maailmanaikaan. Tällainenkin syrjäytynyt napero oppi äkkiä isosiskoltaan, joka oli löytänyt kavereidensa kanssa ties mitä jännittävyyksiä. Silloin joskus me tehtiin jopa omat nettisivut, se oli virtuaalitalli, oikein kunnon heppatytöt ja puskajuntit.

Heti kun löysin Harry Potter fanfic-maailman olin myyty sille tielle. ii2 oli toinen löytö joka vei yhtäkkiä hurjasti aikaa, sitä seurasi Galleria ja ht.net oli foorumien kiistaton kuningas.

Nykyään aikani menee suurimmassa määrin Youtubessa, Bloggerissa, Facebookissa, HPff:ää lueskellessa, Wikipediassa tutkimassa sekä erillisillä taidesivustoilla. Niin pieni on maailmani. En ole erityisen tunnettu missään, vaikka suurimman osaa elämästäni olen täällä viettänytkin, osaan olla anonyymi niin internetissä kuin oikeassakin maailmassa. 

Minun oikea maailmani vain tuntuu toisinaan olevan tämä ruudun tämän puoleinen paikka. Täällä kaikki on helpompaa, hauskempaa ja selkeämpää. Löydät kaiken mitä haluat tietää vain muutaman napin painalluksella, seuraa yhtä helposti. Seuraa joka on aamukolmelta samalla aaltopituudella ja kiinnostunut samoista asioista, paljon helpommin kuin ulkona. Oikeastaan minun kohdallani miltei sataprosenttisesti helpommin. Esimerkkinä lauantainen baarireissu; kaljupäinen, lyhyt ja tanakka mies vaati väkisinkin päästä juttusilleni. Annoin sen ostaa minulle juoman ja tanssia minun ja kaverini kanssa. Kun sitten menin tupakalle niin se seurasi perässä kuin hyvä lakeija tekee. Väistämätön kysymys; no mitäs sä vapaa-ajallas teet?

No mä enimmäksee luen ja sit oon tietokoneel, minä vastaan ja katson huvittuneena sen naamaa.

Siis ihan kirjoja vai?

Voi pyhät, mikseivät nuoret ihmiset lue enää kirjoja? Sen suusta sana kuulosti kuin täysin vieraalta esineeltä, antropologiselta käsitteeltä lapsen suusta. Ala siinä sitten keskustelemaan omasta näkökannastasi Hal Duncanin Vellumista (jota luen muuten tällä hetkellä enkä pidä pätkääkään, kirjoitan arvosteluni siitä tänne parissa päivässä kunhan saan sen loppuun), kun toinen ei edes tiedä ettei kirja ole sama asia kuin pokkari.

Sen takia minä rakastan internettiä, voin käydä täällä älyllisiä väittelyitä asioista joista olen itse kiinnostunut, mistä osaan puhua ja mistä omaan mielipiteitä. Vaikka internet sisältääkin miljoonittain täysin naurettavaa ja hyödytöntä sisältöä, löydät niin paljon älyllisyyttä ja mielenkiintoa herättävää asiaa, ettei sille vain voi kääntää selkäänsä.

Kaikki tuttuni, joihin olen minkäänlaisessa yhteydessä löydän facebookista. Sieltä löydän myös noin 95 muuta henkilöä jotka ovat halunneet lisätä minut kaveriksi, vaikkeivät edes selvinpäin minua kadulla tervehdi. Se on vähintään yhdeksänkytäviisi 102 hengestä. Ja olen nyt tullut niihin termeihin, että nämä loput seitsemän henkeä lasken kai kavereikseni, koska he sentään toisinaan kysyvät perääni vaikka olisivatkin selvinpäin.

Ja sekin noin kerran kuussa.

Joten voiko minua muka syyttää siitä, että vietän mieluummin kymmenen tuntia tietokoneella, kuin istun yksin kahvilassa? 

Voiko minua syyttää siitä että istun ennemmin neljältä aamuyöllä tietokoneella kuin tanssin baarista toiseen? 

Mitä muuta elämässä muka on, kun siitä on riistetty ihmiset pois.

Pilipompelipim

Kiitos Antulle aivan superihanastasöpöstä joulukortista joka kilahti postilaatikkooni tänään. Nyt minulla on kestohymy koko lopun päivää! Kiitos, tuossa se nojailee yölamppuuni. Anteeksi vääristynyt kuva, mutta sen ihanuus onkin nyt minun, lällyslää.

Nukuin taas puoli kolmeen, vaikka herätyskello soi kahdeltatoista. Ainakin lupasin mennä kahville Womban kanssa, on pakko pistää naamansa ulos ovesta vaikka kipeää tekeekin.

Threesome

Tönäisen sen filippiiniläisen pois, toinen nukkuu jo. Minä en edes muista sen nimeä ja silti se jaksaa vielä inttää, mutta minä kiellän, sanon sille pahasti ja se pyytää anteeksi, pyytää jäämään. Minä en halua, minä haluan itkeä mutten pysty, haluan nukkua ja unohtaa ja mennä suihkuun. Upottautua kanaaliin, sekin on puhtaampi kuin minä, saastainen. Iljettää oma itseni, puhun englantia Marcin kanssa puhelimessa kun kävelen jonnekin, pois ja mahdollisimman kauas. Se on unenpöpperössä koska kello on vasta kuusi ja kysyy

Honey what's wrong?

Ja minä sanon

Nothing, I just really need a hug right now.
C'mere, there's plenty of room.
Why do I keep doing this?

Ja sitten minä itken vähän, Marc kuuntelee toisessa päässä ja sanoo että ne rakastavat minua, vaikken minä uskokaan. Pääsen sen ja Tommyn väliin nukkumaan ja ne rutistavat minut kainaloonsa ja vihdoin uskallan nukkua.

Beyond sleepless and over

Taas minä valvon kun en saa untakaan, nukun vain joka toinen yö ja silloinkin vain siksi etten pysy hereillä vaikka mieli juoksee ja jalat sätkivät. Niin on ollut viimeiset kaksi kuukautta ja nyt se alkaa jo tuntua nahoissa ja päässä. Eritoten päässä. Minusta se on stressiä ja yleistä masennuskauttani, ensin valmistumisen takia ja nyt tulevaisuuden. Terapeutin mielestä se on sekä stressiä että seksuaalista turhaumusta. Minä en usko, mikä turhaumus se sellainen on jos ei halujakaan riitä. 

Tulevaisuus on taas niin kaukana, tekee mieli hakata omaa päätään, niin paljon harmittaa. Harmittaa että hetken minulla oli jo tulevaisuus otteessa ja nyt minun pääni on pilannut senkin. Tiedän etten halua olla parturi-kampaaja, mutten tiedä mitä haluan. Haluan kai kouluun, mutta mitä haluan elämältäni? Mitä haluan tehdä monta vuotta? Mitä jaksan tehdä monta vuotta? Tuskin mitään, tällä hetkellä jaksan juuri ja juuri nousta sängystä. Enkä sitäkään tee muuta kuin mennäkseni terapiaan tai satunnaisesti töihin, niitäkään ei paljoa nyt löydy. 

Huomenna on puolen vuoden jälkeinen katsastuskäynti polilla, täytyy kysellä lääkärin perään ja kauniisti pyytää unettavia jotka tyrmäisivät hevosenkin. Tässä maassa niitä ei ole vaikea saada. Sitten voin tunkea mahani täyteen havunneulasia ja nukkua kolme vuorokautta putkeen ennen kuin terapiaan on taas mentävä.

Minä tietyllä tavalla jo pelkään nukkumaanmenemistä, sitä kuinka ajatukset kajahtavat kymmenkertaisina kun makaat hiljaa täkin alla, eikä kuulu muuta kuin kello ja Memer. Kun ei voi enää keskittyä mihinkään muuhun, ja yht'äkkiä muistat kaikki ne asiat jotka olet päivän mittaan unohtanut - mistä muistuikin mieleeni että minun pitää pistää postin valtuutuskaavake laukkuun nyt tai aamulla unohdan - ja nykyään minä unohdan kaiken. Se on yksi monista asioista joita pelkään, eikä tämä jatkuva unohtelu auta tätä tärinätilaa ollenkaan.
Ei auta kuin ottaa päivällä viiden tunnin torkut niin illalla jaksan meikata puolet kavereistani ennen keikalle lähtöä.

Niin muuten! Kirjoitan kyllä sen uskontotekstin, minä nimittäin kovasti haluan sen kirjoittaa. Mutta sain huomata ettei se ollutkaan ihan niin helppo nakki kuin ensin ajattelin. Nyt kokoan sitä pala palalta aina kun sille päälle satun, eiköhän se kohta ilmesty. Toivottavasti se vielä myöhemminkin kiinnostaa. Ja jos ei teitä niin ainakin saan itselleni ajatuksia kirjaimiksi.

Ja tervetuloa uudelle lukijalle!

Ei enää

Istun sängyllä paikoillani, kuulen kellon tikittävän sekuntteja, minuutteja ja tunteja. Milloin viimeksi tein näin, milloin viimeksi tunsin näin? En muista, en jaksa yrittääkään. En halua olla täällä, en halua enää olla missään. En enää halua olla onneton, en taistella joka päivä, en miettiä syitä jaksaa. 

Minkä takia, soi päässäni enkä tiedä vastausta, minkä takia vaivautua. Olenhan minä nyt saanut tehtyä sen mikä pitikin, näyttänyt ihmisille että minä kykenen. Miksi käydä sama läpi uudelleen ja uudelleen, kärsiä vuodesta toiseen yhtälailla. Laitetaanhan kituvat eläimetkin uneen, enkö minä kärsi tarpeeksi? Eikö nyt olisi hyvä hetki, täydellinen aika. Olen vienyt sen päätökseen, ei enää keskeneräisiä töitä. Muita kuin tämä ikuisuuksiin venyvä tyhjä elämä jota en halua, auringonnoususta laskuun. Vihaan aurinkoa, sitä joka nousee aina ja yhä uudestaan vaikken suostuisi menemään nukkumaan että tämä päivä jatkuisi mahdollisimman pitkään, ettei huomista tulisi koskaan. 

En jaksa olla näin vahva, en jaksa olla näin heikko. 

Antaa tulla lunta tupaan vaan

Herään Memerin kaivautuessa salaliittolaisen elkein peittoni alta naamalleni ja vielä paremmin kun se työntää kylmän kuononsa korvaani hyväksi huomeneksi. Huokaisten yritän saada silmäni pysymään auki, vaikka ei sillä niin väliä. Olen päättänyt että loppuviikon nukun pois kaikki univelkani, vaikka pitäisi vuorokauden ympäri nukkua, niitä kun on aikamoinen kasa takataskussa. Tuuli heiluttaa ikkunalasia ja mietin uskallanko kurkata ulos. Ruudun takana riehuu sellainen lumipyry etten voi kuin tuijottaa hetken joka suuntaan lentäviä hiutaleita. Nielaisen. Minun pitäisi tänään hakea Haru kotia.

Mutta ainakaan ei tule musta joulu.

Voin kirjoittaa kyllä uskonnostani, siinä minulla ei ole ongelmaa. Lupaan tehdä sen nyt viikonloppuna. Olisi myös kiva kuulla lukijoiden uskomuksia. Joten, mihin sinä uskot?

Tulipas ihmeen kaupallinen olo.

Tämän onnen seppä

Tein tämän 2007

Tashee haastoi lukijansa niinkin vaativaan tehtävään, kuin positiiviseen ajatteluun. Minuthan tunnetaan aina niin hurjana riskinottajana, että tietysti hyväksyin haasteen hetimiten. Enkä vain synttärieni aiheuttaman alkuhumalan takia (pelkkä osasyy, tietenkin), vaan siksi että tätäkin on hyvä aina välillä miettiä. Olen niin hyvä murjottamaan, uimaan itsesäälissä ja paisuttelemaan kaiken negatiivisen elämässäni syömään yksinkertaisesti sen kokonaan.

Minulla oli ihan kaunis lapsuus, siitä olen onnellinen. Koluttiin pitkin metsiä siskojen naapurinlasten kanssa, tunnettiin joka paikka ja joka kolo, oli majoja ja piilopaikkoja ja tuhansittain leikkejä. Kotiin tultiin metsäntuoksuisina illalla kun aurinko alkoi laskea.

Memer on elämäni ilo ja onni. Ainoa ehdottoman rakkauden lähde. Memer on myös tärkeä päivärutiinini jaksottamisessa, ja ilman rutiineja en saisi mitään aikaiseksi.

Pari vuotta takaperin minulla oli hirveä kriisi oman uskonnollisuuteni kanssa, en tiennyt mihin haluan uskoa, minkä huolisin itselleni totuudeksi ja mitä itse halusin. Taisin tännekin muutaman kerran pillereissä siitä jotain sekavaa kirjoitella, nyt en edes kehtaa etsiä niitä tekstejä. Mutta nyt tiedän minne oma uskoni suuntautuu, olen tutkinut paljon eri uskontoja, ottanut selvää, punninnut omaa elämänkatsomustani ja poiminut asiat jotka ovat minulle tärkeitä. Itse koen että uskontoja on niin monta kuin on ihmisiäkin, ja vihdoin olen omani löytänyt.

Minä tosiaan valmistuin, vihdoin. Tosin tämän voi todeta onneksi vain jos ei ajattele elämää eteenpäin, koska silloin iskee uskomaton stressi ja kriisi. Mutta ainakin olen koko loppuelämäni nyt virallisesti parturi-kampaaja.

Kirjat. Kirjat ovat lapsiani ja ystäviäni melkein siinä missä Memerkin, niiltäkin saa paljon rakkautta ja ystävyyttä. Niiden kautta saan elää ihan eri elämää ja pääsen täysin eri maailmoihin. Lisäksi ne tuovat materiaalista mielihyvää, se että niitä on pinoissa ympäri huonetta kun ei enää kirjahyllyihin mahdu, tuo minulle tyytyväisyyden tunteen.

Sitten on tietenkin ne asiat, joita pitää itsestäänselvyytenä vaikkei ne kaikille sitä olekaan; hyvä talo kotina, tarpeeksi rahaa mukavaan elämään, keskinkertainen terveys, perhe ja kuppi teetä aamuisin.

Hmh, iloja ne pienetkin ilot, mutta piti silti kaksi tuntia miettiä näitäkin. Kun ei niitä tule ajateltua niin ei niitä meinaa enää muistaakaan. 

On niitä varmasti enemmänkin, pakko niitä on olla kun täällä vielä kituutetaan..

Hyvää syntymäpäivää, minä!

No miltäs ny tuntuu?

Ei syntymäpäivät tunnu miltään. Ei vanhenemista huomaa kuin kymmenen vuoden välein peilistä, ryppyjen määrästä ja tukan harmaantumisesta. Luiden kolotuksesta ja maksavaivoista. Kun kuvajaisesta tuijottaa ulkokuoreltaan paljon vanhempi versio kuin luulitkaan. Joskus minulla on tosin sellainen olo, että lähenen sataa ja viittäkymmentä.

Kävin laittamassa Isosiskolle ja sen koulukaverille kampaukset, tuli upeat. Huomasin ottaa vain isosiskon nutturasta kuvan, ja tuossahan se nyt on takaapäin. Toinen oli niskaan viuhkanuttura, johon tein päälle ristikkoa erillisistä hiusliuskoista. Sitä tukkaa oli niin valtavasti etten ensin tiennyt mihin sen oikein laitan. Mutta olen tyytyväinen, ehkä salaa jopa hieman ylpeä. 

Paras synttärilahja minulle, tykkään tehdä kampauksia ja joulugaala-kampaukset voi olla niin ihanan glamourisia. Vaikka Isosiskon kampaus onkin enemmän moderni, se toinen oli enempi klassinen.

Tänään minä juhlin, aivan varmasti vaikka porukka onkin kateissa. On se isoskoni kuitenkin siellä samassa paikassa sitten seuranani, jos en muuta keksi.

Nyt minun pitää kestitä sukulaisia ja sitten laitan itselleni maskin naamaan ja muutan itseni kauniiksi.

PS. sain kolmosen äidinkielenkurssista ja nyt minulla ei ole enää ollenkaan koulua. Olen täten valmistunut parturikampaaja!

Memer, koirat ja koulutus

Memer on minun koirani. Rodultaan poika on kääpiömäyräkoira, mutta vain juuri ja juuri. Se on niin pikkuinen että melkein lasketaan kaniinimäyräkoiraksi, joka sen emokin on. Pentueen pienin, ja ainut jota ei oltu vielä kenellekään luvattu. Se ei haitannut, pentukehässä sen kaverina oli enää emo ja toinen emon värinen mustakultainen pentu. Vaikka minulla olisi ollut valinnanvaraa, pieni suklaanruskea pentu kirkkaanvihreine silmineen vei sydämeni heti. Siellä se istui puukehikossa kuluneella viltillä toisen pennun juostessa sen yli ja ympäri. Sitten minä ojensin sille käteni ja se kiipesi minun syliini. Minun pieni lapseni.

Sillä oli pehmeä vauvanturkki, suuret vihreänruskeat silmät ja pitkä, ruipelo vartalo jonka se pisti kerälle syliini kun istuin autossa ja ajoin äitin kanssa kotiin. Ensimmäisen tunnin se piilotteli eteisen jakkaran alla, toisen minun huoneessani selkäni takana kun nojasin lattialla nojatuoliini. Sitten se tuli sieltä esiin ja kiipesi taas syliini. 

Siitä sen nimikin tuli, Memer on Ursula LeGuinin hahmon nimi, ja se hahmo on hurjan rohkea. 

Papereita Memellä ei ole, sen ostin ihan vain ystäväkseni, minä en ole näyttelytyyppiä, vaikka minulle onkin sanottu että Memer pärjäisi kisoissa todella hyvin. Sillä on ideaalinen turkki, rakenne ja sen naama on niin nätti, että Isosiskon mies kutsuu sitä Pikkuprinssiksi. Sen kiharainen tukka kun tykkää liehua tuulessa, kun se seisoo kesällä kalliolla ja katselee ylväänä kadulle.

Memer on syntynyt 12.10.2009, ja on siis vähän päälle kaksivuotias.

Kun ostin sen, olin melko huonossa jamassa, vaikken tainnut ihan joka päivä sitä itselleni myöntääkään. Hoidin Memen kuitenkin hyvin, koulutin sen tulemaan luoksi ja istumaan käsimerkeistä, sisäsiistiksi ja olemaan syömättä lempikenkiäni. Kaikesta tästä huolimatta masentunut ihminen on usein heikko, ja minun tapauksessani joskus myös vähän arvaamaton. Koirat eivät pidä arvaamattomasta, viallisesta käyttäytymisestä, se on vastoin lauman käyttäytymiskoodia ja sellainen käytös kitketään ulos laumanjohtajan toimesta mahdollisimman nopeasti. Minulle ei edes laumanjohtaja osaa tehdä mitään, minä en osaa olla aina rauhallinen ja tyyni, itsevarma. Näin ollen minä en ole Memerin laumanjohtaja, sen kunnian saa äitini, ainakin niin kauan kuin asun kotona tai opin hallitsemaan tunteeni myös kodin sisällä enkä vain ulkopuolella. 

Minä rakastan Cesar Millania, sitä koirankouluttajaa siis. Tai en häntä, lähinnä hänen uskomatonta taidokkuuttaan ja rauhallisuuttaan. Hänen metodinsa ovat yksinkertaisia, toimivia ja sisältävät koko eläinkunnan järjestyksen maalaisjärjen. Minulle ne ovat olleet hyvin hyödyllisiä, Memer osaa hänen takiaan kävellä nätisti vieressä ja on kotona tasapainoinen vaikka minä olenkin vähän vähemmän. Minua on väkisinkin naurattanut nyt noussut hulabaloo siitä, kuinka Cesar hankkii kouluttamiensa häiriökoirien huomion näpäyttämällä koiria jalallaan. Siitä kuinka hän näpäyttää juuri siihen kohtaan missä on munuaiset tai jotain. Miettikääs nyt sattuisikohan koiraa enemmän jos sitä näpäyttäisi suoraan kylkiluille? En ole kertaakaan nähnyt että se koiria siellä potkiskelisi kuin jalkapalloa. Olen itse täysin fyysistä väkivaltaa vastaan mutta täytyy olla tarpeeksi järkeä päässään erottaakseen mikä on väkivaltaa ja mikä ei. Se että lyöt koiraa kuonolle on jo melkoisen monta astetta pahempaa kuin se että saat koiran hankkimisen tökkäämällä sitä kevyesti kylkeen. Minä kerran juttelin koirankouluttajan kanssa kahvilassa töissä ollessani ja hän sanoi että ei hyväksy koulutuksessa minkäänlaista väkivaltaa, mutta kuristaminen on kuulemma hyvin kätevää. Seisoin hetken silmät levälläni enkä ollut uskoa korviani. Verratkaahan siinä nyt sitten. Voi pyhät, koira ilmoittaa jos siihen sattuu. Minusta tuntuu ettei kukaan näistä yliaktivisteista ole todella katsonut Cesarin työtä. Jos koiraan sattuu, se pitää ääntä, ihan niinkuin mikä tahansa eläin. Oletteko koskaan kuullut kuinka ahdingossa oleva kani huutaa? Sellaista ääntä osaa pitää koirakin. Ei Cesar niitä koiria ilkeäkseen potki, eikä edes kovaa. Se napauttaa saadakseen huomion. Katsokaa yksikin video ja näette kuinka koiran huomio napsahtaa heti mieheen. Se on uskomatonta. Se miten yksi ihminen voikin käsitellä koiraa niin, siinä täytyy ymmärtää niin paljon. Minun kohdallani se on osoittanut todella käteväksi, koska Memer on niin lyhyt. En ikinä ehtisi alas ajoissa saadakseni sen huomion, en tällä lonkkavialla kun jokainen kyykky on työtä.

No nyt meni niin ihkutukseksi että. Mutta mitä voin sanoa, ihailen häntä ja hänen lahjaansa. Jos kehtaisin, myöntäisin että omistan hänen kirjansa, ja että olen lukenut sen ja nauttinut siitä. Cesar Millan on opettanut minulle paljon koirista ja niiden käyttäytymisestä, kehotan jokaista koiranomistajaa katsomaan edes yhden jakson hänen ohjelmaansa, niitä tulee nykyään liviltä. 

Tosiaan on näitä ihmisiä, jotka oikeasti kuvittelevat että koirat ovat ihmisiä, ja sanonhan minäkin Memeä lapsekseni. Mutta en minä antaisi ihmislapsenikaan syödä herkkuja päivästä toiseen, haukkua ihmisiä keskellä katua tai purra ketään. En minä antaisi ihmislapsenikaan olla piloille lellitty läskikasa, joka pompottaisi minua joka suuntaan kuin kumipalloa. Maapallo olisi kaaoksessa, ellei täällä olisi joka laumaeläinlajille automaattisesti kehittynyt arvot, käytöstavat ja hierarkia. Tämä koskee niin ihmisiä, koiria kuin puhveleitakin.

Nyt järki käteen, kun useimmat ihmiset sellaisen omistavat.

Tervetuloa uudelle lukijalle! Toivottavasti et säikähtänyt.

Älä välitä, hän ymmärtää asiasta yhtä vähän kuin sika hopealusikasta.

Olen pahoillani ylätunnisteen yksinkertaisesta omistuskirjoituksesta, mutta piirsin ja maalasin sen itse, enkä toivo sen leviävän suuremmin minnekään.

Minä leijun jossain maan yläpuolella, en nuku silmäystäkään, en vaikka ensin äiti herää töihin ja sitten iskä minua töllistelemään. Se yrittää komentaa minua laittamaan koneen kiinni, mutta kello on jo kuusi aamulla enkä minä enää voi mennä nukkumaan. En voinut enää kolmen jälkeen. Ja nyt minun pitäisi olla koulussa vain kahden tunnin päästä. Se yrittää vakuutella, huutaa, lahjoa ja kiristää että menisin nukkumaan, ja minä puren hampaitani etten huuda sille takaisin, johan minä selitin että jo kaksi kertaa olen maannut sängyssä, jo kaksi kertaa on uni minut välttänyt. Ei sängyn pohjalla ole hyvä maata nukkumatta, silloin ei ajattele mitään hyvää saati levollista. Siellä minä vasta stressaannunkin, vilkuilen kelloa ja kiroan mielessäni ohi valuvia tunteja jotka vietän hereillä paikoillani maaten. Tuhahdan sen selälle että eipä ole ensimmäinen kerta, olen minä ennenkin öitä valvonut. Se raahustaa takaisin sänkyyn vain tullakseen vartin päästä takaisin, huokailee ja huolehtii kun ei itse pysty nyt sitten nukkumaan. Iskä jankkaa ja jankkaa, sanoo ettei huoli minua aamulla mukaan, että tulee hakemaan kahdeltatoista. Minua kiukuttaa että se on yhtä itsepäinen kuin minäkin, että minä haluan mennä kahdeksalta kouluun suorittamaan sitä pirun äidinkieltä ja lähteä vasta neljältä, saada kokonaiset kahdeksan tuntia pois siitä tuskallisen suuresta kuudestakympistä. Sitten minä voin hengittää, mennä nukkumaan ja herätä ehkä ensi aamuna suorittaakseni uudet kahdeksan tuntia. Minua ärsyttää että kotona-asumiseni takia iskä ajattelee että sillä on ylempi käsi, ja niin sillä kai onkin, tämä on sen huusholli. Mutta en minä halua myöntää että olen taantunut esiteinivaiheelle, jossa vanhempani säätelevät elämäni. 

Kai sitä aikuinen ihminen saa valvoa yönsä yli jos haluaa, perkele.

Sitten aloin miettimään, lasketaanko tämäkin itsetuhoisuudeksi?

And the bullets catch in her teeth

Paradise - Coldplay

Tänään on itkettänyt ja väsyttänyt, terapiassa mietitään syitä, eikä minun pääni toimi. Rintaa painaa ja ahdistaa, minä yritän imeä kyyneleet takaisin kanaviinsa kun ne kihoavat silmiini kun oppipajan miesavustaja on minulle liian kiltti. 

Yksikään ei pudonnut, tänäänkään.

There there baby, it's just textbook stuff

Nyt tuli talvi ja ennen kuin saan ladattua koneelleni kunnon kuvanmuokkausohjelman, on tämä blogi nyt tämän näköinen. Itken itseni varmaan uneen tuon ylätunnisteen takia, se kun ei enää ollenkaan sovi ja ottaapi päähän myös tämä blogin ulkoasunmuokkausohjelma, johon kuvani ovat liian suuria. Kyllä minä ne vielä pienennän, saattepa nähdä!

Olen ollut hurjan hiljaa jonkun aikaa, on ollut paljon asioita mietittävänä ja tekemiseen olen hukkunut aina kun en sitä ole parhaani mukaan vältellyt. Olen juossut museoissa, koulussa ja töissä. Terapiassa, tietokoneella ja voimassa pahoin vessassa, luulen että se johtuu stressistä. 

Eilen ja tänään olen jumittunut ajatukseeni omasta pettymyksestäni, itseäni, maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Jokainen kai haluaa teini-iässä olla jo vanhempi, saada tehdä niitä upeita kiellettyjä asioita, olla itsenäinen ja elää omaa elämäänsä. Minulla on kaikille teini-ikäisille ikäviä uutisia: ihminen elää todella elämäänsä vain ikäluokasta vastasyntyneestä yläasteikäiseen, sen aikana tai viimeistään jälkeen tulee selville että maailma on oikeasti hyvinkin läpeensä mätä, vain harvat ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja vastuuta tunkee sisään ovista ja ikkunoista, usein jopa takasta. Kuulostanko katkeralta? Niin minun psykologisten testieni palautteessakin luki. 

Olin nuorempana hyvin yliherkkä ihminen, koin jokaisen pettymyksen kolmasti pahempana kuin ihminen joka omistaa järkeä päässään, näin itse näen asian. Nykyään olen jopa niin oppinut että tiedostan asian, ja suurimman osan ajasta en jaksa välittää. Sekään ei tosin hyvä asia ole, silloin se kaikki patoutuu sisään ja jonakin päivänä räjähdän kuin viidennen maailman ydinpommi. Hyvin rumaa. 

Jokainen pettymykseni on kolhaissut minua pahasti, jättäen minulle ikuisen kitkerän maun suuhun, luottamusongelman ja monta hyvää tekosyytä vihata maailmaa aina kun siltä tuntuu. 

Joskus istun lounastauolla paossa töitä kahvilassa, väsyneenä ja synkkänä ja mietin että onko se kaikki vain tätä? Töitä töiden perään, jokapäiväistä puurtamista kaksitoista tuntia päivässä ennen kuin pääset kotiin vain vajotaksesi koomaan television ääreen. Kun tunnen oloni oikein kurjaksi lietson sitä vielä ikuisella surkeudellani ystävieni välinpitämättömyydestä, ihan vain saadakseni itseni suuttumaan tarpeeksi että jaksan kipittää läpi tuulen ja tihkun takaisin lakaisemaan hiuksia lattialta, hymyilemään ja juttelemaan turhanpäiväisyyksiä.

Kun luen Jane Austenia en voi olla kuin toivomatta että sivut vain imaisisivat minut yhtäkkiä sisäänsä ja putoaisin alternatiiviseen universumiin, jossa minä olisin rikkaan perheen tytär, ajelisin ponivaunuilla suuressa puutarhassa ja viettäisin päivät lukemalla ja soittamalla pianoa.

Joskus mietin että pohjimmiltani olen vain liian laiska elämään.

Doctor

Minulla on ongelmia netin kanssa, siksi olen lurjustellut näin paljon kirjoittamisen kanssa. Päivitin tietokoneeni ja nyt jostain syystä en kykene yhdistämään sitä nettiin, en vikaa löytänyt prosessoreista enkä mistään muualtakaan.
Täytyy tämän vain niellä ylpeytensä ja pyytää iskää katsomaan sitä.

Hyppäsin viime torstaina terapian jälkeen bussiin ja matkustin katsomaan Wombaa. Siellä minä sitten hengailin lääkisläisten kanssa keilaturnauksessa ja myöhemmin niiden juhlissa baarissa. Oli mielenkiintoista kävellä sisään baariin, jossa kaikki naiset ovat ilman meikkiä, tukka sekaisella nutturalla ja väsyneinä. Uusi kokemus, eikä ollut pahitteeksi itsetunnollenikaan.

Lapsia, vauvoja ja ikuisuus yksin

Minä hymyilen kohteliaasti äidille, jonka perässä astun Lauantain viisivuotissyntymäpäiville. Se laskee pienen vauvan sylistään lattialle istuksimaan ja ottaa omaa takkiaan pois, minä ojennan innokkaalle Lauantaille lahjakassin joka sisältää muistikirjan ja kolme tikkaria. Se tykkää kovasti piirtää, ja niin sen piirrustukset säilyvät pidemmän aikaa, kauniiden kansien välissä. Lattian rajasta minua tapittaa kaksi suurta silmää ihmetyksissään, minä kyykistyn mokoman eteen, hymyilen ja kutitan varpaita ansaiten leveän hymyn.

Onks tää sun vai? Minä kysyn vieläkin eteisessä hääräilevältä matamilta ja tajuan vähän liian myöhään kuinka rumilta nuo sanat voivat kuulostaa. Onko vauvoissa se sama sääntö, ettei niitä saa nimittää se/tämä-sanalla, vaan putoavatko nekin siihen samaan kategoriaan, mihin koirat ja kissatkin. Siihen, että puhuitpa millä murteella tahansa, niitä sellaisia kutsutaan väistämättä selvällä suomenkielellä häneksi. Ehkä se johtuu niistä valtavista silmistä suhteessa pieneen päähän, joka luo ihmisessä vaistomaisen aawws-reaktion. 

Pelastan tilanteeni kuitenkin pikaisella kohteliaisuudella, paeten äkkiä juttelemaan Lauantain äidin kanssa. Olohuoneessa istuu yksi äiti lisää, jolla on kai neljän vanha lapsi kirjaimellisesti liimautuneena mammansa jalkaan, kunnon halausotteella. Minä tervehdin, ja niin alkaa ilta väkinäisellä keskustelulla säästä ja valelääkäreistä ja lapsista. Jo alkuunsa on selvää ettei matamirouva ole mikään suuri keskustelija, ja toinen äiti on ujo kuin mikä. Niinpä minä ja Lauantain äiti yritämme pitää päämme kiusallisen hiljaisuuden yläpuolella kunnes Lauantai päättää että nyt riittää, kakkua pöytään! Se lapsi erottuu kolmen kakaran joukosta erikoisesti. Lauantai on ihmeellisen viisas, pikkuvanha ja aikuismainen. Määrätietoinen. En ole koskaan ennen sellaista lasta tavannut ja jo nyt ei voi olla kuin miettimättä mihin kaikkeen se pystyy kun kasvaa isoksi.

Saadaan kaikki pahvikruunut, sormukset ja tarrakorvikset, minä pidätän naurua ja lupaan Lauantaille laittaa ne  laukkuuni. 

Kotona hypistelen hymyillen prinsessakruunuani ennen kuin heitän sen roskiin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon lapsia ja kasvatusta. Itse tunnun olevan lapsimagneetti. Useamman kuin kerran kahvilassa istuessani olen saanut yhtäkkiä todeta toiselta puolen pöytää möllöttävän pari silmiä ennen ujoa hymyä, hurjaa kysymystulvaa tai pyyntöä leikkiin. Pidän lapsista, olen aina pitänyt, ja olen myös aina halunnut katraan omiani. Lähiaikoina olen myös miettinyt sitä, haluaisinko kasvattaa lapseni yksin, koska en usko ikinä löytäväni kumppania johon luottaisin niin täysin että voisin antaa lasteni hengen hänen käsiinsä. Siinä täytyy nimittäin olla niin pirun täydellinen ihminen, tiedän vaativani mahdottomia. En ikinä jaksaisi yksin, senkin tiedän, olisin kiikkumassa hirrestä kai jo siinä vaiheessa kun tajuaisin olevani todella yksin. Kuitenkin ajatus perheestä kokonaisena, kirkkohäistä ja raskaudesta ja perunamaasta - jota minä en muuten hoitaisi - on hirmuisen ihana ja kaunis, sellainen jota ajattelee mielellään ja jonka haluaisi tapahtuvan vielä joskus. 

Ei kai kukaan halua olla koko elämäänsä yksin.

Halailua edeltävä hyötyseksi

Kai täs ny on hyvä, minä mietin aamuyöstä kun makaan tutun miehen kainalossa. Se on kietonut kädet tiukasti ympärille ja hieroo sänkeään niskaani.

Mmm sä tuoksut hyvälle, se murmuttaa unisena hiuksiini, minä vain hymisen takaisin, vedän sen käden vieläkin tiukemmin rinnan päälle ja toivon että se nukahtaa kohta että itsekin uskallan. 

Se olo joka minulle tulee kun saan kuitenkin maata siinä kiinni toisessa on jotain sellaista euforiaa, jonka takia minä ihan kiltisti käyn läpi seksin joka sitä edeltää. Aika kurjaa ajatella sitä pelkkänä läpikäyntinä, mutta itse en ole koskaan todella nauttinut seksistä kenenkään kanssa erityisesti. 

Mikä minua seksissä kiehtoo on se valloitus. Olen täysi materialisti, keräilijä ja hamstraaja, ja harrastamalla seksiä ihmisen kanssa kerään hänestä tietyn osan itselleni. Omistan hänestä osan, kitken sen irti ja lokeroin taskuun päähäni nimilapun kera. 

Olen sitä mieltä, että pystyisin elämään nunnaluostarissa niin kauan kun saisin nukkua jonkun kainalossa aina silloin tällöin, en valittaisi yhtään. Ja kymmenen vuotta ilman ketään hujahtaisi ohi huomaamattani, vielä nopeammin arkussa.

Hunajata ja Harry Potteria

Hurraa, hurraa, hurraa!

Tänään oli kahden tunnin palaveri luokanvalvojani kanssa, ja arvatkaa mitä! Ne oli ihan kokonaan unohtanut käyttää minun edelliskesän työpäivät! Joiden ansiosta - lisättynä nyt käymiini työpäiviin - minulla olisi topoa enää vain seitsemän päivää. Seitsemän! Lisäksi minun pitää käydä neljässä museossa taide ja kulttuuri -kurssin takia, mikä on ihan pirun vaikeaa kun pääsee töistä viiden jälistä, mutta nyt sitten ei ole mitään hätää senkään takia. Ja sitten on äidinkielenkurssi ja liikunnan kurssi, jotka suoritan itsenäisesti. Olin niin helpottunut että meinasin itkeä, mutta sainpa itseni pidettyä sen verran koossa etten ainuttakaan kyyneltä mennyt tirauttamaan. 

Huhhuh, on ihmeen helpottunut olo, ei enää jokahetkistä stressiä tuon koulun takia, voin siirtyä painajaisissa niihin seuraaviin aiheisiin joissa pakenen murhamiehiä tai hukun.

Ja sitten jotain mitä olen nyt viimeiset kaksi päivää lukenut: aivan uskomattoman taidokas Harry/Snape ficci, Nc-17, mutta sellaiset kohdat on helppo hypätä yli jos ei kestä. Itse olen ihan täysin ihastunut ja vain vetänyt sitä sisääni kuin ilmaa. Englanniksi tosin kirjoitettu, mutta helppolukuista ja kaunista tekstiä kaikin puolin.

Tässä tuo kirjoittajan lyhyt kuvaus ja linkki, olkaa hyvä kaikki kiinnostuneet:

Tempus Fugit Praeterhãc by Quill Lumos

Based on the amusing idea on the US cover of Deathly Hollows. Harry's Horcrux hunt leads him to Rome. However, he hadn't expected the sudden trip back through time thanks to a booby-trapped Diadem. Neither had Severus Snape, who gets dragged into the backlash of the spell. Now they are both stuck in the past, what are they going to do? Together they struggle to earn a living and have to learn to survive, whilst continuing for a way home.

Kirjoitan myöhemmin jotain järkevää, piti vain hehkuttaa hyvää oloani.

Kuka jaksaa itkeä joka päivä

Minun on nyt pakko, koska itkin typeränä tämän takia koko eilisen illan. Eikä itkemisestä minun kohdallani tule mitään muuta kuin musta silmäkulma ja lievä aivotärähdys, joten en halua tehdä sitä tänäänkin - vaikka myönnän parkuneeni heti kun astuin ulos töistä ja istuin autoon, olen niin väsynyt. En osaa sanoa ei, menen huomennakin sitten kahdeksaksi töihin. Jaa mikä syysloma?

Niin että kun Anttu pisti minulle tällaisen viestin:

Anttu kirjoitti...

Kai kuitenkin tajuat että KELAn terapia on "once in a lifetime"-juttuja, ja se että olet sen nyt aloittanut myös tarkoittaa sitä, ettet enää koskaan elämässäsi saa rahallista tukea pääsi hoitoon. Että se onkin tarkoitus hukkua tunteisiinsa ja käydä maailman suurin myllerrys läpi, pitää uskaltaa päästää turvastaan ja repäistä se napanuoransa vihdoin irti. Jos et sano tuntevasi tyhjää, ei terapeutillasi ole koskaan mahdollisuutta auttaa sinua eteenpäin ja tuhlaat hänen ja sinun aikaasi sekä kansan rahoja, joilla olisi voitu auttaa jota kuta joka oikeasti on valmis tekemään töitä voidakseen paremmin. Niin, sitä ei voi lopettaa kesken ja juosta karkuun, se on nyt aloitettu joten kannattanee viedä se myös loppuun kunnialla.

Ps. Sossulta rahan hakeminen ei ole heikkoutta, jos sieltä jotakin saa irti, kannattaa tuntea ylpeyttä ja itsensä voittajaksi. Suurin osa sitä tarvitsevista kun ei ole siihenkään oikeutettuja.

Olen marttyyriluonne, ja totta kai minulle tuli heti sellainen olo että jokapäiväisiä ponnistelujani on nyt vähätelty. Sitten keskustelin iskän kanssa koulusta, eikä siitä seuraa koskaan mitään hyvää. Seuraavaksi olinkin sitten täysin vakuuttunut, että kyllä, olen täysin epäonnistunut yksilö ja velloin itsesäälissä ja inhossa sen verran että löin ja paruin itseni tainnuksiin. Päätäni on särkenyt armottomasti koko päivän.

Niin että haluan nyt pistää tähän vastauksen jonka Antullekin kirjoitin, koska minua häiritsee hirveästi jos joku muukin ajattelee noin, enkä halua sitä.

Nyt varmaan käsitit vähän väärin, mutta se on vaan minun syytäni kun en kirjoittanut tarpeeksi. Olen hyvin tietoinen ettei kela vain heittele niitä terapiarahoja ympäriinsä ja että tämä on minun tilaisuuteni ja siitä tulee ottaa vaarin.

Lisäksi olen ollut täysin valmis ottamaan apua vastaan viimeiset kaksi vuotta kun lopulta suostuin itselleni myöntämään sitä tarvitsevani, mutta minun on vieläkin vaikea puhua monista asioista, mikä koskee varmasti useaa ihmistä. Yksi niistä on tunteeni, ja vaikka toisinaan kuvailisin niitä olemattomiakin, jo se on askel eteenpäin että ymmärrän sellaisten tunteiden olemassaolon. Otan aina irti kaiken terapiakäynneistäni ja olen tehnyt paljon töitä voidakseni paremmin, koulutukseni valmistuminen ja työni todistavat sen. En siis koe tuhlaavani niin hänen kuin minunkaan aikaani.

Minun on vaikea lämmetä uusille ihmisille, ja uudella terapeutillani olen käynyt vasta alle kymmenen kertaa. Tähän verrattuna olemme päässeet hurjasti eteenpäin minun lukoissani, ja voin vakuuttaa, etten tuhlaa ainoankaan kansalaisen rahoja.

Ps. Kiitos sinä Anonyymi, jaksoin koko tämän päivän lounastauosta eteenpäin sinun kommentillasi!

Pollalogiaa

Matruusi soittaa minulle ja kuulostaa puhelimessa sekavalta ja oudolta, kysyy jälkeenpäin viestillä

Lähekkö röböl?

Ja minä lähden heti, koska olen sellainen sankari villapöksyissä ja kalsareissa, mitä ystäviini tulee. Se on sekaisin ja säikähtänyt, ehkä vähän hämillään. Se oli käynyt Kelassa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi kun ne oli heittänyt sen satamasta ulos kymmenen muun miehen kanssa, ei ole enää töitä. Sitten se oli joutunut käymään sossullakin, mikä oli saanut sen ihan tolaltaan. Aikuinen mies ei saa käydä sossulla, niin se sanoo minulle häpeissään ja kysyy sitten ahdistuneena tunnenko ketään toista ihmistä kuin sen, joka olisi käynyt.

No en oikeestaan--- minä änkytän ja kuulen sen synkän hiljaisuuden joka huokuu Matruusin onnettomuudesta ---mut päiväosastol kyl muutama oli joo, minä lisään äkkiä, koska se näyttää niin kurjalta. Ei se mitään pelasta ja hetken hiljaisuuden jälkeen autan sitä puhumaan asiansa läpi, ei se muuten ikinä rauhoittuisi.

Kai se lama alkaa näkyä, töitä on pirun vaikea löytää ja Kela tekee asian hirmuisen vaikeaksi, niilläkin löytyy niitä autettavia varmaan ihan pirunmoisesti. Itselläni on kai asiat hyvin, olen sellainen pummi että saan kuitenkin Kelalta päivärahaa tukemaan opiskeluani ja terapiaani, minulla on takuuvarma työpaikka ja vanhempani eivät välitä että syön heidän ruokiaan, minä saan onneksi asua kotona niin kauan kuin tässä kylässä pysyn. Mikä ei toivon mukaan ole enää kauan. Saa Matruusikin kotona asua, mutta kaiken muun se hommaa itse, eikä sen ylpeys varmaan antaisi niiden porukoiden sille muuta maksellakaan. 

Minulla on mieliala taas pirun matala, ihan ottaa itseään päähän kun oikeasti pitäisi olla kaikesta kiitollinen, kun kaikilla muilla menee oikeasti paskemmin ja itse sitä liihottaa rahoineen näennäisen terveenä. Kamalalta kuulostaa, mutta joskus toivoisin katkaisevani jalkani tai sarastuvani lupukseen, niin että kaikki näkisivät minun sattuvan ja olevan sairas. On väsyttävää tuntea koko ajan syyllisyyttä.

Minulla on terapiaa normaalisti kahdesti viikossa, tällä ja ensi viikolla pelkästään tiistaisin. Joskus kun juttelen terapeuttini kanssa kaipaan hirmuisesti Omahoitajaa, sitä kuinka se osasi kysyä juuri oikeat kysymykset, käyttää juuri oikeaa tekniikkaa saadakseen minut ajattelemaan, ymmärtämään ja puhumaan. Kun terapetuttini ensimmäisen kerran sanoi:

Ja miltä se susta tuntuu?

meinasin alkaa nauramaan. Lähinnä siksi, että se on jo yläasteajoilta ollut minun ja Womban sisäpiirivitsi, mutta myös siksi, että se on myös täysin yleismaallinen vitsi kallonkutistajista ja siis täysi naurettavuus. Olen saattanu mainita, että vihaan kysymystä Onko kaikki hyvin. Alan pikkuhiljaa rinnastaa edellisenä mainittua kysymystä samaan kategoriaan. Sinällään se kai on hyvä kysymys, koska olen aina ollut huono puhumaan tunteistani ja se pakottaa minut sanomaan niistä kai jotain. Huono puoli vain on se, että kun ei ole koskaan puhunut tunteistaan, ei ole kiinnittänyt niihin pätkääkään huomiota, jolloin et osaa nimetä suurintakaan osaa. Ja joskus minusta tuntuu etten tunne mitään, ja silloin minun on kuvailtava terapeutille se tunne, jonka luulen ihmisten tuntevan samanlaisessa tilanteessa. Jälkeenpäin tunnen sekä ylpeyttä huijauksestani että syyllisyyttä siitä, ettei pääni suostu kertomaan totuutta.

Turhan paljon tunteita näin pienessä ihmisessä, ja jos minä päästäisin ne täysin valloilleen minä varmaan hukkuisin.

Mistä tietää olevansa oikeasti ulkona toisen kanssa

kun se toinen kieltäytyy leffalipun hinnan takaisinmaksusta ja sitten maksaa ruoat kysymättä mitään, vaikka aina olen luullut että se on seksuaalisuudeltaan täysin homo? Tai ehkä se on sitten bi, tai täysin lokeroimaton. Ja jos koko ilta tapahtuukin ihan yhtäkkiä, ajetaan naapurikaupunkiin asti katsomaan leffaa ilta yhdeksältä. Maailma on muuttunut ihan mahdottomaksi.

Viime viikon olin ensiksi vihainen, sitten lamaantunut, surullinen ja lopulta päätin että kyllä, kaikki ovat oikeassa ja miehet ovat vain kaikki typeriä olentoja, ainakin nuorina. Ja suurin osa pysyy samassa henkisessä tilassa koko loppu elämänsä.

Minä nimittäin menin viime viikon lauantaina sitten Railin kanssa tanssimaan ja siinä sitten kärvistelin sitä iltaa, koska olen tarpeeksi tyhmä lähteäkseni vaikka minua ei oikeasti huvita. Ja vielä tyhmempi jäädäkseni ihan vain koska enhän voi lähteä ennen pilkkua kun olen maksanut sisälle liian suuren summan rahaa, ja olen pihi ja otan kaiken mitä saan. 

Kaikki olisi kai ollut täysin hyvin, ellei muutaman viimeisen biisin aikana mies olisi tullut kourimaan minua, ja vaikka huusin sen korvaan että minulta ei saa, se ei päästänyt minu irti vaikka kuinka tönin, jatkoi vain aneluaan. Seuraavaksi sen kaveri tuli siihen sen selän taa ja sanoi näin:

Lakkaa tanssimast sen huoran kanssa.

Minä en tiennyt kuka se oli. Eikä se tasan tiennyt minua, koska pysyttelen tarkoin mahdollisimman anonyymina ihmisenä. En ensin tajunnut että se eläin oli todella sanonut niin, se oli ensimmäinen kerta kuin minulle on elämäni aikana sanottu mitään niin loukkaavaa. En osannut käsitellä sitä. Lisäksi olin humalassa, vaikka en kovassa. Kun sain asian sitten läpi sumuisen kalloni, sihisin sen ärsyttävän miehen korvaan jonka kanssa olin lopulta alistunut tanssimaan että sen kaveri oli juuri pilannut sen illan. Työnsin sen pois vähän turhan kovaa, olin niin vihainen etten ihmettelisi vaikka se olisi ihan säikähtänyt kun katsoin sitä. Sitten tuijotin hetken tyhjänä sitä jätkää joka oli kutsunut minua huoraksi, se kyykki lattialla enkä tiedä mitä se teki, näin vain sen typerän lihavan selän, jota peitti musta-punaruudullinen paitis. Järkevä puoleni yritti huutaa minulle että älä tee nyt mitään typerää, minä kihisin raivosta, puristin sormet nyrkkiin ja---

-- potkaisin sitä täysillä pohkeeseen ja lähdin pois ennen kuin ehdin lyödä sitä samalla kun lätkin minua havittelevat kädet irti mekostani. Hurjaa, eikö?

Sitten seisoin ulkona ja poltin puoli askia tupakkaa ketjussa samalla kun yritin vakuuttaa itseäni olemaan vahtimatta ovea, jos ne sovinistisiat tulisivat ulos sieltä ja voisin lyödä niiltä nurkan takana ilman että saisin porttikieltoa yökerhoon. Anteeksi, siat ovat oikeasti hyvin siistejä ja kilttejä eläimiä ja on hyvin epäreilua haukkua niitä noin.

Mutta olin aika järkyttynyt, kuinka nykymaailmassa joku voi sanoa noin ihmisestä, jota ei tunne. Enkä ymmärrä miten, tai siis, olin ihan säädyllisesti pukeutunutkin. Ja se oli vielä joku korkeintaan kahdeksantoista vuotias pulska ruma pikkupoika, kuka sille on sellaisen sanan opettanut?

Olen nyt yrittänyt saada asioitani järjestykseen, ne kun eivät tykkää pysyä siisteissä riveissä. Olen siis töissä nyt parturi-kampaamossa, siinä samassa kuin aina ennenkin. Meillä oli Työnantajan kanssa kunnon heart-to-heart ja tulemme hyvin toimeen. Sanoin sille suoraan etten aio jatkaa alalla, kun se sanoi toivovansa että jäisin pidemmäksi aikaa, ja sain myös sanottua että ihmisten kanssa työskenteleminen vie minulta hirveästi voimaa.

Koulussa olen laiskempi, en ole jaksanut käydä, koska vitutus nousee päähäni sillä samalla sekunnilla kuin vain näenkin jonkun opettajistani. Tänään sitten kävin tekemässä yhden asiakkaan, ja näytin jo valmiiksi siltä kuin kultakalani olisi kuollut kolmasti päivässä. Asikkaani oli nuori nainen, jonka kanssa en jutellut muusta kuin sen hiusten värjäyksestä, ripsien värjäyksestä ja uudesta mallista. Ei kai minua voi syyttää, olen vankasti sitä mieltä ettei maanantaiaamuina puhuta mitään, vaan mökötetään hiljaa paikoillaan ja ryystetään teetä. Siis jos on ihan pakko nousta ylös sängystä.

Mutta joka tapauksessa siis, sain olla tänään edes jostain tyytyväinen itseeni, koska heti kun pääsin kotiin nukahdin viideksi tunniksi. Vaikka minun piti mennä Hesalaiselle kahville. Kai ihan hyvä vain, olisin ollut niin koomassa etten olisi kyennyt leikkimään empaattista korvaa kun se olisi taas väistellyt minun ongelmiani.

En ole vieläkään jaksanut siivota huonettani. Minua melkein houkuttaa laittaa tänne kuva siitä, niin järkyttävä se on, mutta en taida kehdata.

En vaihtanutkaan eilen viihteelle, muistin tarpeeksi ajoissa että tänään olikin töitä.
Olin siellä parturi-kampaamossa missä aina ennenkin, siivosin koska tiistaina tulee terveystarkastaja.

Nyt mietin jaksanko lähteä Railin kanssa tanssimaan.

Yhyyangstimauelämänionpaskaajaaha

Minne muualle minä nyt muka valittaisin, mutta alan pikku hiljaa oikeasti sääliä jos joku vielä näitä jaksaa lukea. Minä en ainakaan jaksaisi, jos joku kirjoittaisi tällaista tekstiä ja minä lukisin sitä, minun tekisi mieli antaa sille henkilölle hervoton litsari naamaan ja heittää niskaperseotteella ulos ovesta ja maailmalle. Oma vikanihan tämäkin on, mitäs en jaksa raahautua polille uusimaan reseptiä että saisin lääkityksen takaisin kohdalleen. Idiootti vain valittaa siitä kuinka elämä on niin kamalaa, vaikka ei itse onnistu syömään viikkoon lääkkeitään. Tai mahdollisesti nyt on jo toinen viikko, en pysy laskuissa mukana kun en edes muista viikonpäivää.

Tänään kävin koulussa piipahtamassa, jakso nimittäin vaihtuu eikä minulla ollut hajuakaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Onnekseni yksi opettajistani oli vielä paikalla, se oli se minun vanha luokanvalvojani joka on tähän mennessä ollut joten kuten perillä asioistani. Harmi vain että luokanvalvojani on jäänyt kuuden viikon sairaslomalle, ja hän vaikuttaa olevan ainut joka tietää tulevistani kursseista paskan vertaa, tosin alan epäillä sitäkin. Kun kuitenkin kysyin josko paikalla oleva opettaja tietäisi mitään seuraavasta jaksostani, vastaus oli pyöreä silmäinen 

En minä vaan tiedä. 

Minä kiristelin hampaitani ja yritin olla läväyttämättä sitä kansiollani päähän tai heittämällä kaikki tavarani lattialle mitä mahtavimmassa raivonpuuskassa. Koko tämä touhu on niin naurettavaa, lopulta minä jouduin selittämään sille kuin heikkopäiselle että jos minä nyt sitten vaikka katson asiakaspalvelulistoja, jos niitä olisi jo tullut ja osallistun niihin, loput päivät menen sitten vaikka oppipajalle. Se vain nyökytteli ja pakenin sieltä mahdollisimman nopeasti ennen kuin päästäisin suustani jotain mitä katuisin. Valkoinen ovi pamahti kiinni takanani ja minä löin kalenterini palvelutiskiin niin kovaa että koko käsi tärähti. Kiukutti niin pirusti, että piti varoa repimästä sivuja varauskansiosta. Sitten minä köröttelin Hesalaisen uudelle asunnolle. Kiitos kaikille kuunteleville, ettei sen kahdeksannen kerroksen asunnossa ollut parveketta, ei niin että itse olisin hypännyt, olisin heittänyt opettajani sieltä alas, kaikki mieluummin peräkanaa. Jääköön sitten sairaslomilleen ja eläkkeelleen.

Olenpa tänään raaka ja epäreilu.

Mikään ei ole ärsyttävämpää ja loukkaavampaa kuin se, kun on kertomassa ongelmistaan ystävälleen, ja tämä kääntää puheenaiheen joko itseensä tai johonkin muuhun. Kuten porkkanakakkuun, säähän tai siihen kuinka hänelläkin on kamala stressi. Minä rakastan Hesalaista ja on varmaan kamalan vaikeaa jos ystävä kärsii masennuksesta eikä itse tiedä edes sanan sanakirjaselitystä.

Ainakin osaan esittää asianmukaisen innostunutta Hesalaisen uudesta kodista, hienohan se on. Kateus on kuulemma paha tunne.

Jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi

Itsepäiset kyyneleet kihoavat silmäkulmiini kun sanon terapeutille että mikäli opintojani joudutaan lykkäämään kevääseen, minä en enää ilmesty kouluun. Että sitten olen saanut tarpeekseni ja luovutan. Yritän näyttää siltä kuin en välittäisi että olen tuhlannut kolme ja puoli vuotta koulutukseen josta en tule hyötymään mitään ja jota olen oppinut vihaamaan sydämeni pohjasta. 

En tänäänkään kouluun asti päässyt, mutisin seitsemältä iskälle jotain sinne päin että jos en tänään menisikään ja seuraavaksi heräsin varttia yli yksi. En jaksa mitään, en pysty mihinkään, olen kädetön ja jalaton kastemato sadevesitynnyrissä, ja ihan yhtä hyödyllinenkin. 

Tänään minun tekisi mieli hukuttautua kylpyammeeseen. Tänään minun tekisi mieli avata suoni ja valuttaa itseni kuiviin. Tänään minun tekisi mieli ajaa rekkaa päin.  Tänään minun tekisi mieli mennä autotalliin ja hirttää itseni. Minun tekisi niellä kaikki pannaamani lääkkeet ja mennä nukkumaan niin ettei tarvitsisi enää herätä. 

Ryven itsesäälissä, koska mikä olisikaan otollisempaa. Matruusi kertoo kuinka sillä on ollut kurja päivä, sillä meni farkut rikki ja se ei enää saa töitä satamasta, lisäksi sen tekee mieli vain yhtä tupakkaa eikä koko askia. Minä kuuntelen ja yritän olla empaattisen näköinen, sanon että väsyttää kun se kysyy jotta väsyttääkö ja yritän muistaa ettei ihmisten murheita voi mitata keskenään eikä toisen tunteita voi koskaan ymmärtää todella.

Eikä sitä aina jaksa saati haluakkaan.

Menen nyt saunaan ja yritän olla heittäytymättä kiukaalle.

His face was long and thin, ending with a hooked chin

Älkää pelätkö, kyllä minä tiedän.

Suorastaan typerää valittaa, totta kai nainen baarissa nähdään pelkkänä seksiobjektina.

Sen alkuperä ihmisluonnossa

Saan kaksi kutsua tulla viereen nukkumaan, käännytän molemmat pois vitsailulla ja leveällä hymyllä. Haluaisin lyödä jotain vain saadakseni tyydytystä tähän typeryyteen joka näyttää seuraavan minua kaikkialle.

Kihisen kiukusta kun ne eivät jätä minua rauhaan edes seuraavana päivänä, selitän Memerille että vihaan nukkua kenenkään kanssa, mutta ei se haittaa niin kauan kuin se on ainut minun vieressä ja jaloilla ja kiinni mahaani vasten käpertyneenä. Ei oma koira juonittele minua vastaan tai näe minua kun minä nukun, se rakastaa ja kaivautuu lähemmäs lämpöä, eikä välitä pätkääkään mitä puhelen unissani, itkenkö vai huudanko vai kiemurtelenko peittoni ulos lakanastaan ja petarin lattialle. 

Minä en enää jaksa kiimaisia miehiä, mutta kai se on vain oma vikani. Baariin mennessä pitäisi kai aina pukeutua norjavillapaitaan ja verkkareihin, vaikka kuinka välttelisi jokaisen pojanklopin katsetta ja flirttiä. Olen vain niin väsynyt siihen, että vaikka itse haluaisi vain lähinnä jonkun jonka kanssa saisi ihan vain olla, ihmiset ovat taipuvaisempia seurassani jostain syystä lääppimiseen ja liian selviin vihjailuihin, vaikka itse en antaisi ymmärtää mitään. 

Välillä tunnen itseni vain niin likaiseksi ettei edes kylpy auta.

En ole tehnyt mitään pahaa itselleni, en sitten kesän puolivälin kai, jos oikein muistan. 

Ei kun oli se viimeksi vähän ennen kuin lähdin päiväosastolta. En vain kertonut siitä omahoitajalle, koska en halunnut että se ajattelee että ne lähettää minut ulos sieltä vaikken ole valmis. Itse uskon etten tule koskaan olemaan täysin valmis yksilö, useimmiten sosiaalisesti rajoittuneet, itsetuhoiset ihmiset ovat tai niin olen ainakin kuullut.

Haluukko et soitetaa ukkille, jos se veis? Kysyy iskä teehuoneen ovelta.

No ei ko kyl mä vien! Tiuskaisen, haluan leikkiä uhria ja sen minä sitten teen, vaikka itku kurkussa.

Sen ei vaa tarvi huomen herät nii aikasi. 

Katson sitä kulmien alta, lupasin jo Harulle.

Ei siihe mee ko pari tuntia. Sitä paitti on se ukkillekki myöhä.

Mut se o eläkkeel.

En vastaa mitään, mutisen vain iskän selälle Mäki haluun jo eläkkeel.

Takaisin kotomaassa jo perjantaista, minä laiskimus

Milanossa oli ihan kaunista, sillä tavalla kuin pölyisissä miljoonakaupungeissa on tapana. Paljon upeita vanhoja rakennuksia, paljon tuhrittuja talojen seinuksia. Merkkivaatteita ja vuittonin laukkuja niin paljon että ne meinaavat menettää merkityksensä, ja itsensä tuntee niin maalaiseksi kuin olla ja saattaa. 

Materialistin mekka, laukkuja, kenkiä vaatteita ja koruja silmänkantamattomiin, ja vaikka joka päivä tuleekin käveltyä yli kahdeksan tuntia, olen vain tyytyväinen. Löysin kaikkea ihanaa, purisen vieläkin.

Tänään on ollut vaikeaa, pitkästä aikaa itkettää enkä tiedä mitä tehdä tällä tunteella. Olen vastustellut ja taistellut, mutta tekee niin paljon mieli, etten tosissani usko pärjääväni tätä päivää loppuun asti viiltelemättä. Kurkkua kuristaa ja vaikka kuinka tukistaisi ei pää selvene, ei vaikka kuinka hampaita purisi yhteen ja hieroisi naamaa.

Lasketaanko sellainen ihminen ystäväksi, jota näkee kerran kuussa? Koska en usko, ja ei minulla kai sitten olekaan ainuttakaan ystävää, ja se on kamalan musertava ajatus käsiteltäväksi.

Minä lähden huomenna Milanoon kummitädin, äidin ja Isosiskon kanssa. Aion tuhlata säästöni ja nauttia siitä!

Feeling boneless, need some skele-gro

Minun tekisi mieli ihastua ensimmäistä kertaa elämässäni, tekisi ihan hurjasti mutta en vain uskalla. Olen hämilläni siitä että olen kiinnostunut miehestä vielä seksin jälkeenkin, niin ei ikinä käy. Minä heitän ne kaikki menemään kuin vanhat villasukat ja poltan ne mieleni takassa, niin että jäljelle jää vain paha haju joka hälvenee puolessa tunnissa. 

Ps. minusta tuntuu että se on totta mitä sanotaan miehen nenästä mittasuhteessa muihin asioihin.

Slaving dragons, that's how mountains are fought

Suljen hotellin ulko-oven jäljestäni ja jään seisomaan paikoilleni kun en osaa muutakaan. Korjaan kaulaan nopeasti heitettyä huivia, puristan korkokenkiä kädessäni ja lähden kävelemään. Soitan henkisessä koomassa Railille, joka kuiskuttaa puhelimeen olevansa eksänsä luona. Minä nieleskelen ja käsken sen olla varovainen, ei kannata tehdä mitään tyhmää, se oli jo edellisyötäkin sen tykönä. Lopetan puhelun vielä piipittämällä anteeksi, enkä ehdi ottaa kolmeakaan askelta ennen kuin kurkustani karkaa nyyhkäisy ja alan itkemään. Kivilaatoitus on kylmää paljaiden varpaiden alla eikä missään näy etiäistäkään, kello kun on kai viisi sunnuntai-aamuna. 

Pyyhin naamaa kämmenselkään ja päässä pyörivät ikuiset ajatukset omasta typeryydestä, kuinka voi ihminen olla lävitse mätä. Että täytyy antaa itsensä niin helpolla kun tietää ettei siitä ikinä mitään irti saa, etteivät ne sikinsokin heitellyt vaatteet korvaa mitään, ettei toinen vieressä täytä ainuttakaan onttoa koloa sisällä.

Taistelen itseni yli junaradan ja väistelen ajatusta aamujunasta joka kuljettaa tukkeja ja muuta rahtia pienen kaupunkimme läpi niin kovaa vauhtia että silmissä vilisee kun yrittää vaunuja laskea. Mutta jos hyppää junan eteen on tajuissaan vielä kolmisen sekuntia, enkä halua että viimeinen näkyni on ruumiinosani pitkin pientareita.

Astun hyytävään lätäkköön ja potkaisen hieman vettä. Se kimaltelee katulamppujen kylmässä valossa ja toivon katkerana kuolemantautia samalla kun pyyhin liinalla viiruja naamaltani. Eikö sen niin kuuluisi saada, paljain, kylmin, märin jaloin. Kiskon villapaitaa ja nahkatakkia tiukemmin päälle kun se järkevä puoleni käskee olla olemati niin dramaattinen, minä toivon että pikkukivet olisivat lasinsiruja ja painan jalkapohjia syvemmälle maahan.

Enää en saa ainuttakaan kyyneltä aikaiseksi ja hyvä niin, tarpeeksi säälittävä näky nuori nainen kulkemassa puoli kuudelta aamulla korkokengät kädessä paljain jaloin. Kurkkua kivistää liika polttaminen mutta valitsen vielä yhden tupakan suunpieleen kun kävelen läpi liikenneympyrän ruohikkokeskustan, sytytän sen ja poimin maasta suuren punaisen apilan. Päätän että yritän saada sen kotiin ehjänä ja laitan sen lasiin. Ensin siitä kuitenkin katkeaa pitkä kaunis varsi kahtia, seuraavaksi loputkin. Pyörittelen kukkasta sormissani ja haistelen sen aamukasteesta kosteaa makeutta. Minua inhottaa sen kauneus ja revin sen pala palalta, astun jokaisen irtonaisen osan päälle ja ajattelen tarinaa siitä prinssistä jonka joka askeleelle syntyi kedollinen kukkia.

Aurinko alkaa nousemaan kun kello lähestyy kuutta, värjää pilvijonoja idässä vaaleanpunaisiksi. Minä näen niin harvoin auringon nousun, että se rauhoittaa mieltä ja harkitsen uudestaan aiettani viillellä heti kotiin päästyä.

Ennen kuin avaan ulko-oven astuakseni sisään kodin lämpöön, käännyn katsomaan vielä kerran punervaa taivasta ja päätän, etten ole sen arvoinen.

Pätkä jota kirjoitin mutta en jaksanutkaan

Olen puoli tuntia ajoissa, kun astun terapeutin vastaanotolle. Vääntelen hihojani ja käsiäni hermostuneena kun tiskiltä neuvotaan jatkamaan käytävää eteenpäin. Istun alas ja yritän keskittyä huonoon lehteen, painan sen sivuun kynnelläni reikiä enkä ymmärrä sanaakaan.

Se ottaa minut aikaisemmin sisälle, se ei ole ihan niin tätimäinen kuin puhelimessa kuulosti, tavattoman rauhallinen vain. Keinutan tuolia hermostuneesti kun se kyselee historiasta, en koskaan pysy hermostuneena paikoillani. Käteni venkoilevat ja hikoilevat kun vastailen sen kysymyksiin asiallisena.
Mitähän tästäkin tulee.

Sitä kutsutaan vihanhallinnaksi, sanoi Hilma-täti

Kuuluuko minun olla täällä? Olenko minä nyt mukana tässä? Kuuluuko minun ottaa moniste? Ei, ei näköjään.

Minä olin sillon kun niitä käytiin, mutten löytänyt monisteita mistään.

Voi harmi, sanoo opettaja eikä kuulosta ollenkaan harmittelevalta, toivottavasti löydät ne sitten.

Minä tuijotan sen perään suu auki kun se ojentaa antamani paperit takaisin ja palaa luokan eteen ja aloittaa uusien kolmosten yritystoiminnan. Mieleni murisee kun muut selailevat uusia monisteitaan ja minä puristan omia vanhoja ryppyisiäni käsissäni, jotka eivät edes koske koko tuntia. Istun siinä hiljaa ja luen sanasta sanaan ja yritän kuluttaa aikaa, mutta aikaa kuluu vain puoli tuntia kunnes paperit loppuvat kesken. Vihaan monisteita.

Pitää ensi kerralla muistaa ottaa DS mukaan.

Tunnen itseni niin typeräksi kun piirrän kalenteriini ukkeleita jotka syövät toisiaan - en ukkojen takia, vaan sen että opettaja välttelee tuimaa katsettani viimeiseen asti.

Kun opettaja kysyy jos haluaisimme pitää tähän väliin tauon ja luokka täyttyy hyväksyvästä muminasta, minä saarran sen ennen kuin se ehtii pakenemaan opettajainhuoneeseen.

Hei mitä jos mä kävisin koton ettiis niit papereit. Mä en eile kattonu yhest laatikost mis on tosi vanhoi koulupaperei. Ko ny mä vaa istun tääl enkä tee mitää hyödyllist. 

Mee vaa ettimää niitä. Meil on sit ensi viikol -- eiks keskiviikkona ole? Ni keskiviikkona taas ni tuu sitte niitte sun papereitten kanssa mitkä löydät ni katotaan vaikka mitä sulta puuttuu.

Minä pidättelen räjähdystä, sillä tämä on sama puhe jonka hän minulle soi maanantaina. Ja minähän tulin niiden papereiden kanssa jotka löysin ja kaikki mitä hän sanoo on että toivottavasti löydät ne loputkin! Ja lisäksi en mitä minä nyt takaisin tunnille tulisin jos vain kävisin kotona katsomassa, ehei, odotanpa tässä ensi keskiviikkoon! Nyökkään enkä suo sille hymyn hymyä, asiakkaiden odotustilassa soitan iskälle ja puhun puhelimeen kovaa, koska lapsellisesti toivon että opettajani kuulevat kiukkuni. Lisäksi uudet ykköset istuvat mykkinä siinä sohvilla ja lasten järkyttäminen vain on hauskaa.

Ni mun pitää ny sit päästä kotii. En minä tiedä, nää ei tääl osaa paskaakaa. Ei, sil ei oo mul opetusmateriaalii, mun pitää ettii vuoden vanhoi monisteit kotoo. En minä tiedä, miksei sil enää oo niit. Ja käski tul takaisin keksiviikkon. 

Paasaan iskälle puhelimessa koko matkan sen työhuoneeseen ja siellä vielä lisää. Kuinka ne ei ollut suunnitellut minkäänlaista lukujärjestystä minulle, eikä ne ollut edes perillä mitä kursseja minun pitäisi suorittaa, millä tunneilla olla. Siitä kuinka epäpäteviä kaikki on, kuinka niillä ei ole opetusmateriaalia. Koulun pojat istuu penkeillä ja katsoo silmät suurina kun mutisen iskälle kuinka vittuuntunut olen tähän kaikkeen. Iskä kuuntelee ja kommentoi sinne tänne, kertoo tyytyväisenä että minun pitäisi olla kärsivällisempi ja nauraa kun mainitsen että taistelin itseäni vastaan josko huutaisin vai juoksisin ulos luokasta.

Kotona samalla kun ovi pamahtaa kiinni, kaatuvat myös patoni ja itken pitkästä aikaa kunnolla, en sellaista kahden kyyneleen tihruttelua vaan sellaista, että naapurit ihmettelee ketä kidutetaan. 

Öm, seuraava tekstini on kahdessadas! Olenpa päässyt pitkälle. En tiedä kuinka moni teistä tosiaan lukee tätä, mutta ajattelin että voisin yrittää sitä perinteistä: kysymyspostausta. Se voisi olla perin jännittävää.

Eli jätä kysymys jos toinenkin asiasta joka sinua pohdituttaa tai haluaisit tietää tai sinua ei oikeastaan edes kiinnosta mutta haluat tehdä minut edes iloiseksi, jos sinulla on mielessä jokin asia mistä haluaisit että kirjoitan.

Kiitos teille kaikille hurjasti.

Nyt menen tapaamaan Ukkia pitkästä aikaa ja syömään sen herkullista ruokaa.

Rekka ja minkä värinen

Ensimmäinen koulupäivä ja minä katson uusia ykkösiä jotka seisovat hämmentyneinä ulko-ovien edessä, ja mietin ettei ne voi olla lukossa kun kello on jo kymmenen. Kävelen sisään ja tottuneesti yläkertaan, jossa jo uusi luokkani odottaa. Toivotan huomenet meluisalle vastaanottohuoneelle ja pidätän henkeä, vedän puhelimen esiin ja alan pelaamaan matopeliä. Mitä tahansa kunhan en näytä siltä kuin minusta tuntuu; että seison keskellä vierasta laumaa. 

Valitsen takapulpetin - koska kuka amiksessa muka ikinä istuu eturivissä - ja kuuntelen puolitoista tuntia tuttua puhetta lukujärjestyksestä joka ei koska minua ja näytöistä jotka olen jo suorittanut. Ruokatunnilla hidastelen kunnes kaikki ovat lähteneet ruokalaan ja yritän taas saada psykiatria kiinni. 

Makaan penkillä silmät suljettuna ja teeskentelen nukkuvaa.

Vanha luokanvalvojani saa minut nalkkiin haahuilemasta ja sanoo että katsotaan kohta minun lukujärjestystä.

Psykiatri soittaa ja änkytän nimeni ja asiani. Se kuulostaa vieläkin väsyneeltä ja tätimäiseltä, muistuttaa minua oikeastaan Womban äidistä ja epäilen jo valmiiksi tulenko sen kanssa ollenkaan toimeen, koska sen ääni narisee. 

Pidättelen palaa kurkussa, kun vanha luokanvalvoja luettelee ja pohtii kurssejani ja mietin miksi minun piti taas olla niin tyhmä että jäin sairaslomalle, kun se ehdottaa kolmatta neljän tunnin asiakaspalvelupätkää viikkoihini, samalla kun sanoo etten saisi kuluttaa itseäni loppuun heti alusta. Tunnen nyt jo olevani pohjalla ja hymyilen heikosti, enkä muista sanaakaan äitini hyvin kompuroivasta preppauspuheesta. 

Kuunnellaan tavallista valistusta ja uhkailua koulun savuttomuudesta, kännyköistä ja luvattomista poissaoloista ja heti luvan saadessaan koko luokallinen naisia nousee ylös ja pakenee ulos huoneesta. 

Kotiin päästyäni avaan tietokoneen, enkä muista enää itkeä.

Juihannustyyppini on ottanut yhä enemmän yhteyttä, mutta lähinnä koko juttu haiskahtaa pelkältä seksin kalastelulta. Sinänsä se ei minua haittaa, mutta epäilys kutkuttaa mieltäni jotta millaiseksi se minua luulee.