Ajatusta pakeneva voima

En halua mennä takaisin kouluun. En halua olla menemättä kouluun vain sen takia että pelkään mitä paskaa minusta on levitelty vain koska en ole ollut kertomassa asioiden todellista puolta. En halua ahdistua vain siksi että yksi ihminen on poistanut minut facebookistaan, mutta on pysynyt sen kaverina, joka on minusta voinut levitellä vaikka mitä, ennen kuin lähti kokonaan karkuun koko koulusta raukkamaisen tekonsa vuoksi. Tämä ihminen kun kävi minuun käsiksi pikkujouluissa, kävi vielä uudelleen sen jälkeenkin kun olin säikähdyksestä lyönyt häntä kasvoihin. Sitten se vielä seurasi minua asunnolleni ja kutsumatta tunkeutui sinne sisään, eikä meinannut lähteä vaikka useampaan kertaan pyysin ja lopulta käskin. Sitten se vielä kehtasi sanoa kun siitä hänelle myöhemmin muistutin  (hän halusi vielä myöhemmin laittaa minulle viestejä käyttäytymisestään, mutta ei pyytänyt anteeksi ainuttakaan tekoaan) että 'olisit sanonut ettet halua että seuraan sua kämpälles'. Jo se että sille pitäisi sanoa ettei ihmisiä kuulu vain seurata niiden asuinpaikoille ja tunkeutua kutsumatta sisään, on pelottavaa. Se että se on viisikymppinen mies on pelottavaa. Se että se on viisikymppinen mies, joka käyttäytyy ja puhuu kuin viidentoista kesäinen on pelottavaa. 

Mitään todella vakavaa ei tapahtunut, mutta kai minulla on turvaton olo. Se realiteetti on iskenyt, että siinä olisi oikeasti voinut käydä todella huonosti minulle. Olin niin humalassa etten olisi voinut tehdä juuri mitään jos se olisi asunnossani päättänyt kiinni käydä. Minun tekisi mieli piiloutua, tekisi mieli sulkeutua maailmaan jossa ei ole ainoan ainuttakaan miestä. Kun ne tarttuu kiinni ilman minkäänlaisia kutsuja. Minä en missään vaiheessa koko puolikkaista kouluvuotta ole antanut tämän papan ymmärtää yhtään mitään. En ole ollut sen kanssa juurikaan tekemisissä, jutellut muutaman kerran kouluhommista. Eikö ihmisille saa enää jutella ilman että ne luulevat että minuun saakin koskea? Minuun ei saa koskea. Minä hämmennyin jo siitä että toinen (tyttöpuolinen ja turvallisesti parisuhteessa) koulukaverini halasi minua kun olin lähdössä joululomille. Ja nyt on sellainen olo ettei minuun saa enää koskaan kukaan koskea. Ei kaverit, naiset, miehet saati puolitutut. Miksei ihmisilläkin voi olla keltaista nauhaa kuten koirilla kaulassa ilmoittamassa, ettei tätä yksilöä saa lähestyä tai koskea?

Minua iljettää, ahdistaa ja inhottaa. Ennen raiskaus on ollut toki hyvin olemassaoleva käsite, minulla on ystäviä jotka on raiskattu, joille on tehty kamalia väkivallan tekoja, joista toipuminen on kestänyt kauan ja joista ei täysin koskaan kai toivutakaan. Olen ollut tukena, kuuntelevana korvana, mutta en ole koskaan osannut itse pelätä sitä asiaa. Se on silti ollut täysin irrallinen osa omasta minuudestani ja todellisesta ymmärryksestä. Empatiaan ja sympatiaan kykenee myös ilman todellista käytännön kokemusta tilanteesta, jonka toinen on läpikäynyt. 

Ensin vähättelin enkä oikein ymmärtänyt (taisin jopa naurahtaa) kun ystäväni antoi minulle kriisipuhelinnumeroita, että eihän tässä nyt mitään oikeastaan edes tapahtunut. Nyt se on alkanut upota, että oikeastaan kyllä tapahtui ja myös se, mitä olisi voinut tapahtua. Kaipaan tällä hetkellä palavasti terapiasuhdettani, jotain paikkaa jossa voisin todella läpikäydä tämän asian nyt kun aivoni alkavat päästä taas tapahtumien tasalle. Olen ystävieni kanssa asiaa puhunut ja kirjoittanut päiväkirjaan ja nyt tänne, olen sortunut vanhoihin pahoihin tapoihin ahdistuksen myötä, mutta silti tämä olo ei tunnu muuta kuin vahvistuvan. Ensin ajattelin muiden ylireagoivan, nyt minusta tuntuu että kuulun itse samaan kategoriaan. Kuuluuko tällaisesta nyt näin paljon ahdistua ja järkyttyä? En tiedä muuta kuin olevani hyvin ahdistunut ja järkyttynyt, alan lipsua masennuksen puolelle tämän takia. 

Pelkään mitä nämä tapahtumat ja tunteet tekevät omalle ajattelumaailmalleni, joka jo nyt on miesten suhteen turhan kyyninen. Järjellä tiedän että on niitä fiksujakin miehiä, sellaisia kuin ukkini ja isäni, mutta omat kokemukseni eivät paljoa anna tilaa näille hienoille ihmisille, jotka jossain tässä suuressa massassa lymyilevät. En halua ajatella että koko maailma on läpimätä ja niin ovat sen asuttavat loisetkin, haluaisin kyetä tasapainoiseen parisuhteeseen vielä joskus, haluaisin kyetä ajattelemaan hyvää muista ihmisistä, miehistäkin. Tiedostan senkin, etten koe samanlaista katkeruutta, kyynisyyttä ja vihaa naisia kohtaan kuin miehiä. Ja on kai hyvä että, tiedostan etten haluaisi olla näin katkera ja vihainen, mitä miehiin tulee. Haluaisin vain saada syyn ja enemmän esimerkkejä, jotka alkaisivat kumota tätä kytevää inhoa. Pelkään kuitenkin, että mitä kauemmin elän, sitä enemmän näihin hiiliin puhalletaan.

Akryylia ja pollalogiaa

Tämä viikko on mennyt akryylien parissa, olen testaillut miten mediumi vaikuttaa jälkeen, täytyy kyllä kaikessa rehellisyydessä sanoa ettei silmäni taida olla tarpeeksi kehittynyt nähdäkseni mitään eroa. Vernissaa pitäisi vielä kokeilla, sekin kuulemma hieman kirkastaa värejä.

Tämä kuutar on tässä vielä keskeneräinen. Ihan vain välihuomio.

Mokasin tuon taivaan kun en osannut lopettaa ajoissa. Minulle käy helposti niin.

Olen oikeastaan tämän viikon stressaillut ja viettänyt enimmäkseen unettomia öitä, sillä eilen oli kasvatuspsykologian tentti. Ei mennyt hyvin, ei ainakaan omasta mielestäni. Kysymykset olivat vaikeat ja sönkötin sitten menemään aivan omiani. Kahden viikon jälkeen saa sitten tietää täytyykö alkaa prepata uusintatenttiin.

On sitä ihmislapsi idiootti kun itsensä laittaa yliopistoon.

Huomenna on koulun pikkujoulut ja maanantaina täytän taas yhden vuoden. Olen hyvissä ajoin aloittanut synttärimasistelut, sen ettei täällä ole oikeastaan ketään joka sitä juhlisi kanssani, eikä oikein mitään paikkaa minne mennä sitä yksinäni orpona juhlistamaan. Sitten sain tänään postissa kirjeen viime vuotiselta luokkakaverilta, jolla oli niin ihania sanottavia minusta, että hiukan nousi melkein tippa linssiin. Sitä kuvittelee olevansa niin näkymätön muiden ihmisten elämässä ja sitten onkin saattanut tehdä johonkuhun isommankin vaikutuksen sitä ollenkaan tajuamatta.

Sellaisen kuuleminen on aina jotenkin iso asia.

Itke itke sinilintu

Useinkin nykyään minun on vaikea muistaa, etten aina jaksa asioita, jotka iso osa muista ihmisistä vain ravistelevat selästään. Se kertoo siitä että voin nykyään tasaisemmin, ymmärrän omaa jaksamistani ja tietynlaista rajoittuneisuuttani paremmin. Tunnen itseni huomattavasti paremmin. Kuitenkin luulen, että saan koko loppuelämäni huomata uusia rajoja omassa elämässäni ja keksiä keinoja niiden ylittämiseen, ilman että riskeeraan oman hyvinvointini. 

Luulen tämän oleva keskeinen asia jokaisen ihmisen elämässä, oman itsensä tunnustaminen ja sen kehittäminen, vaikka sitten vain alitajuisesti. Vaikka olen kyllä tavannut niitäkin ihmisiä, joille itsekehityksen ajatuskin on allergisoiva.

Olen viimeisten kuukausien aikana oppinut itsestäni muun muassa sen, että kahden viikon taiteellinen työskentely ja iltojen kuluminen yliopiston luennoilla saa minut ensimmäisenä vastaan tulevana vapaapäivänä nukkumaan kuusitoista tuntia kahdestakymmenestäneljästä.

Se, että vaikea grafiikantyö, jossa on etsaus ja kaksinkertainen akvatinta, laatta joka on joka ikisessä työvaiheessa mennyt tavalla tai toisella pieleen, on aivan mahtava kun sen saa vihdoin valmiiksi puolentoista viikon tuskastelun ja hampaiden kiristyksen jälkeen. Onnistuneen koevedoksen ja yhden ensimmäisen kunnon vedostuksen jälkeen on sydän keveä, vaikka pitää rientää koko illaksi yökoulua toteuttamaan. Ja että minä saan, ilman epäilystä, hermoromahduksen kun vain yhden vedoksen jälkeen joku muu on käynyt pilaamassa laattani ja tehnyt siihen viikonlopun aikana valtavan, syvän naarmun, jota ei ole mitään mahdollisuutta korjata. 

Kun siinä vedin takin päälle ja menin autooni itkemään, etten nolostuttaisi itseäni yhtään enempää (koska itkevät ihmiset saavat muut ihmiset kiusaantumaan), mietin että näin siinä vain minulle käy. Ja luultavasti tulee käymään vielä monta kertaa elämäni aikana että istun autossani itkemässä, ihan vain että saan itkeä rauhassa kun itkettää. Ja ei se itkeminen nyt loppujen lopuksi ihan hirveän noloa ole, kyllä sitä saa mielestäni itkeä kun turhauttaa ja vituttaa ja väsyttää ja on menettänyt jotain minkä vuoksi on tehnyt valtavasti duunia. 

En minä silti osaa muiden edessä itkeä, mutta ei kai vielä tarvitsekaan.

Lisäksi minun kannattaa vain syödä kipulääkkeitäni kun jalat ja selkä kipunoivat ja säkenöivät. Se, että yritän olla ilman johtaa pitkälti muiden ihmisten loukkaamiseen, piikittelyyn ja tiuskimiseen. Ja tietysti ihan vain mieltä tylsyttävään kipuun. Ja on parempi ettei missään vaiheessa ole kenellekään vaaraa mattopuukosta silmässä, aivan sama onko niin tyhmä että piirtää paspispöydällä vai ei.

Olen oppinut myös, että kasvatuspsykologian opiskelu saa minut hieman kiukkuiseksi, sillä samalla lailla kuin lapsen kehitystä opiskellessanikin. Turhaudun siitä ettei suurin osa vanhemmista ymmärrä ihmisen kehityksestä hölkäsen pöläystä, eivätkä edes yritä auttaa asiaa opiskelemalla. Sitten se kiukku vähän kytee sisälläni ja yhtyy siihen turhaumukseen joka tulee kivuistani ja johan on soppa valmis. Kihisen pääni sisällä ja käyn siellä keskusteluja asioista joista haluaisin joillekin huomauttaa.

Ja opin että olen ikävöinyt kirjastoja ja sitä huumaavaa tunnetta, että yhdessä paikassa voi olla niin valtava määrä tietoa ja se kaikki tieto voisi olla minun. Täytyy muistaa, että vaikka minulla melko kattava kirjasto jo itselläni onkin, ei kaikkea opi fiktiosta ja fantasiasta.

Oppia ikä kaikki, niin se kai menee, oli sitten kyse isoista tai pienistä asioista.

No ei se laatta iha nii hirviä ollukkaa

Tökkään itteeni kohta kuivaneulalla silmään

Kuukauden ajan olen opiskellut metalligrafiikkaa. Aloitettiin kuivaneulalla, joka ei ollut yhtään minun juttu. Hyi hirveää, miten rumaa jälkeä sitä saa aikaan kun ei ole hajuakaan siitä mitä tekee. Kun sitten vihdoinkin päästiin kovapohjien pariin, oli oloni huomattavasti kotoisampi.

Ensin valmistelin kuparilaatan, leikkasin ja viilasin sen. Ensimmäisestä tein melko pienen, en uskaltanut isompaa kokeilla ensimmäiseen työhöni, kun se kuparilaatta maksoi niin että hyvä kun en kieleen vahingossa puraissut. Ei sitten harmittaisi niin pahasti jos pieleen menisikin.

Tein luonnoksen (oikeasti ensin tuskastelin päivän verran luonnoksen aihetta) kevyelle paperille 8B-lyikkärillä, jonka sai mukavasti painettua kovapohjaan prässin läpi.

Kun se siinä sitten komeili, raaputtelin sen miten taisin. Kovapohjalla tulee herkullista, pientä viivaa, jota on huomattavasti helpompi kontrolloida kuin tökkimällä suoraan neulalla kuparilevyä. 

Tämmöinen siitä sitten tuli. Vähän jännitti miltä se näyttäisi valmiina, kun piti miettiä koko homma väärinpäin, mustat vaaleiksi ja vaaleat mustiksi. 

   

 Sitten piti valmistella laatta syövytystä varten, teipata sen selkämys ja oksalakata reunat. Lisäksi onnistuin söhräisemään karhun kuonoon viirun, mutta senkin onnistui pelastamaan syövytykseltä lakalla. Oli helpottavaa, että vaikka vähän möhlisi tuon pohjan kanssa, lakalla sen pystyisi melko hyvin pelastamaan.

Sitten happoon lilluttelemaan! Annoin takimmaisten puiden olla vähemmän aikaa, olisiko ollut joku vartin (en muista enää) ja lakkasin ne sitten piiloon että ne jäisivät hieman haaleammiksi.

Valmiista työstä vedostin kolmella eri värillä, halusin kokeilla miten eri värit toimivat. Oli myös hauska kokeilla mikä väri sopisi parhaiten karhuherrani tunnelmiin. Väreinä olivat musta, lämmin seepia ja ja ja jokin vihreä joka näytti kartassa kivalta.

Vasemmalla sumuisena musta, oikealla lämmin seepia.

 Viimeisen viikon olen sählännyt akvatintan kanssa. Minä ja hartsi ei oikein tulla toimeen, kolmeen kertaan olen nyt laatan pölyttänyt. Ensimmäisellä kerralla pölytyskaappia avatessa putosi iso köntsä laatalle, toisella kertaa sulatin hartsia liikaa joten se syöpyi epätasaisesti. Laatta meni siis pilalle, mutta ajattelin että aivan sama, tämä viedään loppuun vaikka väkisin. 

Tuossa vasemmalla on harjoitusvedos pelkästä etsauksesta ja syövytyskartta jonka laatalle suunnittelin. Syövytysajat eivät tietenkään paikkansa pitäneet sitten lopulta, koska pidin koko laattaa kauemmin hapossa aluksi, jotta aikaisemmat syövytykset hieman tasoittuisivat. Noh, saa nähdä, koska saakelin hidasta tämä akvatinta on sen oksalakan takia. Aina muutamaa syövytyssekuntia vasten pitää odotella 15-30 minuuttia oksalakkakerroksen kuivumista ennen kuin voi syövyttää seuraavan asteen. Voi odottamisen tuskaa. Sellainen joutilaisuus johtaa vain kahvin liika-annosteluun ja snarryn lukemiseen. Maanantaina saan varmaan akvatintan valmiiksi asti ja saan koevedoksen, josta näkee kuinka tummaksi se ensimmäinen pilalle mennyt syövytys jotkin alueet veti. Täytyy ajatella harjoittelun kannalta.

Vesivärimaalaus 101

Olen keskittynyt vesiväreihin viimeisen kuukauden ja huomattavasti kehittynyt siitä mitä olen tänne aiemmin lataillut. Ongelmana on koulun surkea skanneri. Tai ei skannerissa ole vikaa, ainoastaan tietokoneessa johon se on kytketty. Kesti ladata puolitoista tuntia maa-äiti -maalausta Deviant Artiin, joten en jaksanut odotella enää yhtään enempää laittaakseni sitä muualle. Ikävä kyllä oma tietokoneeni kaatuu sillä saatanan sekunnilla kun yritän avata minkäänlaista kuvanmuokkausohjelmaa, joten vaihtoehtoni ovat vähissä. Suokaa anteeksi, kauniiden skannausten henget, minulla on vain puhelinkuvia. Mutta olen ollut niin kauan hiljaa että ajattelin sen olisivat kiva, jos bloggerissa vielä kukkuvat tietäisivät mitä olen viime viikot puuhaillut. 

Pitemmittä höpinöittä:

Pastelliliiduilla vartin pikapiirros Memeristä, sen siitä saa kun jättää läksyt viimetinkaan.

Tällaisia postikortteja olen tehnyt valtavan satsin erilaisia. Valmiille korttipohjille on hauska tehdä erilaisia kokeiluja, osa onnistui osa ei. Nämä ovat lemppareitani.

Työvaiheita. Ensin linet indian inkillä ja g-terällä. Seuraavaksi suojasim karhun maskiaineella ja aloin maalailla. Ennen karkun maalailua suojasin vielä naisen hiukset maskilla, vähän jännitti veisikö se väriä mennessään sitä poistaessani mutta turhaan huolehdin. Sitten vielä aivan viimeiseksi leikin vähän valkoisen musteen kanssa.

Tämä on tehty fabrianon watercolour 300 grammaselle 24x32cm paperille.

Vähän värejä kateissa kaikissa kuvissa, mutta ei samsung kaikkeen pysty.

Jääkäri

Olen vähän sanaton, se on nykyään harvinaista. Nykyään on niin harvoin ihmistä jolle vain puhua puhumisen vuoksi että silloin kun on, en jää hiljaiseksi. 

Minun on vaikea ymmärtää pitkistä parisuhteista eronneita. Empatioin kyllä, mutta en ymmärrä. Empatia ja sympatia ovat aina olleet minulle helppoa, joskus liiankin helppoa. Tunnen toistenkin puolesta, eikä se ole hyvä asia. Mutta silti en voi ymmärtää sitä että joku kokee morkkista toisista ihmisistä kahden kuukaudenkin kuluttua. Ei se kai ole pitkä aika vielä toipumiseen, kai se on vasta todella vähän. 

En tiedä, en ole joutunut koskaan itse yrittämään toisesta yli pääsemistä. 

En minä mihinkään pakota, en painosta. Saa lähteä ja pitääkin jos tuntuu että ahdistaa. Täällä minä olen vielä kuukaudenkin päästä. Mutta saat syyttä itseäsi ettet yli pääse, jos vielä vastailet eksäsi viesteihin siitä mitä olet tekemässä ja mitä kuuluu.

Ei kai se ole helppoa kaikille vain päästää irti.

It could be worse, it could be raining

Oli huono päivä, on vähän vieläkin. Opettaja oli aika lailla sitä mieltä että kannattaa maalata taulujeni päälle eikä kommentoinut muista töistä mitään vaikka muille riitti juttua. On rasittavaa olla näin itsekeskeinen että vaatii sitä vahvistusta ettei ole aivan paska, silloin pienimmätkin asiat on liian helppo paisuttaa valtaviksi, kun ei sitä saa. Yritin olla parkumatta lounastauolla täydessä ruokalassa ja lapoin sämpylää naamaani. Onneksi oli suolakurkkuja, lohturuokaani.

Eihän siinä mikään, inhoan itsekin niitä tauluja, on mielestäni naurettavaa laittaa ensialkajat maalaamaan 120x100 kokoisille pohjille mallia. Voisin polttaa molemmat ellei siinä kataisi rahaa samalla sievä summa ilmaan. 

Olen köyhä. Olen ollut siitä asti kun Memer pari viikkoa takaperin yritti itsemurhaa ja söi pussillisen maksanmakuisia Rimadylejä jotka oli tarkoitettu sen selkään. Eläinlääkäri ei ole köyhä mies, ei ainakaan enää. Sinne meni kaikki säästöni, mutta mitä muutakaan voi tehdä kuin kärrätä lapsi vatsahuuhteluun. 

Olen kerännyt pulloja että saan ostettua koiranruokaa ensi viikoksi, itse olen elänyt makaroonilla ja vuoden vanhoilla suolakekseillä. On mielenkiintoista miten maksan tämän kuun koulumaksun, mutta enköhän keksi jotain. En ole ennen joutunut rahattomaan tilanteeseen, olen hieman ymmälläni mitä kuuluu tehdä. Viikonlopuksi on kuitenkin töitä sen verran että pääsen takaisin kotikaupunkiin, menen joksikin aikaa töihin. Ehkä on vihdoin alistuttava ja otettava laina.

Aloin vihdoinkin sarjakuvan rakentamisen, jota Harun kanssa olemme suunnitelleet jo päälle vuoden. Vasta prologi on luonnoksena ja hahmosuunnitelmat melkein koossa, mutta kyllä tämä tästä lähtee. Alan mustata luonnoksia viikonloppuna, jos olisi ensi tiistaina jo jotain näytettävääkin.

Rauhoitu hyvä nainen

Ensimmäinen koulupäivä haahuiltu ympäriinsä, tuhrusteltu luonnosvihkoon ja näytetty siltä kuin kuuntelisi ohjeita. En malta odottaa tätä vuotta, olen ihan täpinöissäni!

Vaniljajäätelöä ja mansikoita

Koulu alkaa sillä lailla oikeasti huomenna. Tänään kävin kääntymässä toimistolla että tietävät minun käyvän siellä koulua ja sitten huitelin ostamaan vasaraa ja meisseleitä että voin koota Ikean tv-tason. Taso tuli vaikka kaksi ruuvia jäi jostain syystä käteen. Hyvin tuo tuossa silti seisoo, kai se kertoisi jos heikottaisi. 

Olipa ihana päästä omaan kotiin. Täällä kaikki on siellä missä pitää ja jos ei ole niin se olen kuitenkin minä joka sen on siihen laittanut. Voin olla juuri niin kuin huvittaa ilman että odottamattomia vieraita paukkaa sisään ovista ja ikkunoista. Osaan herätä aamulla ja tehdä ruokaa. Menen joka päivä neljä kertaa ulos ovesta kun ei ole muita viemässä Memmua pissalle. Saan polttaa tuoksukynttilöitä ja suitsukkeita ilman että aiheutan päänsärkyä kellekään. On rauhallista ja hiljaista. Saan katsoa telkkarista mitä haluan, eikä sen tarvitse olla jalkapalloa Tehdä kanakastiketta ja juoda teetä ja viiniä sekaisin jos huvittaa. Harvemmin huvittaa, mutta tulipahan koettua. Koti on ihana.

Oli kyllä ihanaa myös viettää viimeinen vapaa viikonloppu merellä. Lämmin oli ilma vaikkei merivesi, seuran mökki kun sijaitsee avomerellä. Se ei haitannut, sitten piti vain juosta kirkuen saunaan istumaan ja lämpenemään kunnes aivot jostain kumman syystä ovat taas sitä mieltä, että uiminen olisi hyvä ratkaisu.

Kesä meni naurettavan nopeasti. Niin siinä kai käy kun on töitä tarpeeksi ja sateinen kesä. Kotiin päästessä sitä ei halunnut juuri muuta kuin pestä hiuksenpätkät pois varpaista ja mennä päiväunille. Tietenkin kuuden aikaan aloitetut päiväunet eivät enää ole päiväunet vaan ihan vain unet jotka jatkuvat siihen asti että herätään syömään, ennen kuin vaihdetaan nukkumapaikkaa sohvalta sänkyyn.

Yritin etsiä uutta pesukonetta ennen kuin tuo vanha tekee reiän lattiaan. Löytyi yksi sopiva, mutta sellaista ei tietenkään sijaitse missään päin tätä päätä Suomea. Kun vaatimukseni ovat edestätäytettävä ja syvyys saisi olla vain sen kolmekymmentä senttiä ja rapiat niin kuin tuo vanha papparainenkin. Ei se muuten, mutta jos siinä yhtään enempää on senttejä niin minun täytyy kiivetä pesukoneen yli päästäkseni pissalle. Eikö pieniä pesukoneita mukamas tarvitse kukaan muu? Luulisi että muutkin komeronkokoisten vessojen omistajat haluaisivat pestä pyykkiä.Saatanan miniyksiöt, sanonpahan vaan.

Rakkauskupla

Minulle tapahtui yksi Ensimmäinen tänään, sellainen hetki joka tapahtuu ensimmäistä kertaa elämässä ja se ensimmäinen kerta on syystä tai toisesta tärkeä juuri tässä elämässä. 

Serkkuni kolmevuotias tyttö, minun kummityttöni isosisko soitti minulle iltapuhelun. Luulin että sieltä soitti mummu kysyäkseen että ehtisinkö likkoja nähdä mutta alkoi epäilyttää kun ensin oli aivan hiljaista. Sitten kuuluu valtava HALOOO ja tajuan että puhelimessahan on pirpana. Siinä sitten höpöteltiin iltapalasta ja saunasta ja villasukista juuri siten kun kolmevuotiaan kanssa nyt puhutaan. Sitten kun sanon että hyvää yötä, se huutaa Nähdään! ja odotan jos mummu ottaisi puhelimen ja pyytäisi käymään, niin takaa kuuluu mummun ääni: Oho ai soitikko sää Mikille? 

Joo.

Ja katki meni. Minä olen pakahtua onnesta ja hupsuudesta ja ylpeydestä. Se höpö päätti itse mummon puhelimella soittaa minulle. Minulle ja kertoa että on reippaasti syönyt iltapalansa. 

Ehkä vähän hassua että tulin näin onnelliseksi, mutta niin se vain on että jos pienen pieni lapsi haluaa soittaa minulle illalla kertoakseen että on mummulassa ja että ei käynyt saunassa mutta suihkussa kävi, niin en voi muuta sanoa kuin että on ihanaa olla juuri se ihminen.

En edes tiedä

Yhä yritän saada vesivärejä haltuuni, vieläkin koko homma vähän krinnaa. Mutta tuossa on tänään valmiiksi suhertamani juttu jossa kokeilin erilaisia tekniikoita ja juttuja. En vaivautunut edes puumerkkiäni nurkkaan laittamaan, en erityisesti pidä hänestä.

Pahoittelut, jotain meni pieleen

En päässyt kouluun. En ainoaankaan niistä. Eniten kurjuuttaa se että vaikka kerroin itselleni koko ajan että minä tuskin pääsen, niin sattuu se silti että on sellaisella varasijalla ettei mitään toivoakaan ole. Vaikka niin toitotin itselleni ettei se maailma siihen kaadu, töihin vain ja taiteita lisää, jos sitä vaikka oikeasti oppisi maalaamaan.

Semmoisia oikeita töitä, koska yrittäjyys on perseestä, siinä ei rikastu kuin vahingossa ja aniharva. Hyvä kun saa vuokran maksettua ja kuukauden ruoat ostettua, muuhun ei juuri rahaa käteen jää. Silti tehdään neljänkymmenen tunnin viikkoa, sitä vain ei voi suurimpaa osaa ajasta muuta tehdä kuin keittää teetä ja istua perseellään ja toivoa että puhelin soisi tai joku kävelisi sisään. En voi kehottaa ketään nuorta (saati aikuista) alkamaan yrittäjäksi, ei siinä saa mitään muuta kuin elämänketutuksen ja ihmisvihan.

Tänäänkin puhelin soi kahdesti. Toinen oli peruutus ja toinen oli mummo joka kysyi leikkauksen hintaa. Hinnan kerrottuani vastaus oli: "Oi kauhia, onkse nii paljo? Emmää kyl sit tuu."

No älä sitten tule, ole sen pehkosi kanssa. Leikkaa itse, siten sitä halviten pääsee jos ei käsityöstä ja ihmisen ajasta ja oman ulkonäön ylläpitämisestä halua maksaa. Muutapa metsään, siellä ei kenenkään tarvitse katsella sitä sinun leikkaamatonta tukkaasi eikä vastata turhiin puheluihisi. 

Mutta kunnon asiakaspalvelija ei sano noin. Puhelimessa täytyy silti hymyillä (ääni kuulostaa ystävällisemmältä kun hymyilee tyhmästi seinälle. Tai irvistää itselleen peiliin) ja pahoitella ja sanoa että kiitos kuitenkin, kuulemiin. Kiitos. Niinpä niin.

 Ei auta, ei se eläminen siihen lopu että henkeään pidättää.

Voi surku

Kaksi soveltuvuuskoetta kunnialla hoidettu ja yksi uusi poskiontelontulehdus hankittu. Kai tämä on ihan silkkaa stressisairastelua kun iski kolmessa päivässä. Ehkä menee ohikin yhtä nopeasti nyt kun antibiootit hain, mutta sitä ennen tuntuu kuin pää halkeaisi. 

Töissä on kurjan tylsää, niin hiljaista että kuulee jo omat ajatuksensakin eikä asiakkaita ole eikä tule. Joka saatanan päivä pakko käydä kurkkaamassa jos olisi perhepäivähoitajalle duunia laitettu molliin tai kuntarekryyn. Eipä ole ei. Pipinä ja uupuneena vain kiukuttaa yhä enemmän se tyhjänpanttina istuminen, ei ole edes rahaa motivaattorina kun ei rahaa tule yrittäjälle ilman asiakkaita. Ja nyt se yksi on ottanut standista pois ilmoituksen "ilman ajanvarausta!" niin eivät edes haahuilevat ukot päätä kesken kävelynsä tulla hiuksiaan leikkauttamaan. Mitä tässä enää pitäisi tehdä? Facebookkini on täynnä ilmoituksia joissa houkuttelen tai mahdollisesti anelen ihmisiä käymään. Kaduillako pitäisi alkaa huutamaan? Eivät ihmiset kesän alussa mitään hiuksilleen tee, ne on hoidettu ennen valmistujaisia tai päätetty että 'kesä vietetään nyt sitten ihan niinku luonnollisena', eikä ihmisillä ole tässä taloustilanteessa antaa joka kuukausi satasta toiselle ihmiselle palvelusta jonka saa kympillä (joskin huomattavasti myrkyllisempänä ja sotkuisempana) kaupan hyllystä. Oma syyni, kyllä minä tiesin että niitä kesäpäiviä tulee kun istun yksin liikkeessä yhdeksästä viiteen odottamassa että edes puhelin soisi, kun koko kaupunki on lähtenyt mökeille ja saareen. Ikkunasta saa katsoa kun tuuli heittää hiekkaa tiellä ja laskea kuinka monta minuuttia on jäljellä ennen kuin voi oven lukita ja lähteä pois.

Kiukuttaa sekin kuinka surkea olen muutoksessa, se että valitsen aina jos vain mahdollista sen helpon vaihtoehdon. Jos olisin laittanut hakemuksia ryhmäperhepäiväkoteihin ehkä ei olisi työelämäkriisiä, ehkä pystyisin maksamaan oman lääkärikäyntini ja ehkä olisi ensi kuussa varaa muuhunkin kuin juuri ja juuri vuokran maksamiseen ja sisällä vesilasin kanssa istumiseen. 

Jossittelun jalo taito.

Puutarhassa on hyvä olla

Oho kappas keppanaa

Sinne loppui se kouluvuosi. En oikein edes ole varma mitä oikein on tänä vuonna tullut tehtyä, tuntuu ettei mitään oikeasti konkreettista ja näkyvää. On se kädentaito hieman parantunut ja on ollut sekä hauskaa että kurjaa. Nyt pitäisi taas ryhdistäytyä tekemään töitä joka päivä yhdeksästä viiteen, opetella taas se sellainen asiakassuhdehöpötys ja löytää rohkeutta olla koko päivän sosiaalinen ja inhimillinen. Kyllä se sieltä lihasmuistista pian herää.

Pikku peikko

Taas tätä vesiväreillä kamppailua. Luulenpa että olen melkein kehittynyt askeleen verran.

Juttui

Olihan se jo aika vaihtaa kesäisempään banneriin. En vieläkään oikein handlaa vesivärejä, kuten huomata saattaa. Olen liian kärsimätön ja menen sörkkimään asioita ennen kuin kannattaisi. Tässä vielä ennen joulua tehty harjoitus. En enää muista mikä oli aiheenanto, muistan ainoastaan että käsikirjoitus piti tekaista hyvin lyhyessä ajassa. Ensimmäistä kertaa kokeilin sävyttämistä indian inkillä, ikävä kyllä paperi oli niin huokoista että se levisi viivojenkin yli. Ja paperikin kupruilee. Niin ja tämä taisi olla myös ensimmäinen tekele johon uskalsin kokeilla g-terää. Nyt se onkin jo väline josta en luovu, linet tuohon banneriin tehty sillä.

Mitä pistit minun teekuppiin

Toisinaan minusta tuntuu että olen elänyt liikaa liian lyhyessä ajassa. 

En usko että kukaan nauttii loukatuksi tulemisesta. Minulle se on vaikea tunne, se kun joku loukkaa ja satuttaa minua, varsinkin jos näyttää siltä kuin toinen ei edes ymmärtäisi että on niin tehnyt. Olen huono sen tunteen kanssa, koska se on niin kytköksissä suruun. Suru on tunne johon minä aina hukun, vaikka tietäisin sen olevan tulossa, vaikka osaisin jo odottaa tulevani olemaan surullinen. Suru ei ole kuten viha tai raivo, jotka tulevat puuskassa ja katoavat yhtä lailla. Se on samanlainen kuin katkeruus, se vain hiipii taka-alalla, on läsnä pitkään ennen kuin todella sitä suostuu huomaamaan. Voimistuu vain ja kasvaa pienistä, pienistä tönäisyistä kunnes se lopulta hyökyy päälle ja hukuttaa. Eikä se vain katoa, se laantuu kuin vuorovesi muttei katoa mihinkään.

Klara vappen not gonna happen

En tiedä pitäisikö kirota pohjalaisia vai tylsiä ihmisiä, eivätkö nämä tiedä että aattona kuuluu juhlia? Kiukuttaa taas olla keskellä korpea josta on sen kolmekymmentä kilsaa lähimpään säädyllisenpään baariin, sellaiseen jossa kuusikymppisten lähentely-yritykset ovat alle kahdeksankymmentä prosenttia. Mutta ei, sen lisäksi että hukkasin kauppareissulla kännykkäni, joudun myös juomaan yksin.

Joudun ja joudun, vaihtoehtoja on monia, aina voisin vetää nappia naamaan ja nukkua koko vapun yli niin ettei minun tarvitsisi kuunnella sisäistä valitustani ja vielä vuotaa se muiden ihmisten silmille.

Voi sitä silti pitää hauskaa yksinkin, niin minä aina itselleni hoen. Vaikka muut mieluummin istuisivat kalsareissaan pelaamassa videopelejä pimeässä huoneessa, ei minun niin tarvitse tehdä. Jos ei halua ilmaista viiniä jota lupailin niin eipä sitten. Minä tiedän että joskus nukkuminen on viintä parempaa, mutta senkin saisai sanoa ääneen.

Valkoviiniä ja pezejä ja karaokea, siitä on omakiva tehty.

Erikoisemman ihmisen arki

Ensin valitan viikon että pitäisi käydä kaupassa, syön tuc-keksit kaapista ja kakistelen banaanilastuja irti kitalaesta iltapalaksi, hyi kun niitä inhoan. Leikin että puuro maistuu veteen tehtynä ihan yhtä syötävältä ja lisään päälle enemmän hilloa, ettei kaurat tule takaisin päin. Kerään tarvittavia asioita lapulle, maito, voi, kananmunia, hedelmiä. 

Menee taas pari päivää, lisää suolakeksejä ja banaanilastuja ja vesipuuroa kun kerään itseäni ja rohkeutta. Valittelen vielä pariin kertaan, itselleni ja sille paralle joka sattuu viereeni istumaan. 

Otan uuden lapun, kirjoitan siihen ylöslaittamani asiat järjestykseen. Se on sellainen järjestys missä ne sijaitsevat kaupassa. Niin on paljon pienempi mahdollisuus että unohdan jotain ja joudun elämään ilman sitä seuraavaan kauppareissuun asti. Koska kun sieltä on kerran ulos päästy niin ei ihan heti takaisin mennä.

Pahinta on käydä kaupassa jossa ei ole ennen ollut. Tässä maassa asiat ovat onneksi niin, että suurin osa kaupoista on liki identtisiä, mutta on se silti eri asia, kun ei tiedä että se soijajukurttipurkki löytyy juuri ja tismalleen oikeasta paikasta mistä sitä etsiikin. 

Seuraavaksi täytyy tarkistaa tili, vaikka tietääkin että siellä on ihan tarpeeksi rahaa ruokaan kun kerran tuli hyvä palkka viime kuulta.  Mutta se täytyy silti katsoa, että tietää. 

Kun sinne kauppaan onnistuu vihdoin pyöräilemään, siellä liikkuu osastolta toiselle mahdollisimman huomaamattomana, hipelöi asioita ja lukee tuoteselostuksia ja rikkoo sen ostoslapun kun tekee siihen kynsillä reikiä hermostuksissaan. Ostaa niin paljon ruokaa että sillä selviää seuraavat kaksi viikkoa ja kolmannen hapankorpuilla, kiittää kassaa ja painuu kotiin niin pian kuin kintuista pääsee.

Minä en pidä kaupassa käynnistä.

Kun rakkaisiin sattuu

Tulin lomilta kotiin jo eilen mutten tänään päässyt lähtemään kotoa mihinkään. Olin jo menossa, kasvot naamassa ja aamupala syöty miten syöty ja jopa kouluihin haut laitettu, mitä nyt aivan viimetingassa. Ainakin laitoin, eilen aloitin mutta sitten ei taas henki kulkenut ja oli pakko lopettaa ettei naama muuttunut siniseksi. 

Memer sai kohtauksen eikä se loppunut seuraavaan kahteen tuntiin. Sitten kun se nukkui kipulääkkeitä minun kyljessä pillitin vielä tunnin pari ihan vain varmuuden vuoksi. Koska Memer ei elä enää kauaa ja on parempi itkeä jo etukäteen niin ehken huku sitten lopulta.

Jäin päiväksi kotiin, ensiksikin koska olin jo auttamattomasti myöhässä, naamani oli punainen ja paisunut ja itkusta pää kipeä ja toiseksi näin viime yönä unta että Memer hukkui jokeen, joten en halunnut ottaa riskiä tulla hiljaiseen kotiin.

Voi kuulostaa oudolta ihmisestä kenellä ei ole ollut lemmikkiä joka on lähin olento koko elämässä, mutta pelkään ja paljon Memerin menettämistä. Kamalinta on se ettei voi tehdä toiselle muuta kuin antaa pilleriä ja silittää kun toinen on niin kovassa kivussa ettei enää hallitse omaa kroppaansa. Tietää se ja nähdä se ja istua vieressä, katsoa takaisin kun toinen katsoo suoraan silmiin tuskissaan. Pitää kiinni ettei se lähde kävelemään kun ei se saisi liikkua vaikka sattuukin ja on levoton. 

Ei se mikään ihmekään ole että itkettää.

Kriisit kuuluvat mangustien elämään

Viikko aikaa miettiä ja jahkailla mihin päin tulevaisuuttaan haluaa nyhjäistä, ahdistaa ja kuristaa ja väitän itselleni että se riittää että on välilehtiä auki. Ei riitä, mutta itku siinä tulee kun lukee mitä kaikkea pitäisi lukea ja tehdä ja rakentaa ja opiskella ennen kuin voi kouluun edes toivoa pääsevänsä. Ongelma on se että olisi niitä helpompia asioita, mutta ei halauisi mennä helpoimman kautta tätä elämää läpi. Haluan olla hyvä ja haluan ammatin jossa pidän itsestäni ja kanssaihmisistäni. Hauan ammatin jossa voin olla oma itseni ja näyttää tältä miltä näytän ilman että minun täytyy päässäni käydä joka päivä läpi että pitäisi olla konservatiivisempi. Aivan naurettavaa. Mietin aivan liikaa sellaisia, tänään en kehdannut laittaa kouluun uutta aivan upeannäköistä kirkkaan liilaa huulipunaa (tarvitsin kaksi uutta huulipunaa koska värjäsin hiukseni, nyt ne liukuvat vaaleasta punaiseen ja siitä lilaan) koska olen keskellä metsää eikä metsään kuulu laittaa huulipunaa. Pitäisi saada päähäni että kyllä helvetissä saa metsään laittaa huulipunaa vaikka sieneen menisi, ei sen pitäisi olla kenenkään muun asia kuin minun ja huulipunani. 

Olen kuluttanut aikaa ja ahdinkoa värikyniin, pitkästä aikaa otin ne esille ja koitan taas oppia mitä ihmettä niillä oikein kuuluu tehdä. Hauskaa se on, olin jo unohtanut millaista jälkeä niillä saa aikaan. 

Murumuu

Nukuin tiedä kuinka pitkästä aikaa yön heräilemättä, kun sitten herätyskello soi oli minun naamani uponneena Memerin turkkiin, nenässä sen unen tuoksu olisin voinut maata siinä vaikka koko päivän. Aamupalan syötyäni se tuli hakemaan minut takaisin sänkyyn köllöttelemään, istui ja kurisi tuolini vieressä kunnes suostuin nousemaan ja heti se kipitti sängyn päälle tuijottamaan. Sitten se käpertyi kainalooni tyynyn päälle. 

Luulen että Memer on se syy miksi nykyään huonot päivät eivät jatku ikuisuuksiin, se pitää minusta ja stressitasojeni laskusta niin hyvää huolta ettei siihen mikään muu kumppani kykenisi.

Äitin pieni murumuupupunen.

Ojassa istun ajattelemassa

Täällä sitä tajuaa että jos ei ole huono niin ei kyllä ole oikeasti hyväkään. Aina löytyy joku joka on pirusti parempi ja sitten ei kehtaa näyttää omia töitään hetkeen kenellekään. Samalla haluaisin että joku sanoisi että ihan paska, koita uudelleen ja toisaalta on paljon mukavampaa jos hymyillään ja nyökytellään. Kaikista paras ja pahin on jos ei sanota mitään. Sitä meidän toinen opettaja tekee. Se vain katsoo ja ojentaa takaisin. Silloin minä tiedän että tämä on täysi susi, revi ja heitä roskiin. 

Sain tänään toisenkin pienlehteni valmiiksi, sitten menin katsomaan kun Metsinkäinen kokosi omaansa ja masennuin niin etten kehdannut näyttää lehteäni sille lainkaan. Lähdin kotiin ja haahuilin Memerin kanssa ympäriinsä peltoja ja pientoja pari tuntia ennen kuin uskalsin takaisin yksin omaan kämppään etten riko tätä hienoa pitkää taukoa jota olen viettänyt. 

Typerää kun tiedostaa että on aivan naurettavaa vedellä pohjamudissa yksinkertaisesti sen takia ettei ole tarpeeksi hyvä jossain asiassa, järki sanoo että voi jumalauta harjoittele sitten äläkä itke siinä verta. Silti on vain raskas olo ja kurjuuttaa, eikä edes harjoittele kun avaa vaan tietokoneen että jos se sillä menisi ohi. Onko ihmekään että on vain keskinkertainen jos siitä huolimatta että tietää voivansa parempaan ei edes yritä kehittää itseään.

Joskus raivostutan itse itseäni.

Whooppiedoo sinne meni se tauko.

Työvaihejuttuja

Oletan aina olevani melko näkymätön. Sellainen jonka nimeä ei oikein saa mieleensä vaikka olisi sen kuullutkin joskus. Olen uusien ihmisten kanssa niin häilyväinen ja ujo, kaikki lihakset niin jäykkänä jännityksestä että hyvä kun pystyn liikkumaan, saati sitten puhumaan. 

On todella pelottavaa kun joku muistaakin nimeni, sellainen ihminen jolle olen puhunut ehkä kaksi lausetta puoli vuotta sitten. Ne ovat sellaisia hetkiä kun hetkeksi koko maailma muljahtaa outoon kulmaan ja täytyy tovi räpiköidä sen todellisuuden perään jota kuuluisi elää sen sijaan johon on pudonnut. On se kuitenkin kiva ettei olekaan ehkä ihan sellainen hiiri kuin itse luulee.

Tänään sain toisen pienlehditä valmiiksi, sen yksinkertaisemman. Vielä on paljon toisesta tekemättä, vaikken muistanutkaan ottaa tämänpäiväisestä työvaiheesta kuvaa, sain jo mustattua koko tuon arkin joka tuossa valopöydällä näkyy.

Tykkään pienlehtien tekemisestä, ne vaativat paljon töitä ja miettimistä, mutta sitten on niin onnistunut fiilis kun pitelee taiteltua, niitattua ja siistittyä versiota kädessään. 

Laiska sunnuntai

Olisi voinut imuroida, tampata matot ja pestä lattiat. Olisi voinut siivota teepöydän ja pedata pedinkin. Ikkunatkin on niin likaset että hyvä kun aurinko paistaa sisään. Mutta miksi kun sen sijaan voi nukkua päivälle, katsoa stand-up-komiikkaa ja tehdä pitkän kävelylenkin Memerin kanssa auringossa. Lukea kirjaa ja syödä papuja ja spagettia. Selailla facebookkia ja tumblria, tuijotella vähän ikkunasta ulos. Heilutella varpaita ja naureskella kun Memer temppuilee lelun kanssa. Ihan vain oleskella sillä tavalla kun useimmiten unohtaa tehdä.

Rauhalliset päivät ovat niitä jotka menevät nopeiten, ne ovat niitä joiden toivoisin vain jatkuvan ja jatkuvan vielä hieman kauemmin ennen kuin on pakko laittaa kirja kiinni ja valot pois. 

Luonnoksia ja tuhruja

Yritän kasata kokoon paria pienlehteä, mutta enemmän aikaa menee turhuuksien töhertelyyn. Vaikka eihän yksikään viiva turha ole.

Kyllä se kesää jo katselee

Minä olen kriisikirjoittaja. Silloin kun elämä on ihan siedettävää ja mukavaa ei minulle tule mieleenkään kirjoittaa. Sen takia tätä blogiakin lukiessa tulee sellainen olo että minua aina vain vituttaa ja kurjuuttaa. Oikeasti on melko hienoa huomata mitä se tarkoittaa että kirjoitan tännekin enää melko harvoin. Onhan se myös ihan laiskuuttakin, myönnettävä se on, mutta myös sitä etten koe yksinkertaisesti tarvetta kirjoittaa ja purkaa. Olisi se hienoa osata purkaa sitä hyvääkin oloa muille luettavaksi, että ihan oikeasti itsekin tajuaisi että onhan niitäkin päiviä kun kaikki on hyvin ja aurikokin paistaa. Nykyään minulla on useimpina päivinä sellainen olo että minähän olen ihan normaali ja fiksukin ihminen.

Loma tuli ja meni, minä olen vieläkin flunssassa, se tekee yli kaksi kuukautta yskimistä ja niistämistä. Olin töissäkin, taas omistaja pyysi jäämään vakituiseksi. Se sanoi että olen sen paras työntekijä ja kanssani on aina kiva olla töissä, mitä ei voi sanoa muista. Totesi vielä että kyllä sen huomaa kuka on asiakaspalvelutyössä ollut ja että olen äitini tytär. Minä kiitin ja kieltäydyin epäsuorasti. Nyt on sitten elämänkriisi, melkein voisi sanoa että on liikaa vaihtoehtoja mitä tehdä seuraavaksi. Koulu kiinnostaisi, toimintaterapeutin hommat, lapsiin erikoistuneena. Jos en sinne pääse niin jään tänne vielä vuodeksi maalaamaan. Sitten voisi tietenkin aina mennä töihin, koska minulla on sellainen harvinainen mahdollisuus tässä maassa että todella voin vain mennä töihin. Mutta sitten sinne jää kiinni, siihen että on sitä rahaa, vaikka ei sitä oikeasti olisi kuin sen tonnin kuussa kituuttamalla, ja opiskelut on aina parempi hoitaa nuorena. Minullahan on se ongelma että olen hyvin juurtunut siihen etten halua olla köyhä. En halua elää siinä köyhyysrajalla, jossa täytyy aina miettiä pystynkö vielä syömään viikon makaroonia että koira saa lääkkeensä ja ruokansa. Se ei tässä maassa pienyrittäjänä tai lastenhoitajana miksikään muutu.

Minä sain tänne vihdoinkin suihkukaapin, harmi vain että ne eivät saaneetkaan sitä tänään toimimaan kun pitää tilailla puuttuvia osia. Märkää on ja Memer kurainen, mutta sekään ei harmittanut etten sitä saanut kunnolla pestyä kun sain houkuteltua kaverit meidän kanssa lenkille ja sen jälkeen istumaan kanssani juomaan teetä ja höpöttämään. 

Oli kiva tulla takaisin omaan kotiin.

Metsinkäinen

Sekin on sellainen aito ihminen, jotka vetävät minua kuin liekki yökköstä. Se yrittää ja onkin aina ystävällinen, oli kyse kenestä vain ja vielä silloinkin kun itse jo istun pyörittelemässä silmiä tuskastuneena ihmisten heikkoudelle ja typeryydelle. Pakko on sellaista ihastella, sellaista ihmistä keneltä löytyy niin paljon kärsivällisyyttä ja hyvyyttä aikuisten ihmisten kanssa, sellaista jota minulla riittää lapsille. Itse taidan odottaa aikuiselta ihmiseltä jo tiettyä tasoa, ja kun siihen ei yllä ei minulta sellaiselle riitä empatiaa ja sympatiaa. Se että joku sietää sillä tavalla aikuisen miehen jatkuvaa itsesääliä ja syyttelyä on minusta uskomattoman voimakasta. 

Se on muutenkin ihan sellaisen oloinen kuin se olisi kömpinyt esiin metsän sammalikosta, sellainen metsinkäinen. 

Draamakuningatar

Yksin sairastaminen on ikävää. Kaikki nivelet on traktorin alle jääneet, pää sattuu, niska on jäykkä, nenä tukossa, tasapaino on olematon käsite ja rintaa raastaa jokainen henkäys. Yskimisen kera sitä miettii koska keuhkot toteaa että ei käy, ja oksentavat itsensä ulos verisenä möykkynä. Kuumeesta en edes mainitse, kun se saa minut itkemään.

On paljon ihanampaa nutuuttaa peittokasan alla, kun joku muu keittää sitä teetä tai tuo nenäliinan kun itsellä loppuu kesken. Kömpii viereen katsomaan sitä viidettä leffaa ja pitää seuraa ilman että täytyisi olla tippaakaan sosiaalinen. Sellainen jolta saa vähän sympatiaa ja hiustensilittelyä kun itsesäälin vallassa valittaa kurjuuttaan. Lukisi minulle ääneen Tuhannen ja yhden yön satuja. Käy kaupasta ostamassa sen mehukeittotölkin ja uuden nenäliinapaketin kun itselle seisominenkin on vähän riskaapelia hommaa. 

Mutta ei, sitä täytyy itse keittää teensä ja raastaa nenää vessapaperiin. Imeskellä ne viimeiset strepsilsit harkitsevasti ja leikkiä että myntholit auttaa. Ulos minä en lähde, kaadun vielä hankeen ja jään siihen. Jos en tästä viikossa tokene niin sitten harkitsen.

Vihaan olla kipeä ja eniten vihaan olla kipeä yksin.

Para

Ennen lomia koulussa oli tehtävänä tehdä kaksi sivua mytologiasta. Valitsin tarun suomalaisesta parasta. Talon isäntä tai emäntä saattoi kutsua paraa ja paran tehtävänä oli talon vaurastuttaminen ja isäntäväen auttaminen. Toisin kuin kotitontut yms kodin henkiolennot para kuvataan usein voimalliseksi ja pelottavaksi. Suomen tarustossa para useimmiten ottaa eläimen muodon (kissa, lintu tai sammakko), Ruotsin puolella para tavataan usein tuohirullan tai lankakerän muodossa. 

Paran saattoi lähettää varastamaan naapureilta maitoa, kermaa, voita tai munia. 

Paraa pidettiin myös noitien kumppanina tai sielueläimenä ja Suomen noitavainoissa surmattujen ihmisten on usein väitetty omistavan paran. Mikäli paraa vahingoitti, myös sen omistaja loukkaantui.