En tiedä kumpi on parempi, se että on kuin saisi oikeasti henkeä kun miettii sitoutumista vai että kertoo että oikeasti haluaa juosta pois. Järjellisesti keskustelu on paras keino näissä asioissa, mutta entä sitten, kun kaikkea ei pitäisi sanoa? On paljon parempi vain nyökätä ja hymyillä, luulenkin että juuri nyt se on oikein. Ei ole oikein että me molemmat joudumme epäilemään minua, parempi että vain minä hyperventiloin pääni sisällä. Uskon että se menee ohi jossain vaiheessa, kunhan nyt sinnittelen vain tässä mahdollisimman kunniallisesti.
Minä en pidä ihmissuhteista, siis uusista vakavista ihmissuhteista. En ole koskaan ymmärtänyt ihastumista saatika rakastumista. Sitä että jotkut pystyvät ihastumaan uuteen ihmiseen kerran kuussa ja rakastuvat ihmisiin joita eivät edes tunne.
En minä osaa sellaista tehdä, enkä edes haluaisi. On ahdistavaa kuitenkin olla aina se osapuoli jonka täytyy perustella joko toiselle sitä ettei se voi olla minuun ihastunut, tai itselleen sitä miksi minun nyt pitäisi olla ihastunut vaikken ole.
Toisinaan se vituttaa että on henkisesti niin rampa ettei edes uskalla ihmisistä tosissaan välittää.
Itse en ymmärrä mitä vitun pullamössökansaa nykymiehistä on tullut, kun ylipäätään pitää tunteista ja tulevaisuudesta keskustella hetimmiten, eikä vain katsella ja nauttia tyytyväisenä. Ah-dis-ta-vaa. Jos puoli vuotta jaksaa toisen naamaa katsella, ehkä siinä kohtaa voi oikeasti istahtaa kullanmurun kanssa alas ensimmäistä kertaa ja kysyä, mitä olet ajatellut, että haluat tulevaisuudelta. Kun ei ihan vitun oikeasti ole mihinkään kiire. Eiköhän siinä kohtaa jo huomaa, että molempia kiinnostaa tai sitten vastaavasti kyllä huomaa senkin, kiinnostaako ollenkaan. Sen pitäisi olla tarpeeksi suuri vakuutus, että vastaa viesteihin ja suostuu näkemään.
VastaaPoistaJos ahdistaa, siitä voi hyvillä mielin minun mielestäni mainita. Että nyt loppuu tuonsuuntaiset puheet, tässä vaan katsellaan. Ei ketään voi hetkessä oppia tuntemaan saati sitten itseään. Painostamalla ei tule mistään yhtään mitään.
Niinpä, se että neljännellä tapaamiskerralla ollaan jo sillä lailla että 'jaaha, seurustellaankos me nyt?' on jotenkin täysin naurettavaa. Seuraavalla kerralla kysytään sitten, että haluanko lapsia. Juu ei kiitos, huudan minä kun juoksen karkuun.
PoistaOtin sun neuvosta vaarin ja avasin suuni. Mutta se jätkä oli niin tollo ettei oikein saanut mahtumaan päähänsä.
ymmärrän vitututuksesi.
VastaaPoistasen oman hyperventiloinnin taakkaa ei ole pahitteeksi joskus antaa toisen kantaa, edes osaa siitä, tiedätkö?
en voi sanoa sulle, että sulje pää ja anna mennä tunteilla. ei se niin mene. jos on pakko analysoida, koita analysoida enemmän niitä hyviä asioita, pään energiaa menee siihenkin, oon huomannut :)
Nii no, mä aina yritän ennemmin mennä päällä kun ei mulla oikein niitä tunteita koskaan näissä tapailujutuissa ole mukana. Helpompi analysoida ja miettiä jaksaako sen toisen naamaa katsella ja juttuja kuunnella :D
Poista