Tänään on ollut ikävä psykiatritätiä, sitä että voi sanoa niitä oikeita asioita ja miettiä niitä ilman että kuulostaa siltä kuin valittaisi. Sitä että joku osaa kysyä oikeita asioita ja minä säästyn siltä etten halua kuolla häpeään. Haluan sen tunteen joka tulee kun joku kuuntelee mitä puhun, mutta ei sitä ole oikeasti edes olemassa, se on ihan typerä illuusio johon olin tarpeeksi tyhmä tottuakseni. Yritän olla vihaamatta ihmisiä mutta ei se yrittäminen mitään auta kun on jo niin kauaa vihannut kaikkea ettei enää muuta osaa.
Miki sano et se on ärsyttävä ihminen, mut en uskonu ennen tätä. Miki kun ei yleensä muutenkaan tykkää ihmisistä, Haru sanoo ja minua hymyilyttää siinä hetkessä, koska tottahan se on. Myöhemmin minua vähän kuristaa, koska mitä jos en pidä myöskään niistä hyvistä ihmisistä ja mistä minä sen tiedän? Ei kaikista tarvitse pitää, mutta toimeen täytyy tulla. Niin minulle on opetettu pienestä pitäen sen rinnalla että jos jätän lautaselle ruokaa, Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Joskus minusta tuntuu että tulen liian hyvin toimeen niidenkin kanssa joista en tippaakaan pidä ja silloin kiehuu yli ja mietin mitä sanoisin jos kehtaisin, ja miksen kehtaa kun mitä minä muka välitän mitä se minusta miettii? Silti en kehtaa, ehkä vähän nälväsen, katson pahalla silmällä tai olen katsomatta kokonaan, sillä lailla kuin tyhjää ilmaa ollaan katsomatta.
On niin väsyttävää inhota koko ajan, minua vain väsyttää niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti