Toisinaan minusta tuntuu että olen elänyt liikaa liian lyhyessä ajassa.
En usko että kukaan nauttii loukatuksi tulemisesta. Minulle se on vaikea tunne, se kun joku loukkaa ja satuttaa minua, varsinkin jos näyttää siltä kuin toinen ei edes ymmärtäisi että on niin tehnyt. Olen huono sen tunteen kanssa, koska se on niin kytköksissä suruun. Suru on tunne johon minä aina hukun, vaikka tietäisin sen olevan tulossa, vaikka osaisin jo odottaa tulevani olemaan surullinen. Suru ei ole kuten viha tai raivo, jotka tulevat puuskassa ja katoavat yhtä lailla. Se on samanlainen kuin katkeruus, se vain hiipii taka-alalla, on läsnä pitkään ennen kuin todella sitä suostuu huomaamaan. Voimistuu vain ja kasvaa pienistä, pienistä tönäisyistä kunnes se lopulta hyökyy päälle ja hukuttaa. Eikä se vain katoa, se laantuu kuin vuorovesi muttei katoa mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti