Itke itke sinilintu

Useinkin nykyään minun on vaikea muistaa, etten aina jaksa asioita, jotka iso osa muista ihmisistä vain ravistelevat selästään. Se kertoo siitä että voin nykyään tasaisemmin, ymmärrän omaa jaksamistani ja tietynlaista rajoittuneisuuttani paremmin. Tunnen itseni huomattavasti paremmin. Kuitenkin luulen, että saan koko loppuelämäni huomata uusia rajoja omassa elämässäni ja keksiä keinoja niiden ylittämiseen, ilman että riskeeraan oman hyvinvointini. 

Luulen tämän oleva keskeinen asia jokaisen ihmisen elämässä, oman itsensä tunnustaminen ja sen kehittäminen, vaikka sitten vain alitajuisesti. Vaikka olen kyllä tavannut niitäkin ihmisiä, joille itsekehityksen ajatuskin on allergisoiva.

Olen viimeisten kuukausien aikana oppinut itsestäni muun muassa sen, että kahden viikon taiteellinen työskentely ja iltojen kuluminen yliopiston luennoilla saa minut ensimmäisenä vastaan tulevana vapaapäivänä nukkumaan kuusitoista tuntia kahdestakymmenestäneljästä.

Se, että vaikea grafiikantyö, jossa on etsaus ja kaksinkertainen akvatinta, laatta joka on joka ikisessä työvaiheessa mennyt tavalla tai toisella pieleen, on aivan mahtava kun sen saa vihdoin valmiiksi puolentoista viikon tuskastelun ja hampaiden kiristyksen jälkeen. Onnistuneen koevedoksen ja yhden ensimmäisen kunnon vedostuksen jälkeen on sydän keveä, vaikka pitää rientää koko illaksi yökoulua toteuttamaan. Ja että minä saan, ilman epäilystä, hermoromahduksen kun vain yhden vedoksen jälkeen joku muu on käynyt pilaamassa laattani ja tehnyt siihen viikonlopun aikana valtavan, syvän naarmun, jota ei ole mitään mahdollisuutta korjata. 

Kun siinä vedin takin päälle ja menin autooni itkemään, etten nolostuttaisi itseäni yhtään enempää (koska itkevät ihmiset saavat muut ihmiset kiusaantumaan), mietin että näin siinä vain minulle käy. Ja luultavasti tulee käymään vielä monta kertaa elämäni aikana että istun autossani itkemässä, ihan vain että saan itkeä rauhassa kun itkettää. Ja ei se itkeminen nyt loppujen lopuksi ihan hirveän noloa ole, kyllä sitä saa mielestäni itkeä kun turhauttaa ja vituttaa ja väsyttää ja on menettänyt jotain minkä vuoksi on tehnyt valtavasti duunia. 

En minä silti osaa muiden edessä itkeä, mutta ei kai vielä tarvitsekaan.

Lisäksi minun kannattaa vain syödä kipulääkkeitäni kun jalat ja selkä kipunoivat ja säkenöivät. Se, että yritän olla ilman johtaa pitkälti muiden ihmisten loukkaamiseen, piikittelyyn ja tiuskimiseen. Ja tietysti ihan vain mieltä tylsyttävään kipuun. Ja on parempi ettei missään vaiheessa ole kenellekään vaaraa mattopuukosta silmässä, aivan sama onko niin tyhmä että piirtää paspispöydällä vai ei.

Olen oppinut myös, että kasvatuspsykologian opiskelu saa minut hieman kiukkuiseksi, sillä samalla lailla kuin lapsen kehitystä opiskellessanikin. Turhaudun siitä ettei suurin osa vanhemmista ymmärrä ihmisen kehityksestä hölkäsen pöläystä, eivätkä edes yritä auttaa asiaa opiskelemalla. Sitten se kiukku vähän kytee sisälläni ja yhtyy siihen turhaumukseen joka tulee kivuistani ja johan on soppa valmis. Kihisen pääni sisällä ja käyn siellä keskusteluja asioista joista haluaisin joillekin huomauttaa.

Ja opin että olen ikävöinyt kirjastoja ja sitä huumaavaa tunnetta, että yhdessä paikassa voi olla niin valtava määrä tietoa ja se kaikki tieto voisi olla minun. Täytyy muistaa, että vaikka minulla melko kattava kirjasto jo itselläni onkin, ei kaikkea opi fiktiosta ja fantasiasta.

Oppia ikä kaikki, niin se kai menee, oli sitten kyse isoista tai pienistä asioista.