Joskus minä mietin olenko olemassa, sillä samalla tavalla kuin kaikki muut. Vai onko minun lävitseni helpompi katsoa, onko minut jotenkin helpompi unohtaa. Luisunko minä mielestä ihan vain vahingossa vai olenko minä siellä ollenkaan missään vaiheessa.
Hesalainen teki minulle tänään oharit, oltiin suunniteltu menevämme neljän porukalla katsomaan vanhojen tansseja, koska minä tein tänään tuttavaperheen tyttärelle kampauksen ja meikin ja olisin sitä mennyt katsomaan ja kaksi jätkää - Hesalaisen luokkakavereita - eivät ole paikkakuntalaisia ja halusivat mennä katsomaan. Aamulla kun sitten pistin viestiä ja kysyin homman nimeä, sanoi hän että toinen jätkistä on töissä ja toinen humalassa ja että hän menee kaverinsa kanssa.
Aha. Just.
Minä olen niin täynnä vihaa ja pettymystä ja loukkausta, haluaisin olla sille ilkeä ja huutaa ja lyödä. Miten se voi aina tehdä minulle näin, miten se voi aina unohtaa minut, miten? Joka helvetin kerta. Ja minä en osaa suuttua sille, pääni lyö tyhjää shokista vaikka pitäisi olla jo ymmärtänyt että ihmiset nyt ovat mätiä, ettei kukaan pidä lupauksiaan ellei sitten kiristämällä tai lahjomalla.
Minä olen niin väsynyt tähän touhuun, ihmisiin. Siihen etten jaksa enää luottaa, siihen että kaikkiin joutuu pettymään. Siihen että minä teen kaikkeni ja yritän, yritän ihan tosissani vain saadakseni lyijyä niskaani.
Minuun sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti