Minua pelottaa

Ihmiset haluavat aina olla liikaa ja enemmän, niin paljon että koko maailma paisuu eikä siihen mahdu enää mitään muuta kuin minä itse. Ja sitten se kutistuu äkkiä ja pysyvästi, eikä sisälle jää enää mitään.

Minun terapiatäti ja omahoitaja aina ihmettelee mitä minä ajattelen, koska sanon aina ajattelevani. En minä osaa koskaan selittää, koska ei ajatuksissani ole järkeä. Ne ovat ja kiertävät kehää, ne pomppivat ja poukkoilevat ja joskus niitä ei ole ollenkaan. Ajatteleeko ihminen oikeasti koko ajan? En minä ainakaan. Eikö koko ajan asioiden ajatteleminen olisi kamalan työlästä ja surullista, minä ainakin tulen aina surulliseksi kun ajattelen liikaa. Olo muuttuu raskaaksi ja haluan lopettaa, mutten aina osaa. 

Sitten minä menen nukkumaan.

Minulla oli hoitokokous, melkein myöhästyin. Lääkäri on yhtä pelottava kuin ennenkin eikä sitä näytä kiinnostavan, ei yhtään mikään. Minä mietin pitäisikö sen istua tässä minun paikalla, mutta tuijotan mieluummin ikkunasta ulos. 

Sitten se kysyy mitä olen ajatellut tehdä kun osastohoito päättyy ja minä hätkähdän. En minä ole miettinyt ollenkaan, olen juossut pakoon koko ajatusta kuin mustaa surmaa enkä kertaakaan ole vilkaissut taakseni. Se sanoo että miten olisi työkokeilu ja minua itkettää. Enhän minä sellaiseen pysty, en ihan varmana pysty, katso nyt minua. 

Miksen sitten suoraan lähtisi työelämään, sieltä saisi edes rahaa käteen?

Sitten minä lähden siitä huoneesta enkä puhu koko päivänä yhtään mitään.