Me mörököllit asumme verhot kiinni

Minulla on noin kolmekymmentäviisi

tuntia ennen kuin koulu taas alkaa. Olen noin sataprosenttisen varma, että näinä kyseisinä tunteina tulen nukkumaan, syömään ja tuijottamaan kurjana tyhjyyteen. Mahdollisesti tapaan luokkakaveria.

Kysehän ei ole siitä etten pidä opiskelusta, olen aina ollut ihan hyvä koulussa ja silloin kun on todella pitkään sairaslomalla, eikä sinua päästetä sinne - taikka mihinkään, koska sairaslomalainen ei saa näyttää naamaansa missään - jotenkin kummasti se kutsuu aina vain kovemmin luokseen. Mutta mitä sitten tehdään kun ollaan oltu koulussa ja vähän jo käyty rajoilla, tulee loma ja loma loppuu? 

Silloin ollaan kauhuissaan ja suruissaan ja raskaina, koska ei jaksaisi eikä haluaisi. Haluaisi olla seuraavatkin kuukaudet keskellä lapin autiota metsää Harun ja Memerin kanssa, käydä neljä kertaa päivässä koiran kanssa lenkillä ja tehdä hyvää ruokaa. Pelata kuusi tuntia Skyrimia ja toiset kuusi tuntia katsoa Supernaturalin kolmoskautta pitkästä aikaa läpi uudelleen. 

Uuden vuoden vaihtuessa katsotaan naapurien raketteja, ne putoaa puiden rankoihin ja kytee siellä hetken ennen kuin sammuvat kokonaan. Pelataan Harun luokkakaverin kanssa GTA vitosta, minä ajan autoa pitkin autiomaata ja alas kiellekkeeltä.

Lopulta voisin unohtua siihen maailmaan kokonaan.

Mutta lopulta ne kuusi tuntia ja vähän vielä päälle pitää käyttää siihen että ajaa takaisin oikeaan maailmaan, eikä taivaalta tule enää valkoista pumpulia vaan vettä. Aina vain vettä ja vettä ja vettä, kaikki uppoaa kuraan ja mustaan limaan, miten täällä mukamas on tarkoitus edes hengittää?

Uutisissa setä kyllä sanoi että loppuviikosta tulisi jo pakkaset, minä suutun jos se valehtelee taas.

 

Oli kyllä mukava uusi vuosi, en valittanut juuri lainkaan.