Existential Crisis

Päiväni ovat sulautuneet yhdeksi stressin, aurinkoisten päivien, HIMYMin ja eksistentiaalisen kriisin ketjuksi. Olen vuoroin energinen ja valmis ja vuoroin itken peittoni alla kaihtimet kiinni. Pitää tehdä töitä ihan oikeasti, tai ainakin pitäisi jos ei olisi niin pirullisen tyhmä ja laiska. Pitäisi tehdä suuria tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, jotka saavat rinnan puristamaan niin ettei henkeä saa. Pitää kinuta sitä työpaikkaa kesäksi, että rahaa tulisi vihdoin edes vähän paremmin. Pitää tehdä ennakkotöitä ja lukea kirjoja ja kirjoittaa näyttösuunnitelmia. 

Kaikki se mikä pitää tehdä hukkuu kuitenkin nopeasti How I met Your Mother -putken alle, kun minä juoksen pakoon todellisuuttani ja vastuuta joka siihen kuuluu huutaen. 

Kaikista kamalinta on se ettei vain tiedä. Minä en tiedä mitä haluan, vaihtoehtoja vain lyödään eteeni enemmän ja enemmän ja tiedän vain sen että minun pitäisi hävetä sitä että mietin helppoja pakokeinoja kaikesta tästä paineesta, mutta en häpeä ollenkaan. Ne huonot opitut keinot nousevat aina kriisitilanteissa, kun ei niitä hyviä ole tarpeeksi ajoissa opetettu tilalle. Ne ovat niitä mukamas ainoita keinoja ratkaista nämä tilanteet että jaksaa huomiseen. Nykyään minä vain yritän mennä nukkumaan.

Tänään on niitä päiviä kun et ole käynyt viikkoihin ulkona, kun et oikein ole jaksanutkaan ja nyt haluaisit niin kovasti että olet alentunut kuuntelemaan spotifyn dancehits-listaa. Mutta kukaan ei enää asu täällä ja se yksikin joka asuisi on työvuorossa. Joten kahden sidukan jälkeen mietit että mitä minä tässä viinaa hukkaan, pese naamasi ja mene nukkumaan.