Lapsia ja vauvoja ja sikiöitä

Harjoittelua on nyt takana kaksi viikkoa, onneksi alkaa pyhät. Ensimmäiset päivät siirtymätilanteissa ovat minulle myrkkyä, itkin viime viikon varmaan kokonaan ennen kuin minulle muistutettiin että minun kuuluisi oikeasti olla vihainen eikä surullinen, jos minulle tehdään väärin.

Nyt sujuu jo järkevästi, välillä harmittaa kun oletetaan että tiedän missä asiat ovat ennen kuin niistä on minulle edes kerrottu ja joudun olemaan kävelevä kyselykone. Mutta minä sitten olen, oma on vikansa kun ei minkäänlaista perehdytystä kerran suostuta antamaan. 

Kaikkea olen saanut tehdä ja lapsetkin alan jo toisistaan tunnistamaan. Aivan ihana ryhmä ja aivan ihania lapsia ovat kyllä kaikki. Minulla on pahin vauvakuume koskaan, ei ole ennen ikinä ollut näin suurta kaipuuta. Siihen ei auta yhtään se että joka päivä lapsia kiipeää syliin ja leikkii että minä olen sorsan liukumäki tai taskuni on pupun koti tai ei halua että lähden kotiin lainkaan. Minä voisin laittaa niistä jokaisen omaan taskuuni ja tuoda kotiin, mutta en taida. Kaikkein eniten tätäkin kuumetta lietsoo se, että minä saan vihdoinkin oman kummilapsen, niin minun serkkuni minulle lupasi. Mutta minun pitää odottaa sitä pikkuista syksyyn asti, miten ihmeessä ihmiset kykenevät sellaiseen? Että pitää odottamalla vain odottaa jotain niin ihanaa, kun sen haluaisi syliinsä juuri tällä sekunnilla. Ei sitä kuitenkaan viitsi sieltä mahasta ulos liian ajoissa ottaa, ei sitä tiedä mitä sitten kävisi. 

En minä niin tyhmä ole, että lapsen nyt hankkisin, minähän olen itsekin ihan kakara. Raukkaparka kärsisi koko elämänsä kun äiti ei ole eheä ihminen. Tässä on katsottu kavereiden vanhempia ja omiakin sen verran, että haluan olla täysin järjissäni ennen vanhemmuutta. Muuten niistä lapsista tulee yhtä itsemurha-alttiita kuin vanhemmastaankin.

Mutta haluaminen on halpaa.

Lähden hakemaan Harua  kohta, se tulee takaisin oltuaan sen kuukauden ulkomailla harjoittelussa. Se on pääsiäisen kotona ja lähtee taa pois.