Yksin sairastaminen on ikävää. Kaikki nivelet on traktorin alle jääneet, pää sattuu, niska on jäykkä, nenä tukossa, tasapaino on olematon käsite ja rintaa raastaa jokainen henkäys. Yskimisen kera sitä miettii koska keuhkot toteaa että ei käy, ja oksentavat itsensä ulos verisenä möykkynä. Kuumeesta en edes mainitse, kun se saa minut itkemään.
On paljon ihanampaa nutuuttaa peittokasan alla, kun joku muu keittää sitä teetä tai tuo nenäliinan kun itsellä loppuu kesken. Kömpii viereen katsomaan sitä viidettä leffaa ja pitää seuraa ilman että täytyisi olla tippaakaan sosiaalinen. Sellainen jolta saa vähän sympatiaa ja hiustensilittelyä kun itsesäälin vallassa valittaa kurjuuttaan. Lukisi minulle ääneen Tuhannen ja yhden yön satuja. Käy kaupasta ostamassa sen mehukeittotölkin ja uuden nenäliinapaketin kun itselle seisominenkin on vähän riskaapelia hommaa.
Mutta ei, sitä täytyy itse keittää teensä ja raastaa nenää vessapaperiin. Imeskellä ne viimeiset strepsilsit harkitsevasti ja leikkiä että myntholit auttaa. Ulos minä en lähde, kaadun vielä hankeen ja jään siihen. Jos en tästä viikossa tokene niin sitten harkitsen.
Vihaan olla kipeä ja eniten vihaan olla kipeä yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti