Tulin lomilta kotiin jo eilen mutten tänään päässyt lähtemään kotoa mihinkään. Olin jo menossa, kasvot naamassa ja aamupala syöty miten syöty ja jopa kouluihin haut laitettu, mitä nyt aivan viimetingassa. Ainakin laitoin, eilen aloitin mutta sitten ei taas henki kulkenut ja oli pakko lopettaa ettei naama muuttunut siniseksi.
Memer sai kohtauksen eikä se loppunut seuraavaan kahteen tuntiin. Sitten kun se nukkui kipulääkkeitä minun kyljessä pillitin vielä tunnin pari ihan vain varmuuden vuoksi. Koska Memer ei elä enää kauaa ja on parempi itkeä jo etukäteen niin ehken huku sitten lopulta.
Jäin päiväksi kotiin, ensiksikin koska olin jo auttamattomasti myöhässä, naamani oli punainen ja paisunut ja itkusta pää kipeä ja toiseksi näin viime yönä unta että Memer hukkui jokeen, joten en halunnut ottaa riskiä tulla hiljaiseen kotiin.
Voi kuulostaa oudolta ihmisestä kenellä ei ole ollut lemmikkiä joka on lähin olento koko elämässä, mutta pelkään ja paljon Memerin menettämistä. Kamalinta on se ettei voi tehdä toiselle muuta kuin antaa pilleriä ja silittää kun toinen on niin kovassa kivussa ettei enää hallitse omaa kroppaansa. Tietää se ja nähdä se ja istua vieressä, katsoa takaisin kun toinen katsoo suoraan silmiin tuskissaan. Pitää kiinni ettei se lähde kävelemään kun ei se saisi liikkua vaikka sattuukin ja on levoton.
Ei se mikään ihmekään ole että itkettää.
Se pelko menettämisestä on lamaava ja huoli kummittelee mielessä pitkään senkin jälkeen, kun ei enää ole hätää. Menettämisen jälkeen tuska on karmeeta eikä siitä oikeen osaa päästä yli. Laantuuhan se ajan myötä, mutta kyllä se vuosienkin jälkeen painaa aina välillä. Tulee semmosia pahan olon aaltoja, vaikka nyt jo suurimmaksi osaksi osaakin ajatella taas niitä hyviä yhteisiä hetkiä ja miettiä lämmöllä sitä kaikkea, mitä toiselta sai.
VastaaPoista♥
Poista