Kuuluuko minun olla täällä? Olenko minä nyt mukana tässä? Kuuluuko minun ottaa moniste? Ei, ei näköjään.
Minä olin sillon kun niitä käytiin, mutten löytänyt monisteita mistään.
Voi harmi, sanoo opettaja eikä kuulosta ollenkaan harmittelevalta, toivottavasti löydät ne sitten.
Minä tuijotan sen perään suu auki kun se ojentaa antamani paperit takaisin ja palaa luokan eteen ja aloittaa uusien kolmosten yritystoiminnan. Mieleni murisee kun muut selailevat uusia monisteitaan ja minä puristan omia vanhoja ryppyisiäni käsissäni, jotka eivät edes koske koko tuntia. Istun siinä hiljaa ja luen sanasta sanaan ja yritän kuluttaa aikaa, mutta aikaa kuluu vain puoli tuntia kunnes paperit loppuvat kesken. Vihaan monisteita.
Pitää ensi kerralla muistaa ottaa DS mukaan.
Tunnen itseni niin typeräksi kun piirrän kalenteriini ukkeleita jotka syövät toisiaan - en ukkojen takia, vaan sen että opettaja välttelee tuimaa katsettani viimeiseen asti.
Kun opettaja kysyy jos haluaisimme pitää tähän väliin tauon ja luokka täyttyy hyväksyvästä muminasta, minä saarran sen ennen kuin se ehtii pakenemaan opettajainhuoneeseen.
Hei mitä jos mä kävisin koton ettiis niit papereit. Mä en eile kattonu yhest laatikost mis on tosi vanhoi koulupaperei. Ko ny mä vaa istun tääl enkä tee mitää hyödyllist.
Mee vaa ettimää niitä. Meil on sit ensi viikol -- eiks keskiviikkona ole? Ni keskiviikkona taas ni tuu sitte niitte sun papereitten kanssa mitkä löydät ni katotaan vaikka mitä sulta puuttuu.
Minä pidättelen räjähdystä, sillä tämä on sama puhe jonka hän minulle soi maanantaina. Ja minähän tulin niiden papereiden kanssa jotka löysin ja kaikki mitä hän sanoo on että toivottavasti löydät ne loputkin! Ja lisäksi en mitä minä nyt takaisin tunnille tulisin jos vain kävisin kotona katsomassa, ehei, odotanpa tässä ensi keskiviikkoon! Nyökkään enkä suo sille hymyn hymyä, asiakkaiden odotustilassa soitan iskälle ja puhun puhelimeen kovaa, koska lapsellisesti toivon että opettajani kuulevat kiukkuni. Lisäksi uudet ykköset istuvat mykkinä siinä sohvilla ja lasten järkyttäminen vain on hauskaa.
Ni mun pitää ny sit päästä kotii. En minä tiedä, nää ei tääl osaa paskaakaa. Ei, sil ei oo mul opetusmateriaalii, mun pitää ettii vuoden vanhoi monisteit kotoo. En minä tiedä, miksei sil enää oo niit. Ja käski tul takaisin keksiviikkon.
Paasaan iskälle puhelimessa koko matkan sen työhuoneeseen ja siellä vielä lisää. Kuinka ne ei ollut suunnitellut minkäänlaista lukujärjestystä minulle, eikä ne ollut edes perillä mitä kursseja minun pitäisi suorittaa, millä tunneilla olla. Siitä kuinka epäpäteviä kaikki on, kuinka niillä ei ole opetusmateriaalia. Koulun pojat istuu penkeillä ja katsoo silmät suurina kun mutisen iskälle kuinka vittuuntunut olen tähän kaikkeen. Iskä kuuntelee ja kommentoi sinne tänne, kertoo tyytyväisenä että minun pitäisi olla kärsivällisempi ja nauraa kun mainitsen että taistelin itseäni vastaan josko huutaisin vai juoksisin ulos luokasta.
Kotona samalla kun ovi pamahtaa kiinni, kaatuvat myös patoni ja itken pitkästä aikaa kunnolla, en sellaista kahden kyyneleen tihruttelua vaan sellaista, että naapurit ihmettelee ketä kidutetaan.
Öm, seuraava tekstini on kahdessadas! Olenpa päässyt pitkälle. En tiedä kuinka moni teistä tosiaan lukee tätä, mutta ajattelin että voisin yrittää sitä perinteistä: kysymyspostausta. Se voisi olla perin jännittävää.
Eli jätä kysymys jos toinenkin asiasta joka sinua pohdituttaa tai haluaisit tietää tai sinua ei oikeastaan edes kiinnosta mutta haluat tehdä minut edes iloiseksi, jos sinulla on mielessä jokin asia mistä haluaisit että kirjoitan.
Kiitos teille kaikille hurjasti.
Nyt menen tapaamaan Ukkia pitkästä aikaa ja syömään sen herkullista ruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti