Perjantai oli siis viimeinen päivä päiväosastolla, nyt minun pitäisi löytää terapiapaikka yksityiseltä. Soitin jo yhdelle, joka suositteli toista joka oli juuri lentokentällä. Pirun hankalaa jos minulta kysytään, tilaa ei ole kun niin moni suomalainen on auttamattoman neuroottinen ja masentunut. Teki mieli vain unohtaa koko juttu, painua maanrakoon ja tulevaisuudessa ehkä uskallan uudelleen yrittää itseni katkaisemista. En ole siis soittanut takaisin tälle lentokenttätädille, hän kuulosti niin uskomattoman stressaantuneelta että taisin vähän säikähtää.
Yksi parhaista asioista joka minulle on tapahtunut, on se että Ämmä jäi vapaalle ja Sijainen tuli hänen paikalleen. Kun Ämmälle sanoo että tekisi mieli hypätä rekan alle, hän kysyy minkä värisen.
Päiväosasto oli minulle hyvinkin hyödyllinen kokemus ja hyvä paikka. Paikka etsiä identiteettiään ja päästä todella käsittelemään ongelmia.
Siltikin, kun viimeistä kertaa keskustelin Omahoitajan kanssa, minulle tuli aikamoinen poru kun keskustelu kääntyi kouluun. Puolustuksekseni sanon etten ollut nukkunut sillä viikolla kovin hyvin, ja olisin luultavasti itkenyt jos joku olisi vienyt tikkarini.
Pelkään aivan julmetusti, haluaisin lapsellisesti polkea jalkaani maahan ja huutaa minä en halua! Enkä minä haluakaan, mutta pakko se on, niin minä ainakin itselleni vakuutan.
Kyllä minä pystyn tähän.
niin pystyt, voimia!
VastaaPoista