Suljen hotellin ulko-oven jäljestäni ja jään seisomaan paikoilleni kun en osaa muutakaan. Korjaan kaulaan nopeasti heitettyä huivia, puristan korkokenkiä kädessäni ja lähden kävelemään. Soitan henkisessä koomassa Railille, joka kuiskuttaa puhelimeen olevansa eksänsä luona. Minä nieleskelen ja käsken sen olla varovainen, ei kannata tehdä mitään tyhmää, se oli jo edellisyötäkin sen tykönä. Lopetan puhelun vielä piipittämällä anteeksi, enkä ehdi ottaa kolmeakaan askelta ennen kuin kurkustani karkaa nyyhkäisy ja alan itkemään. Kivilaatoitus on kylmää paljaiden varpaiden alla eikä missään näy etiäistäkään, kello kun on kai viisi sunnuntai-aamuna.
Pyyhin naamaa kämmenselkään ja päässä pyörivät ikuiset ajatukset omasta typeryydestä, kuinka voi ihminen olla lävitse mätä. Että täytyy antaa itsensä niin helpolla kun tietää ettei siitä ikinä mitään irti saa, etteivät ne sikinsokin heitellyt vaatteet korvaa mitään, ettei toinen vieressä täytä ainuttakaan onttoa koloa sisällä.
Taistelen itseni yli junaradan ja väistelen ajatusta aamujunasta joka kuljettaa tukkeja ja muuta rahtia pienen kaupunkimme läpi niin kovaa vauhtia että silmissä vilisee kun yrittää vaunuja laskea. Mutta jos hyppää junan eteen on tajuissaan vielä kolmisen sekuntia, enkä halua että viimeinen näkyni on ruumiinosani pitkin pientareita.
Astun hyytävään lätäkköön ja potkaisen hieman vettä. Se kimaltelee katulamppujen kylmässä valossa ja toivon katkerana kuolemantautia samalla kun pyyhin liinalla viiruja naamaltani. Eikö sen niin kuuluisi saada, paljain, kylmin, märin jaloin. Kiskon villapaitaa ja nahkatakkia tiukemmin päälle kun se järkevä puoleni käskee olla olemati niin dramaattinen, minä toivon että pikkukivet olisivat lasinsiruja ja painan jalkapohjia syvemmälle maahan.
Enää en saa ainuttakaan kyyneltä aikaiseksi ja hyvä niin, tarpeeksi säälittävä näky nuori nainen kulkemassa puoli kuudelta aamulla korkokengät kädessä paljain jaloin. Kurkkua kivistää liika polttaminen mutta valitsen vielä yhden tupakan suunpieleen kun kävelen läpi liikenneympyrän ruohikkokeskustan, sytytän sen ja poimin maasta suuren punaisen apilan. Päätän että yritän saada sen kotiin ehjänä ja laitan sen lasiin. Ensin siitä kuitenkin katkeaa pitkä kaunis varsi kahtia, seuraavaksi loputkin. Pyörittelen kukkasta sormissani ja haistelen sen aamukasteesta kosteaa makeutta. Minua inhottaa sen kauneus ja revin sen pala palalta, astun jokaisen irtonaisen osan päälle ja ajattelen tarinaa siitä prinssistä jonka joka askeleelle syntyi kedollinen kukkia.
Aurinko alkaa nousemaan kun kello lähestyy kuutta, värjää pilvijonoja idässä vaaleanpunaisiksi. Minä näen niin harvoin auringon nousun, että se rauhoittaa mieltä ja harkitsen uudestaan aiettani viillellä heti kotiin päästyä.
Ennen kuin avaan ulko-oven astuakseni sisään kodin lämpöön, käännyn katsomaan vielä kerran punervaa taivasta ja päätän, etten ole sen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti