Milanossa oli ihan kaunista, sillä tavalla kuin pölyisissä miljoonakaupungeissa on tapana. Paljon upeita vanhoja rakennuksia, paljon tuhrittuja talojen seinuksia. Merkkivaatteita ja vuittonin laukkuja niin paljon että ne meinaavat menettää merkityksensä, ja itsensä tuntee niin maalaiseksi kuin olla ja saattaa.
Materialistin mekka, laukkuja, kenkiä vaatteita ja koruja silmänkantamattomiin, ja vaikka joka päivä tuleekin käveltyä yli kahdeksan tuntia, olen vain tyytyväinen. Löysin kaikkea ihanaa, purisen vieläkin.
Tänään on ollut vaikeaa, pitkästä aikaa itkettää enkä tiedä mitä tehdä tällä tunteella. Olen vastustellut ja taistellut, mutta tekee niin paljon mieli, etten tosissani usko pärjääväni tätä päivää loppuun asti viiltelemättä. Kurkkua kuristaa ja vaikka kuinka tukistaisi ei pää selvene, ei vaikka kuinka hampaita purisi yhteen ja hieroisi naamaa.
Lasketaanko sellainen ihminen ystäväksi, jota näkee kerran kuussa? Koska en usko, ja ei minulla kai sitten olekaan ainuttakaan ystävää, ja se on kamalan musertava ajatus käsiteltäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti