Minä hymyilen kohteliaasti äidille, jonka perässä astun Lauantain viisivuotissyntymäpäiville. Se laskee pienen vauvan sylistään lattialle istuksimaan ja ottaa omaa takkiaan pois, minä ojennan innokkaalle Lauantaille lahjakassin joka sisältää muistikirjan ja kolme tikkaria. Se tykkää kovasti piirtää, ja niin sen piirrustukset säilyvät pidemmän aikaa, kauniiden kansien välissä. Lattian rajasta minua tapittaa kaksi suurta silmää ihmetyksissään, minä kyykistyn mokoman eteen, hymyilen ja kutitan varpaita ansaiten leveän hymyn.
Onks tää sun vai? Minä kysyn vieläkin eteisessä hääräilevältä matamilta ja tajuan vähän liian myöhään kuinka rumilta nuo sanat voivat kuulostaa. Onko vauvoissa se sama sääntö, ettei niitä saa nimittää se/tämä-sanalla, vaan putoavatko nekin siihen samaan kategoriaan, mihin koirat ja kissatkin. Siihen, että puhuitpa millä murteella tahansa, niitä sellaisia kutsutaan väistämättä selvällä suomenkielellä häneksi. Ehkä se johtuu niistä valtavista silmistä suhteessa pieneen päähän, joka luo ihmisessä vaistomaisen aawws-reaktion.
Pelastan tilanteeni kuitenkin pikaisella kohteliaisuudella, paeten äkkiä juttelemaan Lauantain äidin kanssa. Olohuoneessa istuu yksi äiti lisää, jolla on kai neljän vanha lapsi kirjaimellisesti liimautuneena mammansa jalkaan, kunnon halausotteella. Minä tervehdin, ja niin alkaa ilta väkinäisellä keskustelulla säästä ja valelääkäreistä ja lapsista. Jo alkuunsa on selvää ettei matamirouva ole mikään suuri keskustelija, ja toinen äiti on ujo kuin mikä. Niinpä minä ja Lauantain äiti yritämme pitää päämme kiusallisen hiljaisuuden yläpuolella kunnes Lauantai päättää että nyt riittää, kakkua pöytään! Se lapsi erottuu kolmen kakaran joukosta erikoisesti. Lauantai on ihmeellisen viisas, pikkuvanha ja aikuismainen. Määrätietoinen. En ole koskaan ennen sellaista lasta tavannut ja jo nyt ei voi olla kuin miettimättä mihin kaikkeen se pystyy kun kasvaa isoksi.
Saadaan kaikki pahvikruunut, sormukset ja tarrakorvikset, minä pidätän naurua ja lupaan Lauantaille laittaa ne laukkuuni.
Kotona hypistelen hymyillen prinsessakruunuani ennen kuin heitän sen roskiin.
Olen viime aikoina miettinyt paljon lapsia ja kasvatusta. Itse tunnun olevan lapsimagneetti. Useamman kuin kerran kahvilassa istuessani olen saanut yhtäkkiä todeta toiselta puolen pöytää möllöttävän pari silmiä ennen ujoa hymyä, hurjaa kysymystulvaa tai pyyntöä leikkiin. Pidän lapsista, olen aina pitänyt, ja olen myös aina halunnut katraan omiani. Lähiaikoina olen myös miettinyt sitä, haluaisinko kasvattaa lapseni yksin, koska en usko ikinä löytäväni kumppania johon luottaisin niin täysin että voisin antaa lasteni hengen hänen käsiinsä. Siinä täytyy nimittäin olla niin pirun täydellinen ihminen, tiedän vaativani mahdottomia. En ikinä jaksaisi yksin, senkin tiedän, olisin kiikkumassa hirrestä kai jo siinä vaiheessa kun tajuaisin olevani todella yksin. Kuitenkin ajatus perheestä kokonaisena, kirkkohäistä ja raskaudesta ja perunamaasta - jota minä en muuten hoitaisi - on hirmuisen ihana ja kaunis, sellainen jota ajattelee mielellään ja jonka haluaisi tapahtuvan vielä joskus.
Ei kai kukaan halua olla koko elämäänsä yksin.
ei tietenkään halua.kai sulla on silti vielä aikaa miettiä tota asiaa? vaikka jossain vaiheessa tulee semmonen ajatus että nyt on kiire hankkia lapsia tai niitä ei koskaan saa mutta kyllä niitä ehtii yllättävän paljonkin myöhemmin hankkia, tietysti riippuu kuinka monta niitä haluaa.en usko että joudut yksin olemaan, varmasti sua odottaa joku, mies tai pikku lapsonen tai molemmat :)
VastaaPoista