Nyt tuli talvi ja ennen kuin saan ladattua koneelleni kunnon kuvanmuokkausohjelman, on tämä blogi nyt tämän näköinen. Itken itseni varmaan uneen tuon ylätunnisteen takia, se kun ei enää ollenkaan sovi ja ottaapi päähän myös tämä blogin ulkoasunmuokkausohjelma, johon kuvani ovat liian suuria. Kyllä minä ne vielä pienennän, saattepa nähdä!
Olen ollut hurjan hiljaa jonkun aikaa, on ollut paljon asioita mietittävänä ja tekemiseen olen hukkunut aina kun en sitä ole parhaani mukaan vältellyt. Olen juossut museoissa, koulussa ja töissä. Terapiassa, tietokoneella ja voimassa pahoin vessassa, luulen että se johtuu stressistä.
Eilen ja tänään olen jumittunut ajatukseeni omasta pettymyksestäni, itseäni, maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Jokainen kai haluaa teini-iässä olla jo vanhempi, saada tehdä niitä upeita kiellettyjä asioita, olla itsenäinen ja elää omaa elämäänsä. Minulla on kaikille teini-ikäisille ikäviä uutisia: ihminen elää todella elämäänsä vain ikäluokasta vastasyntyneestä yläasteikäiseen, sen aikana tai viimeistään jälkeen tulee selville että maailma on oikeasti hyvinkin läpeensä mätä, vain harvat ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja vastuuta tunkee sisään ovista ja ikkunoista, usein jopa takasta. Kuulostanko katkeralta? Niin minun psykologisten testieni palautteessakin luki.
Olin nuorempana hyvin yliherkkä ihminen, koin jokaisen pettymyksen kolmasti pahempana kuin ihminen joka omistaa järkeä päässään, näin itse näen asian. Nykyään olen jopa niin oppinut että tiedostan asian, ja suurimman osan ajasta en jaksa välittää. Sekään ei tosin hyvä asia ole, silloin se kaikki patoutuu sisään ja jonakin päivänä räjähdän kuin viidennen maailman ydinpommi. Hyvin rumaa.
Jokainen pettymykseni on kolhaissut minua pahasti, jättäen minulle ikuisen kitkerän maun suuhun, luottamusongelman ja monta hyvää tekosyytä vihata maailmaa aina kun siltä tuntuu.
Joskus istun lounastauolla paossa töitä kahvilassa, väsyneenä ja synkkänä ja mietin että onko se kaikki vain tätä? Töitä töiden perään, jokapäiväistä puurtamista kaksitoista tuntia päivässä ennen kuin pääset kotiin vain vajotaksesi koomaan television ääreen. Kun tunnen oloni oikein kurjaksi lietson sitä vielä ikuisella surkeudellani ystävieni välinpitämättömyydestä, ihan vain saadakseni itseni suuttumaan tarpeeksi että jaksan kipittää läpi tuulen ja tihkun takaisin lakaisemaan hiuksia lattialta, hymyilemään ja juttelemaan turhanpäiväisyyksiä.
Kun luen Jane Austenia en voi olla kuin toivomatta että sivut vain imaisisivat minut yhtäkkiä sisäänsä ja putoaisin alternatiiviseen universumiin, jossa minä olisin rikkaan perheen tytär, ajelisin ponivaunuilla suuressa puutarhassa ja viettäisin päivät lukemalla ja soittamalla pianoa.
Joskus mietin että pohjimmiltani olen vain liian laiska elämään.
Moikamoi! Tänään piettiin mukuloiden kanssa pienet hatustanostajaiset joulukorttiruletin kommenteista ja nyt maailman suurin onni kyllä siihen suuntaan potkaisi. Että jos se kortti vielä kiinnostaa niin laita miulle sähköpostitse osote (+nimi postin nykysten ohjeistusten mukaan että tulee perille) ajk_jt @ hotmail.com. Miinus välit.
VastaaPoista