Olen pahoillani ylätunnisteen yksinkertaisesta omistuskirjoituksesta, mutta piirsin ja maalasin sen itse, enkä toivo sen leviävän suuremmin minnekään.
Minä leijun jossain maan yläpuolella, en nuku silmäystäkään, en vaikka ensin äiti herää töihin ja sitten iskä minua töllistelemään. Se yrittää komentaa minua laittamaan koneen kiinni, mutta kello on jo kuusi aamulla enkä minä enää voi mennä nukkumaan. En voinut enää kolmen jälkeen. Ja nyt minun pitäisi olla koulussa vain kahden tunnin päästä. Se yrittää vakuutella, huutaa, lahjoa ja kiristää että menisin nukkumaan, ja minä puren hampaitani etten huuda sille takaisin, johan minä selitin että jo kaksi kertaa olen maannut sängyssä, jo kaksi kertaa on uni minut välttänyt. Ei sängyn pohjalla ole hyvä maata nukkumatta, silloin ei ajattele mitään hyvää saati levollista. Siellä minä vasta stressaannunkin, vilkuilen kelloa ja kiroan mielessäni ohi valuvia tunteja jotka vietän hereillä paikoillani maaten. Tuhahdan sen selälle että eipä ole ensimmäinen kerta, olen minä ennenkin öitä valvonut. Se raahustaa takaisin sänkyyn vain tullakseen vartin päästä takaisin, huokailee ja huolehtii kun ei itse pysty nyt sitten nukkumaan. Iskä jankkaa ja jankkaa, sanoo ettei huoli minua aamulla mukaan, että tulee hakemaan kahdeltatoista. Minua kiukuttaa että se on yhtä itsepäinen kuin minäkin, että minä haluan mennä kahdeksalta kouluun suorittamaan sitä pirun äidinkieltä ja lähteä vasta neljältä, saada kokonaiset kahdeksan tuntia pois siitä tuskallisen suuresta kuudestakympistä. Sitten minä voin hengittää, mennä nukkumaan ja herätä ehkä ensi aamuna suorittaakseni uudet kahdeksan tuntia. Minua ärsyttää että kotona-asumiseni takia iskä ajattelee että sillä on ylempi käsi, ja niin sillä kai onkin, tämä on sen huusholli. Mutta en minä halua myöntää että olen taantunut esiteinivaiheelle, jossa vanhempani säätelevät elämäni.
Kai sitä aikuinen ihminen saa valvoa yönsä yli jos haluaa, perkele.
Sitten aloin miettimään, lasketaanko tämäkin itsetuhoisuudeksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti