Minä selaan avoimia työpaikkoja ja opiskelumahdollisuuksia ja tunnen kuinka ahdistukseni nousee vatsasta kyynelkanaviin. Kieltäydyn itkemästä kun äiti ja iskä istuu kolmen metrin säteellä, mutta ei se paljoa pelasta kun käsi painaa päätä ja sormet harovat hiuksia.
Minä vihaan elämää hetki hetkeltä enemmän, vihaan sitä niin että sattuu. En tiedä mitä haluan vai haluanko mitään, eikö olisi vain ihanan helppoa leijua pois ja unohtaa ihan kaikki?
Pakko sitä rahaa on saada, pakko sitä on kai hanttihommia tehdä ennen kuin voi yrittää saada opiskelupaikan. Olla yksi viidestäsadasta samaan paikkaan hakijasta, viidestäsadasta joista ei selviä kuin korkeintaan 30 henkeä, onnea yritykseen. Mietin kannattaako se edes hakea vai tehdä jotain aivan muuta.
Ei se maailma jaksaisi loppua juuri nyt.
Huomenna menen eläväksi malliksi piirrustuskurssille, saa siitä lantin pari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti