En ollut alasti

Jotkut poseeraa alasti, kurssin ohjaaja sanoo ja katsoo minuun sillä lailla läpitunkevasti kuin vain jotkut osaavat. Minä mietin kuumeisesti sekunnin sadasosan ennen kuin sanon pitäväni alusvaatteet päällä. Se nyökkää ja hymyilee. Ota vaan vaatteet pois.

Mallina oleminen on yllättävän hauskaa. Kurssilla on seitsemän henkeä ja minä istun, makaan ja seison pehmustetulla korokkeella korsettiliiveissäni ja stringeissäni ja poseeraan. Ensin kolmen minuutin luonnoksia ja sitten puolitoista tuntia yhdessä asennossa.

Siinä sitten istuessani ohjaaja tulee ja kohentaa lämpöä puhaltavaa metelöivää kojetta, joka estää minua jäätymästä. Nostaa katseensa ja kysyy: Oho, sä oletkin satuttanu itsesi.

Se puhuu minun silvotusta oikeasta reidestäni ja minä sanon vain että juu, kun en muuta jaksa. Nykyään en jaksa nolostella tai suuremmin häpeilläkään arpiani, siinä ne ovat ja pysyvät, paksuina punaisina viivoina ihollani. 

Mist se on tullu?

Onnettomuudesta, minä sanon niin kuin aina kun joku arvistani suoraan kysyy ja katson sitä pitkään. 

Aijai, auto vai skootteri? Se kysyy ja hyppää mieluummin siihen järkevämpään sananselitykseen.

Skootteri.

Sen silmistä näen ettei se usko, enkä ihmettelekään. Kyllä ihmisen aika tyhmä täytyy olla jos sellaisen uskoo, suoria pitkiä viivoja ei ihan helposti liikenneonnettomuudesta saada.

Yritän olla keskittymättä siihen kuinka varpaani alkavat pistellä, mahdollisimman luonnollinenkin asento on hieman hankala, laulan mielessäni Imogen Heapia kun ohjaaja keskeyttää kertosäkeeni.

Millon sun onnettomuus tapahtui?

Hmm siis mä sain ajokortin viistoist vee nii... joku viitise vuot sitte? Ja vasta sitten lasken mitä se tekisi. 

Onks sulle mitää traumoja jääny?

Ei oo onneks, on mulla ajokorttiki. Ja tul sil skotullaki viel ajettuu. Sen verra hurjapää et ei ko takas satulaa, naureskelen ja se naureskelee kanssani.

Joskus minua hämmästyttää kuinka helppoa valehteleminen voikaan olla.