Minä olen ollut saamaton. Kaikilta muilta elämäni osa-alueilta kuin siltä että matkustin viettämään viikonlopun Womban luo. Huonon vastustuskykyni ansiosta olen lisäksi taistellut nenäliinojen ja Finrex-kylpyjen kanssa, mikä on toiminut mitä mahtavimpana tekosyynä kaikenlaiseen saamattomuuteen.
Kaappasin silti ihania asioita alennusmyynneistä, katseltiin How I Met Your Motherin ykköskausi kahdessa ja puolessa päivässä ja käytiin testaamassa toisen lääkäriopiskelijan uusi espressokeitin.
Nyt minulla on kai hyvä olla. En osaa oikein sanoa, se tulee ja menee, niinkuin näköjään kaikki tässä maailmassa. Ainakin minulla oli hyvä fiilis kun ajoin tänään terapiaan. Sieltä tullessa se oli melkoisen taitavasti karkoitettu. Juuri ennen kellon loppuunjuoksemista päädyimme taas pettymykseeni ihmisistä, ystävyyssuhteista ja mentorisuhteista. Ensimmäinen sellainen muistoni on hoitoajaltani, mahdoinkohan olla neljän. Minä vihasin haalareita, ja vielä niitä enemmän minä vihasin kurahousuja. En muista kunnon syytä, yksi oli että housuntrumput nousivat inhottavasti. Toinen oli luultavasti vain sen vuoksi, etten koskaan ole pitänyt komentelusta. Surullista on, etten muista kertaakaan että hoitajani olisi yrittänyt kysyä minulta syytä. Sen sijaan hän nappasi minua kiinni käsivarresta ja roikotti portaita alas. Venäytin käteni, ja uskon että sain hoitajan tuntemaan olonsa kivuliaammaksi kuin itse koskaan tunsin.
Mitäs kävi käsiksi, sanonpahan vain.
Kävin tänään hakemassa piilolinssit, melkoisen viekkaat vekottimet. Olin aika ylpeä kun sain ne kerralla silmään ja ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti