Minä ostin emlaa koska olen nössö, tosissani mietin että tänään sen teen, kun saan olla yksin ja rauhassa. Mutta en minä tee, koska olen kaksinverroin nössö, minä vain kokeilen kuinka syvälle sen kanssa saan ja sitten vähän enemmän koska vihaan itseäni sen takia yhä enemmän. Itkin eilen niin paljon, enemmän kuin koskaan muistan. Koko päivän.
Minä vihaan taas kaikkia ja kaikkea niin paljon, lääkäriä ja omahoitajaa, ja ehkä vähän sitä ammatinvalintapsykologiakin. Sekin kokous meni niin perseelleen kuin olla ja saattaa, jo huoneeseen sisään mennessä ahdisti niin että piti keskittyä olemaan pyörtymättä. Koko puolisen tunnin aikana omahoitaja ei sanonut enempää kuin viisi sanaa, kaksi lausetta, ei puolustanut saati tukenut mitenkään. Lääkäri, se saatanan botoxnoita vain sanoi
Sunha työkokemuksella tän pitäis olla helppoa.
Ja minä mietin että purskahdanko huutoitkuun vai heitänkö sitä pöydällä päähän. Ei tämä ole helppoa vaikka olisi ollut kuusikymmentä vuotta töissä, menneisyyden työnteon määrä ei vaikuta tämän hetken tilanteeseen yhtään.
Mutta minä en osaa enää sanoa mitään, istun siinä mykkänä ja puristan itseäni kokoon ja paitaani ruttuun ja ammatinvalintapsykologi näyttää siltä että tosissaan miettii mitä ihmettää tekee täällä. Sitä ihmettelen minäkin, mutta tämä on suurvirastotoimintaa, kun kerran papereihin on kirjoitettu että minä lennän sieltä ulos juuri silloin, niin jumalattomat, niinhän ne minut heittävät vaikka niska-pers-lenkillä.
Kun botoxnoita vihdoin sanoo että juu eiköhän tää oo ny tässä ja antaa sen alentuvan hymynsä, minä ponkaisen ylös tuolista ja lukkiuduin tunniksi vessaan itkemään.
Ainoastaan toinen potilas käy oven takana koputtamassa kolmen vartin päästä ja kuiskaa oven läpi jotta olenko ok.
Joo, minä raspaan vaikken ole ja vedän lisää vessapaperia rullasta että saan niistettyä nenäni. Sitten minä hiivin ulos ja kuvahuoneeseen, nappaan rasiasta sakset ja nostan sormen huulille kun toinen viiltelijä katsoo minuun. Se nyökkää ja minä hiivin takaisin vessaan.
Keskustelussa omahoitaja ei sano mitään kun kerron olevani ahdistunut ja pääni olevan täynnä teriä. Se haluaa keskittyä siihen etten osaa ottaa negatiivista palautetta, enkä ymmärrä mistä se oikein höpisee. Olen aina ottanut vastaan negatiivista palautetta, ja vielä oikein rakentavasti. Minä piirrän, maalaan ja kirjoitan harrastuksekseni, siinä on aika pakko ottaa vastaan kritiikkiä. Siinä minä sitten istun ja parun kuin vesiputous ja lopulta olen niin kiukkuinen ja väärinymmärretty etten sen takia sano enää sanaakaan.
Jään siihen paikoilleni istumaan kun seuraavan ryhmän pitäisi alkaa ja tunnen todellista epätoivoa.
joskus sitä tosiaankin on niin paha olo että tekisi mieli heittää kaikki seinään ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä, seuraavalla sekunnilla itkettää ja toivoisi että katoaisi.
VastaaPoistamutta kyllä asiat vielä helpottaa, ei aina ole näin vaikeaa, ei ainakaan joka minuutti.
isot halit sinne ja koita jaksaa ja pinnitää ja ponnistaa <3 älä anna paskojen ihmisten talloa sua.