Kun minä en kestä ja hermostun ja ahdistun riidellessäni jonkun kanssa, minun pakkoeleeni on painaa päätäni käsillä. Molemmin puolin ohimoita ja siitä takaraivolle, ihan kuin siten voisin helpottaa sitä painetta joka pyörii kallossani ja niskassani ja kiertää koko kroppaa sieltä alas spiraalia pitkin.
Tänään minä haluan viillellä, haluan niin uskomattoman valtavasti. Pahinta on olla antamatta itselleen lupaa, enkä tänään voi kun huomenna on töitä, enkä voi olla zombi. Sellaiseksi minä muutun kun olen viillellyt, se sulkee kaikki tunteet päiväksi ja hidastaa toimintoja kahdellakymmenellä prosentilla. Ei sillä tavalla voi olla lasten kanssa tekemisissä, lasten kanssa täytyy reagoilla sillä siunaaman sekunnilla kun jotain tapahtuu.
Niinpä minä kirjoitan asian tänne ylös, hakkaan näppäimiä hulluna ja soitan musiikkia liian kovalla.
Minä en halua nähdä ketään, kuulla ketään, puhua kenellekään. Suljin facebookin ja kirjauduin ulos sähköpostista. Annan iskän ja äidin katsoa koirien kanssa jääkiekkoa olohuoneessa keskenään ja puhelimeni on äänettömällä.
Juuri nyt minä olen näkymätön. Mutta pääni on silti täynnä teriä.
mikä TAHANSA noista vaihtoehdoista on parempi kuin viiltely.siitä jää arpia kroppaan sekä jo muutenkin rikkinäiseen sieluun.
VastaaPoistavoimia ja halaus sinne <3
blogissani on sulle tunnustus/palkinto! :)
VastaaPoista