Ensimmäinen viikko töissä. Minun tekisi mieli kontata perjantaina pihaportaat ylös, mutta sataa ja olo on jo valmiiksi kurja. Tiesin että se on tällaista, tiesin minä, en vain muistanut. Ei sitä pysty muistamaan, kuinka väsynyt on joskus ollut. Tietää vain että joskus on ollut väsynyt. Se tunne ei säily, pelkkä haalea varjo vain, kunnes se on taas päällä ja muistaa aivan tarkkaan, että tältä se silloinkin tuntui. Jalat painavat kuin lyijy, kädet ovat turhat puupölikät sivuilla ja vetävät minua maata kohti. Aivoja pakottaa, aivan kuin olisi lukenut kvanttifysiikkaa kymmenen tuntia putkeen, vaikkei siitä mitään ymmärrä. Ne eivät enää toimi, ne sanoivat itsensä irti sinä samana hetkenä kun vaihdoin pois pistelevät ja kutittavat työvaatteeni, kuten ne ovat parina viimeisenä iltanakin tehneet. Niitä - saati raajojani - ei kiinnosta pätkän vertaa se, että olisin taas sen verran terve että voisin käydä lenkillä. Mikään minussa ei jaksa välittää, että nyt pitäisi alkaa tehdä esityötä valintoihin tai että kirja olisi hyvä lukea vielä kolme kertaa läpi. Yhdessä ne päättävät että oikea paikkani on sohvannurkassa tyynyjen ja vilttien alla, jossa makaan kunnes kello sanoo, että voin siirtyä sänkyyn.
Miksi tämän piti mennä tähän, minä mietin ja tuijotan kattoa, koska vaikka olen kuoleman väsynyt, ei kukaan minussa suostu nukahtamaan. Miksi, vaikka minä olen niin paljon parempi kuin vuosi sitten, kun minulla on niin paljon enemmän apuja ja keinoja? Onko kyse siitä, että Omistaja on niin tuskastuttavan vaativa, että minun tekisi mieli heittää sakset sen naamaan, kun se tulee kertomaan pölyhuiskusta ja hyllyistä minulle, vaikka minulla on juuri asiakas edessäni. Ei, minä en nyt ala pyyhkimään hyllyjä. Mokomalla ei edes ole omaa asiakasta sillä hetkellä, pyyhkiköön itse omat hyllynsä. Minä kuitenkin vain nyökkään, nyökkään aina. En minä silti enää mitään tee, tehköön omat hanttihommansa, minä en sille työskentele, olen yrittäjä.
Niin minä yritän itselleni kertoa kerta toisensa perään, ja silti löydän itseni tyhjentämässä laatikoita varastossa, vaikka minun pitäisi olla ylhäällä päivystämässä sitä päivän palkkaa, joka voisi kävellä sisään hetkenä minä hyvänsä.
Kiukutti ja kyyneleet kihosivat silmiin, paiskasin tyhjän laatikon lattialle ja laahustin portaat ylös, nyt saa riittää.
Ehkä se johtuu asiakastyöstä, siitä että täytyy hymyillä ja keskustella, pitää yllä ainaista smalltalkia. On asiakkaita, jotka eivät tiedä mitä haluavat, jotka ovat tyytymättömiä jo ennen kuin mitään on tehty, jotka luulevat tuntevansa parturi-kampaajan ammatin itse paremmin. Ja siltikin täytyy hymyillä ja olla miellyttävä ja tehdä miten asiakas toivoo ja päässään vain käydä läpi tilanteen, jossa asiakkaan aivot valuvat pitkin lattiaa.
Vaikka turha sellaisia pohtia, minä ne sieltä joutuisin kuitenkin siivoamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti