Punainen uni

Seisomme pimeällä kujalla, sen on ehkä viisitoista ja tummatukkainen. Minä en tiedä kuka olen. Se kutsuu minut mukaan, kertoo että niitä on jo monta juonessa mukana. Ei me kiinni jäädä, koska sillä on Suunnitelma. Niinpä me hiivitään katoilla ja kiivetään lankkua pitkin sisälle tavarataloon hiljaa ja peräkkäin, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Sisällä ne kahmivat tavaroita taskuihinsa ja nyrkkeihinsä, näen kun yksi tytöistä kantaa kourallista lyijykyniä, toinen hamuaa kylmäkaapista siiderin ja kaljan.
'Saisitteko te edes ottaa niitä?' Minä kysyn epäilevästi ja se katsoo minua kuin tyhmää. Takaani kuulen tutun äänen, mutten tiedä kuka se on, se on vain tuttu. 'Minä ainakin otan mieluummin jäätelöä', se sanoo ja nappaa pakkauksen kinuskijäätelöä. Se tuntuu ihan parhaalta ystävältä, ja minäkin otan jäätelöä.
Olen toimisto- ja taideosastolla ja yritän etsiä tuhansista kynälaatikoista tavallisia tussauskyniä. En löydä ainuttakaan. Yhtäkkiä kuuluu valtava pamaus, joku ampuu kiväärillä hyllyä. Tölkkejä ja paperinriekaleita lentelee kaikkialla.
Minua pelottaa, kaikki juoksentelevat sinne tänne, yrittävät juosta pakoon. Se on omistaja! Luulen että se osuu muutamaan. Vaikea sanoa, niin paljon huutamista ja kirkumista
Kohta siellä sisällä ovat enää minä, Ystävä ja pieni tyttö. Sillä on punainen mekko. Me olemme kiivenneet katonrajaan ja edessämme on kattoikkuna, josta pitkät tikkaat vievät ulos maan pinnalle. Omistaja ei jostain syystä pääse enää sisään, siellä se seisoo punaisten maatalojen keskellä pihamaalla ja huutaa pää punaisena kivääri heiluen. Taloissa on valkoiset pielustat.
Minä sanon että meistä ei kukaan mene minnekään, että se tappaa meidän jos mennään. Pieni tyttö itkee, sitä kai pelottaa myös.
Omistaja huutaa että tulkaa nyt alas, ei hän mitään tee. Minä yritän kieltää, mutta punamekkoinen tyttö kiipeää siitä huolimatta alas. Sitten se kuolee ja maa lainehtii verta.
Minä juoksen ja juoksen ja juoksen kulman taa, keltainen maa pöllyää ja minä pelkään että se saa minut kiinni. Kuulen kun ovi aukeaa jossain ja ryömin punaisen kontin alle, pistän käden suun eteen ja yritän olla aivan hiljaa.
Mukavan näköinen vanha setä kumartuu katsomaan minua kontin alta ja hymyilee. Sen kasvot ovat aivan ryppyiset. Sen takana minä näen kuistilla sen vaimon, se näyttää samalta kuin maatalojen emännän vanhoissa suomalaisissa filmeissä, pitkä mekko ja essu päällä, tukka nutturalla se pyyhkii käsiään liinaan. Sekin talo on punainen valkoisilla pieluksilla.
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa', vanha mies sanoo hymyillen ja minä kysyn, 'mitä?'
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa teidän piilottamisestanne', se sanoo rauhallisesti. Minä katson toiselle puolelleni ja Ystävä katsoo minua silmät suurina takaisin.