R-sana

Ei jukopliut, taas sitä tulee muistutus että isä on aina oikeassa: "Jos luottaa siihen et ihmiset on melko typeriä ja suvaitsemattomia, ni niitten kans tulee toimeen iha hyvin."

Tämä on se elämisen ohje, jota en saisi koskaan unohtaa. Silti se kummasti luisuu mielestä usein juuri silloin kun ei saisi, eli silloin kun yrittää luottaa toiseen ihmiseen. Täysin turhaa taas kerran, koska sitä mahtaa ihmislapsi oikeasti oppia ettei sitä nyt vain voi luottaa muuhun kuin itseensä ja kuolemaan. Ja itseensäkin luottaminen on silloin tällöin vähän turhan riskaapelia, kun nyt sattuu olemaan tällainen osa-aika-normaali. Miksen minä vain voi sisäistää sitä synnynnäistä typeryyttä ja välinpitämättömyyttä, jonka kanssa iso osa tästä ihmiskunnasta tuntuu syntyneen?

Niin mäki sua, yhä vieläkin mietin kumpi meistä on typerä, se joka pistää toisen siihen tilanteeseen vaikkei itse selvästi edes tiedä mitä itse tarkoittaa, vai minä joka tiedän valehtelevani, vain koska jos sellaiseen vastaa kiitos on vuorossa jotain ihan muuta. Ahdistaa ajatella että se valehtelee, se että tiedän että se valehteli. Se ahdistaa enemmän kuin se että valehtelin itse takaisin, ehkä olen liian tottunut vain peilaamaan muiden ajatuksia ja tunteita, ehkä olen liian pelkuri kun on kyse rumasta totuudesta. 

Nyt loppui sitten saatana sekin, ei enää yhtään. En aio sanoa niin enää kenellekään, ellei kyseessä ole platoninen sukulaisuussuhde ja kuolema on lähellä. Ajattelin että olisi tulevaisuudessa helpompi ehkä todeta että tiedän. Tai se kiitossana. Tämä on sellainen asia mistä ei saisi valehdella, elokuvat ja laulut antavat ymmärtää että se on monille suuri asia. Itse en edes tiedä, en vieläkään ole täysin varma osaanko tuntea sellaisia asioita. Olen Memerin kanssa harjoitellut sellaisia tunteita kuin huolehtiminen ja ikävä ja kiintymys. Sitten tunnen syyllisyyttä siitä etten tunne niistä ainuttakaan kun se on vanhemmillani jo toista kuukautta. Tunteet jotka itsessäni todellisuudessa tunnistan ovat sellaisia synkempiä ja rankempia, sellaisia jotka todella tuntee koko kehossaan ja elämässään. Raivo ja viha ja suru ja yksinäisyys. Kyllä sellainen kaikennielevä ilokin on minulle tunnistettavissa, sekin on hyvin vahva tunne, mutta sitäkin sattuu niin harvoin että vaikea sanoa onko se oikeasti jotain aivan muuta.

Ei auta tunnevammaisen kuin ihmetellä ja jatkaa opettelua. Ei vain aina tarvitsisi itsessään tuntea sitä pettymystä ja inhoa ihmismaailmaa kohtaan.