Memer on minun koirani. Rodultaan poika on kääpiömäyräkoira, mutta vain juuri ja juuri. Se on niin pikkuinen että melkein lasketaan kaniinimäyräkoiraksi, joka sen emokin on. Pentueen pienin, ja ainut jota ei oltu vielä kenellekään luvattu. Se ei haitannut, pentukehässä sen kaverina oli enää emo ja toinen emon värinen mustakultainen pentu. Vaikka minulla olisi ollut valinnanvaraa, pieni suklaanruskea pentu kirkkaanvihreine silmineen vei sydämeni heti. Siellä se istui puukehikossa kuluneella viltillä toisen pennun juostessa sen yli ja ympäri. Sitten minä ojensin sille käteni ja se kiipesi minun syliini. Minun pieni lapseni.
Sillä oli pehmeä vauvanturkki, suuret vihreänruskeat silmät ja pitkä, ruipelo vartalo jonka se pisti kerälle syliini kun istuin autossa ja ajoin äitin kanssa kotiin. Ensimmäisen tunnin se piilotteli eteisen jakkaran alla, toisen minun huoneessani selkäni takana kun nojasin lattialla nojatuoliini. Sitten se tuli sieltä esiin ja kiipesi taas syliini.
Siitä sen nimikin tuli, Memer on Ursula LeGuinin hahmon nimi, ja se hahmo on hurjan rohkea.
Papereita Memellä ei ole, sen ostin ihan vain ystäväkseni, minä en ole näyttelytyyppiä, vaikka minulle onkin sanottu että Memer pärjäisi kisoissa todella hyvin. Sillä on ideaalinen turkki, rakenne ja sen naama on niin nätti, että Isosiskon mies kutsuu sitä Pikkuprinssiksi. Sen kiharainen tukka kun tykkää liehua tuulessa, kun se seisoo kesällä kalliolla ja katselee ylväänä kadulle.
Memer on syntynyt 12.10.2009, ja on siis vähän päälle kaksivuotias.
Kun ostin sen, olin melko huonossa jamassa, vaikken tainnut ihan joka päivä sitä itselleni myöntääkään. Hoidin Memen kuitenkin hyvin, koulutin sen tulemaan luoksi ja istumaan käsimerkeistä, sisäsiistiksi ja olemaan syömättä lempikenkiäni. Kaikesta tästä huolimatta masentunut ihminen on usein heikko, ja minun tapauksessani joskus myös vähän arvaamaton. Koirat eivät pidä arvaamattomasta, viallisesta käyttäytymisestä, se on vastoin lauman käyttäytymiskoodia ja sellainen käytös kitketään ulos laumanjohtajan toimesta mahdollisimman nopeasti. Minulle ei edes laumanjohtaja osaa tehdä mitään, minä en osaa olla aina rauhallinen ja tyyni, itsevarma. Näin ollen minä en ole Memerin laumanjohtaja, sen kunnian saa äitini, ainakin niin kauan kuin asun kotona tai opin hallitsemaan tunteeni myös kodin sisällä enkä vain ulkopuolella.
Minä rakastan Cesar Millania, sitä koirankouluttajaa siis. Tai en häntä, lähinnä hänen uskomatonta taidokkuuttaan ja rauhallisuuttaan. Hänen metodinsa ovat yksinkertaisia, toimivia ja sisältävät koko eläinkunnan järjestyksen maalaisjärjen. Minulle ne ovat olleet hyvin hyödyllisiä, Memer osaa hänen takiaan kävellä nätisti vieressä ja on kotona tasapainoinen vaikka minä olenkin vähän vähemmän. Minua on väkisinkin naurattanut nyt noussut hulabaloo siitä, kuinka Cesar hankkii kouluttamiensa häiriökoirien huomion näpäyttämällä koiria jalallaan. Siitä kuinka hän näpäyttää juuri siihen kohtaan missä on munuaiset tai jotain. Miettikääs nyt sattuisikohan koiraa enemmän jos sitä näpäyttäisi suoraan kylkiluille? En ole kertaakaan nähnyt että se koiria siellä potkiskelisi kuin jalkapalloa. Olen itse täysin fyysistä väkivaltaa vastaan mutta täytyy olla tarpeeksi järkeä päässään erottaakseen mikä on väkivaltaa ja mikä ei. Se että lyöt koiraa kuonolle on jo melkoisen monta astetta pahempaa kuin se että saat koiran hankkimisen tökkäämällä sitä kevyesti kylkeen. Minä kerran juttelin koirankouluttajan kanssa kahvilassa töissä ollessani ja hän sanoi että ei hyväksy koulutuksessa minkäänlaista väkivaltaa, mutta kuristaminen on kuulemma hyvin kätevää. Seisoin hetken silmät levälläni enkä ollut uskoa korviani. Verratkaahan siinä nyt sitten. Voi pyhät, koira ilmoittaa jos siihen sattuu. Minusta tuntuu ettei kukaan näistä yliaktivisteista ole todella katsonut Cesarin työtä. Jos koiraan sattuu, se pitää ääntä, ihan niinkuin mikä tahansa eläin. Oletteko koskaan kuullut kuinka ahdingossa oleva kani huutaa? Sellaista ääntä osaa pitää koirakin. Ei Cesar niitä koiria ilkeäkseen potki, eikä edes kovaa. Se napauttaa saadakseen huomion. Katsokaa yksikin video ja näette kuinka koiran huomio napsahtaa heti mieheen. Se on uskomatonta. Se miten yksi ihminen voikin käsitellä koiraa niin, siinä täytyy ymmärtää niin paljon. Minun kohdallani se on osoittanut todella käteväksi, koska Memer on niin lyhyt. En ikinä ehtisi alas ajoissa saadakseni sen huomion, en tällä lonkkavialla kun jokainen kyykky on työtä.
No nyt meni niin ihkutukseksi että. Mutta mitä voin sanoa, ihailen häntä ja hänen lahjaansa. Jos kehtaisin, myöntäisin että omistan hänen kirjansa, ja että olen lukenut sen ja nauttinut siitä. Cesar Millan on opettanut minulle paljon koirista ja niiden käyttäytymisestä, kehotan jokaista koiranomistajaa katsomaan edes yhden jakson hänen ohjelmaansa, niitä tulee nykyään liviltä.
Tosiaan on näitä ihmisiä, jotka oikeasti kuvittelevat että koirat ovat ihmisiä, ja sanonhan minäkin Memeä lapsekseni. Mutta en minä antaisi ihmislapsenikaan syödä herkkuja päivästä toiseen, haukkua ihmisiä keskellä katua tai purra ketään. En minä antaisi ihmislapsenikaan olla piloille lellitty läskikasa, joka pompottaisi minua joka suuntaan kuin kumipalloa. Maapallo olisi kaaoksessa, ellei täällä olisi joka laumaeläinlajille automaattisesti kehittynyt arvot, käytöstavat ja hierarkia. Tämä koskee niin ihmisiä, koiria kuin puhveleitakin.
Nyt järki käteen, kun useimmat ihmiset sellaisen omistavat.
Tervetuloa uudelle lukijalle! Toivottavasti et säikähtänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti