Haru muutti taas, minun pikkuveljeni muutti kauas. Melkein ainoa oikea sosiaalinen kontaktini muutti viiden tunnin matkan päähän ja minun on ikävä.
Yksinäisyys on minulle jokseenkin iso asia. Tämän maailman tosiasiahan on että jokainen on yksinäinen, mutta olen ymmärtänyt etteivät koko aikaa.
Minä olen aika lailla koko ajan yksinäinen, vaikka olisinkin ihmisten seurassa. Sillä lailla että minä kuulen mitä ne sanovat ja näen ne, mutta ne eivät näe eivätkä kuule minua.
Se on minun vikani, se että olen niin yksinäinen aina. En osaa olla täysin avoin ja jos olen avoin, ei kukaan halua sitä kuulla. Ei kukaan jaksa kuulla että toisen elämä ei juurikaan ole elämisen arvoinen. Ne mieluummin kuulevat hassun tarinan siitä miten suutuin berliinimunkille tänään aamulla, tajuamatta sitä että siinä on syy että syytyin pullalle, syy joka ei johdu siitä typerästä vaaleanpunaisesta pumedasta joka ei vain halunnut tarttua kiinni.
Minä en myöskään osaa hankkia ystäviä, minä en vain ymmärrä sitä kaaviota jota kyseiseen toimintoon vaaditaan. Ja kun kavereita ei tule lainkaan lisää, mutta entiset jäävät taa, jää lopulta aikalailla yksikseen. Ja ystävien hankkiminen on oikeasti vaikeaa jos ei tapaa ihmisiä vähän väkisin melkein päivittäin, sillä lailla kun opiskellaan. Töissä se on vähän eri asia, työkaverit ovat työkavereita enemmän kuin luokkakaverit vain luokkakavereita. Tai niin minä ainakin luulen.
Harrastuksissakin ihmiset ovat vain toisia ihmisiä ellei kyse ole joukkueurheilusta, jossa altistutaan toisten seuralle väkisinkin. Voin sanoa että hyvin harva löytää sydänystävän tai edes kahvikaverin keramiikkakurssilta, niin ei vain tapahdu.
Ihmiset ovat niin monimutkaisia.
Yksinäisyys on minulle jokseenkin iso asia. Tämän maailman tosiasiahan on että jokainen on yksinäinen, mutta olen ymmärtänyt etteivät koko aikaa.
Minä olen aika lailla koko ajan yksinäinen, vaikka olisinkin ihmisten seurassa. Sillä lailla että minä kuulen mitä ne sanovat ja näen ne, mutta ne eivät näe eivätkä kuule minua.
Se on minun vikani, se että olen niin yksinäinen aina. En osaa olla täysin avoin ja jos olen avoin, ei kukaan halua sitä kuulla. Ei kukaan jaksa kuulla että toisen elämä ei juurikaan ole elämisen arvoinen. Ne mieluummin kuulevat hassun tarinan siitä miten suutuin berliinimunkille tänään aamulla, tajuamatta sitä että siinä on syy että syytyin pullalle, syy joka ei johdu siitä typerästä vaaleanpunaisesta pumedasta joka ei vain halunnut tarttua kiinni.
Minä en myöskään osaa hankkia ystäviä, minä en vain ymmärrä sitä kaaviota jota kyseiseen toimintoon vaaditaan. Ja kun kavereita ei tule lainkaan lisää, mutta entiset jäävät taa, jää lopulta aikalailla yksikseen. Ja ystävien hankkiminen on oikeasti vaikeaa jos ei tapaa ihmisiä vähän väkisin melkein päivittäin, sillä lailla kun opiskellaan. Töissä se on vähän eri asia, työkaverit ovat työkavereita enemmän kuin luokkakaverit vain luokkakavereita. Tai niin minä ainakin luulen.
Harrastuksissakin ihmiset ovat vain toisia ihmisiä ellei kyse ole joukkueurheilusta, jossa altistutaan toisten seuralle väkisinkin. Voin sanoa että hyvin harva löytää sydänystävän tai edes kahvikaverin keramiikkakurssilta, niin ei vain tapahdu.
Ihmiset ovat niin monimutkaisia.
Niinhän se on, että koulussa tapaa useammin samanhenkistä ja samantasoista porukkaa, jonka kanssa tekee mieli seikkailla koulun ulkopuolellakin (ja välillähän on jopa pakko kun on kaiken maailman projekteja), työkavereille haistattelee pitkää pierua vapaa-ajalla, vaikka ne kuinka olisi mukavia. Itse muiden suhteita seuranneena kuitenkin olen huomannut, että myös työkaverista voi tulla paraskaveri, vaikka se vaatiikin aikamoista mielenlujuutta osata pitää työasiat erosta ihmissuhteesta.
VastaaPoistaOlisihan se kiva, jos vaan voisi mennä kaupasa juttelemaan vieraalle ihmiselle ja tehdä tuttavuutta, mutta toisaalta... itse ainakin ottaisin itseeni, jos joku häiritsisi minun kauppareissuani.
Uusia ihmisiä tapaa helpoiten toisten ihmisten kautta, valitettavaa mutta totta. Ja juomalla kännit, vaikkakin silloin yleensä vain tapaa petikumppaneita, ei tulevia ystäviä. Ja tupakoimalla. Kai sekin on olevinaan valitettavaa, mutta helvetin totta kuitenkin.
Niinhä se on, ei sitä voi vain mennä randomisti sanomaan että 'terve!', siinä saa vielä pahemman hullun leiman kuin jo valmiiksi omaa tuossa otsassaan.
VastaaPoistaKai sitä vaan on pakko taas alottaa toi tupakoiminen, ei auta mikään.