Sieltähän se tuli, se ensimmäinen päivä kun aamulla toteat että voi helvetti, en minä jaksa. Mutta siinä vaiheessa on vielä pakko jaksaa, koska kaikki olettavat sinun kykenevän ja olevan hyvä ja energinen, ja pelkästään toisten odotukset saavat sinut nousemaan ylös, kävelemään huoneen poikki ja lyömään herätyskellon pois päältä.
Se johtuu siitä etten ole voinut vain olla ja nukkua ja löllytellä omassa pilvilinnassani puoleentoista viikkoon ollenkaan, siitä että viikonloppu meni Traconissa - joka oli muuten aivan mahtava tänä vuonna - juostessa ja maanantaina ehdin olemaan kotona puoli tuntia kotona koulun ja piirrustuskurssin välillä. Kotona olin kymmeneltä illalla ja tein läksyjä. Olin unohtanut miten paljon aikaa läksyt vievät.
Lisäksi viisaudenhampaani on kai tulehtunut, ollut viimeiset neljä päivää. En voi sille mitään tehdä, kun se ei kuulemma ole vielä tarpeeksi akuutti. Huomenna soitan niille ja kysyn onko tarpeeksi akuutti kun vuotaa verta ja koko vasen puoli naamaa on turvonnut ja jomottaa, enkä pysty nukkumaan kun sattuu niin saatanasti ja rauhasetmitkäliekin on turvonneet ja kosketusarat.
Minä vihaan näitä puhelinsotia, sitä että ihmisten on pakko käydä niitä ollessaan sairaita ja väsyneitä ja uupuneita, silloin kun itseään ei kykene todellisuudessa juurikaan puolustamaan.
Terapiassa olin jo valmis itkemään väsymystäni, mutta enpäs itkenyt, en ennen kuin äiti sanoi että äläpäs menekään kotiin vaan käy vielä kaupassa ja minä totesin että voi ei älä viitti nyt mä alan itkemään. Ja sitten minä itkin ja äiti suuttui minulle ja vielä enemmän kun selitin että olen vain niin väsynyt. Ja sitten olin kiittämätön lapsi, niin kiittämätön vaikka kiitin sitä viiteen kertaan ja halasinkin.
Ne on niitä hetkiä kun minä en koskaan ole tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti