Minä en ole muurahainen

Eilen alkoi työssäoppiminen, olin varahoidossa päiväkodissa ja tänään perhepäiväkodissa. Ihania lapsia, paljon saa haleja ja pusuja ihan vain istuutumalla lattialle. Koruni kiinnostavat ja niskasta pilkottavaa tatuointia käytiin vuoronperään hivelemässä useampaan otteeseen. Isompaa tyttöä kiinnostaa kauheasti minun letitetyt hiukseni.

Mikä tämä on? se kysyy ja hipelöi lettikruunuani.
Ne on mun hiukset, minä sanon ja kumarrun hiukan että se yltää paremmin.
Mikä tämä on? se kysyy uudelleen. Ne on punaiset.

Perushoitoa niin pienten lasten kanssa se enimmäkseen on, syömistä ja leikkimistä, vaipan vaihtoa, potalla istumista, syömistä ja nukkumista ja leikkimistä. Kahvitaukoa ja kotiruokaa. Siivoamista, kodinhoitoa. Siellä olen ihan tyytyväinen ollut, vaikka koko sunnuntain stressasin ja stressaan vieläkin kirjallista puolta. 

Olen ollut uupunut, sillä lailla että tänään kotiin päästyäni istuin sohvalle parkumaan ja merkkaamaan asioita ylös kalenteriini. Sitten vielä Bimi karkasi, vaikka yleensä se ei edes suostu menemään ulos jos sataa. Ja nyt siellä on myrsky. Ja minä sitten väsymyskiukuissani koluan koko tien päästä päähän ja romuan metsässä ja karjun sen paskakoiran perään, vaikka tiedän ettei se mistään tule, kun ei äiti sitä koskaan ole kouluttanut. Autot ajaa tiellä liian kovaa ja tunnin kuluttua olen jo varma että se on kuollut, jäänyt auton alle. 

Sitten hullu naapurin mummo kipittää ulos ovestaan ja kiertää ison kiven taa ja heittää koiran sisään meidän portista. Minä olen niin väsynyt ja vihainen ja säikähtänyt että valun alas seinää vasten ja huutoitken seuraavat viisitoista minuuttia.

Elämäni on niin hohdokasta.