Taas on yksi viikko takana, kaksi vielä edessä. En minä rauhoittunut ole, tällainen stressipallo nyt pomppii niin kauan kuin vaan jostain vauhtia saa ja vähän kauemminkin.
Lisäksi on ollut muutenkin kipuiluviikko, minä olen sellainen rakennevammainen. Minulla on lonkissa vikaa ja polvissa vikaa ja selässä vikaa, ja nyt olen hankkinut oikeaan käsivarteenkin jonkin sortin rasitusvamman. En minä mitään härskiä ole tehnyt, se on yksinkertaisesti tullut kai siitä että noita pikkuisia lapsia joutuu nostelemaan joka paikkaan. Mutta aisaatana kun tänään sain todeta tässä illalla että juu ei nukuta.
Se on semmoista kun elää kroonisen, joka ikisenkunttisen kivun kanssa, että sitä ei oikein jaksaisi välittää ja se pruukkaa viemään vielä itsessäänkin voimia. Sitten vielä kun on kyseessä asiat, joille ei itse voi mitään, sitä on pakko vain alistua. Terapiatäti ei tajunnut tätä, se luuli että olisin vihainen kaikesta sattumisesta ja särystä ja halusta sahata jalkani irti, mutta minä vain olen jo aikoja sitten todennut että näin se on ja minun vain kuuluu kärsiä - satunnainen (lue: jokapäiväinen) valittaminen auttaa aina välillä ja jos ei auta niin ainakin muillakin on ihan yhtä kurjaa. Koska sehän on reilua.
Nykyään minä yritän syödä mahdollisimman vähän särkylääkkeitä, kun ei ne oikeasti auta, masu vain on pipi. Sitä pitää purra hammasta ja leikkiä urheaa, että on mukamas jotenkin hyvä kun kestää kipua ja selviää ilman apua, siitä saa olla ylpeä että sattuu ja kestää.
Se on kai jokin suomalainen syndrooma.
Minulla se on kyllä osittain mennyt ihan häpeän puolelle, ei sitä enää edes kehtaa sanoa jos ei polvi taivu. Sitten se ei taivu eikä sille astuta, mutta työt täytyy tehdä silti, koska ei sitä voi olla vain poissa ja poissa ja poissa. Se on noloa ja muut ei tykkää, sitten jos on saikulla enemmän kuin kolme päivää on lusmu ja luuseri ja kusipääkin sitä paitsi, eikä edes ansaitsisi tehdä töitä.
Ei kukaan tässä maailmassa jaksa välittää että sinuun sattuu, varsinkaan jos sille asialle ei mitään voi tehdä. Silloin on parempi vain pitää turpa rullalla ja heittää menemään, itkeä sitten yksin kotona, kun lääkäritkään eivät jaksa vaivautua edes yrittämään.
Se on valitettavan suomalainen asennevamma, että kivusta pitää kärsiä. Siinä kohtaa saa tosin vaan syyttää itseään, että on akuutin kipunsa päästänyt kroonistumaan, koska kroonisen kivun hoitoon ei oikein ole mitään poppaskonsteja. Sillä nyt ei ole väliä onko se psykosomaattista vai nosiseptiivistä vai hermoperäistä, kipu on kuitenkin kipu ja hoitovaihtoehtoja on satoja. Niin lääkkeellisiä kuin ei-lääkkeellisiäkin. Liikunta on paras lääke, sitten tulee se tulehduskipulääkekuuri, mitä molempia monesti vähätellään ja aliarvostetaan eikä edes suostuta kokeilemaan. Mielialalääkkeillä hoidetaan myös fyysistä kipua. Suurin osa nappien vaikutuksesta tulee siitä, että niihin uskoo, joten uskonpuutteessa ja asennevammassa mikään ei auta. Asennevamma sekin on, ettei ota sairaslomaa, luo tekosyitä itselleen, koska ei kukaan muu parista viikosta vuodessa ole mitään mieltä. Eri asia sitten, kun se on jatkuvaa ja toistuvaa ja aina eri verukkein.
VastaaPoistaJos jokin asia häiritsee elämää, sitten otetaan itseä niskasta kiinni ja hoidetaan se pois päiväjärjestyksestä. Omaa hyvinvointia pitää vaatia eikä kuvitella, että yksin kotona itkemisellä saa aikaan, toiset kun eivät osaa lukea ajatuksia ja tehdä asioita paremmaksi. Sillä että puhuu eikä vaikene omista vammoistaan pääsee mukaan yhteisöön. On sitten helpompi jättää jotain tekemättä tai jäädä sille saikulle, kun työpaikassa tiedetään, mistä on kyse.
Fysioterapeutilla käynkin aina toisinaan, sieltä saa aina hyvät venyttely- ja jumppaohjeet. Tällaisilla rappeumajutuilla vain liikunnan kanssa täytyy olla sen verran tarkka ettei liikaa tee, koska sitten ei kävellä vähään aikaan. Venyttely on kyllä mulla toiminut suurimpiin kipuihin.
PoistaNappeihin mulla on muodostunut niin negatiiviset tunnelmat, kun niitä niin monta vuotta vain tuputettiin lisää ja lisää. Nyt ei enää maha kestä juurikaan niitä.
Ja kyllä sitä muuten osataan olla kiukkuisia ihan vaan siitä kahdenkin viikon saikusta, ainakin täällä päin maailmaa. Se on kuule semmoinen synti että sitä ei hevillä anteeksi anneta.
kyllä minä jaksan välittää, nyt se suomalaissyndrooma kuuseen! se täytyy raapia irti. kun elää kivun kanssa niin silleen turtuu, että alkaa kävelemään ihansama-zombimoodilla. mutta ei sinun kuulu tuollaista jaksaa, et ole superihminen.
VastaaPoistajaksuja sinulle <3
Niinpä, jossain vaiheessa siihen tottuu ja alkaa ajatella että näin tämän kuuluu ollakin. Pitäisi vain muistaa, ettei asia ole oikeasti niin.
Poistakiitos♥